Heti kun pysähdytään filosofoimaan ja pohtimaan, elämä jatkaa liikuntaansa ja hetken todellisuus on menetetty

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Pahoinvoinnin puolesta

Nyt tulee pitkästi asiaa. Tämä on syksyllä 2008 kirjoitettu artikkeli, joka jäi pöytälaatikkoon. Inspiraatio siihen tuli  julkisesta keskustelusta jota käytiin syksyn lukuisista ampumatapauksista ja taidepedagogi Anne Rossi-Horton nuorille pitämistä kauhuaiheisista taidetyöpajoista.

Yleisönosastokirjoituksista näki järjestään että käsitys syiden ja seurausten - eli kielteisten tunteiden ja vahingollisten tekojen - välisestä järjestyksestä on usein virheellinen. Reilut 5 000 merkkiä aiheesta joka on puolen vuoden jälkeen yhtä ajankohtainen:

Suomessa on kuluneen syksyn aikana tapahtunut hälyttävän paljon traagisia, kuolemiin johtaneita tekoja. Tekojen takana on yksilöllistä ja yhteisöllistä henkistä pahoinvointia, joka on noussut julkisen keskustelun aiheeksi. Emme voi tarkoin tietää mitkä yksittäiset motiivit ovat tekijöidensä kohdalla johtaneet tekoihin. Laajemmin tarkasteltuna itsemurhien, sekä niihin liittyvien surmatöiden, takana on yleensä henkilökohtaisista ongelmista aiheutuva kärsimyksen kokemus, sekä kokemus siitä että kärsimyksen päättämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa.


Osa murhenäytelmistä on uutisoinnin valossa olleet yllättäviä: tekijät ovat olleet nk. tavallisia ihmisiä joista “ei olisi päälle päin arvannut”. Tuttu lause silloin, kun yhteiskunnan normien mukaista elämää elävä henkilö yllättäen vahingoittaa tai surmaa itsensä ja mahdollisesti myös muita ihmisiä. Nämä tapaukset eivät tarkoita että henkilön tietoisuudessa olisi yhdessä hetkessä tapahtunut jotain joka muutti “tavallisen ihmisen” “tunteettomaksi hirviöksi”. Taustalla on pitkäaikainen sisäinen prosessi, jossa omat kielteiset tunteet ja kokemukset on jätetty huomiotta ja tukahdutettu. Tällöin ne ovat varastoituneet psyyken tiedostamattomiin osiin ja sieltä käsin aiheuttaneet stressiä, masennusta tai ahdistusta - henkistä pahoinvointia - joka tuntuu kenties epämääräisenä möykkynä, mutta jonka syytä ihminen ei itsekään tiedosta.


Tapausten herätteleminä etsimme syitä ja ratkaisuja ulkoisista tekijöistä. Kaikki huolestuttava halutaan johonkin kontrolliin. Tiukennetut lait tai varotoimenpiteet saattavat antaa meille tunteen siitä että joku lisää turvallisuuttamme ja kantaa puolestamme vastuuta - jopa meistä itsestämme. Ne eivät kuitenkaan voi poistaa tai edes kahlita sisäisiä tekijöitä. 


Tiedonvälityksen ja lääkemääräystilastojen valossa henkinen pahoinvointi on laajeneva ilmiö. Yksilötasolla sen olemassaoloa ei vain uskalleta aina myöntää, koska pelätään että sitä pidettäisiin heikkouden merkkinä nyky-yhteiskunnan henkisessä ilmapiirissä. Paitsi että olemme oppineet olemaan ilmaisematta pahoinvointia, olemme myös tuominneet sen pahaksi asiaksi ja vetäneet johtopäätöksen että sitä ei pidä edes tuntea. Lisäksi olemme ehdollistunut vallitseviin yhteiskunnallisiin normeihin ja arvoihin niin, että emme välttämättä halua tunnustaa omaa pahoinvointia edes itsellemme. Kenellekään ei kuitenkaan aiheuta vahinkoa minkään tunteiden tunteminen vaan nimenomaan niiden tukahduttaminen, joka pitkään jatkuttuaan johtaa epätasapainoon ja lyhyemmälläkin aikavälillä aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Käsi ylös jokainen, joka on kuluneen vuoden aikana tuntenut lievää tai voimakasta henkistä pahoinvointia. Ja edelleen niistä jotka evät nostaneet kättään: käsi ylös jokainen joka epäilee tunteneensa sitä, mutta ei ole myöntänyt sitä edes itselleen.


Tällä hetkellä vaikuttaa siltä että jo olemassaoleva pahoinvointi kaipaa puolustamista, jotta sen näkeminen pahana asiana voisi alkaa vähenemään. Niin kauan kuin sitä esiintyy, voimme joko vältellä sen kohtaamista niin hyvin kuin osaamme tai suhtautua siihen sellaisena kuin se on: normaalina tunneilmiönä joka kenties tuntuu pahalta, mutta jossa itsessään ei ole mitään pahaa. Pelon, vihan ja surun tunnistaminen ja tunteminen ei välttämättä ole helppoa tai miellyttävää, mutta se on iso askel. Ihmisen joka tunnistaa tunteensa ja antaa itselleen luvan tuntea ne, ei tarvitse reagoida niihin käyttäytymällä tuhoisasti itseään tai ympäristöään kohtaan. Ihminen joka on tukahduttanut tunteitaan, kunnes ne purkautuvat yli äyräidensä, on alttiimpi tekemään niin.


Tunteiden ainoa tarkoitus on tulla tunnetuksi - tuntuivatpa ne miltä tahansa. Ne voivat tuntua vastenmielisiltä, joten olemme opetelleet vastustamaan ja pakenemaan niitä. Olemme niin erkaantuneita omien tunteidemme kohtaamisesta, että niiden käsittely on ulkoistettu lääkäreille ja terapeuteille. Älyllisiä ratkaisuja suosivassa yhteiskunnassa teemme niille mieluummin kaikkea muuta kuin tunnemme ne emotionaalisesti. Yritämme työstää ei-toivotut tunteet olemattomiin analysoimalla ja manipuloimalla niitä.Yritämme ymmärtää mistä ne ovat peräisin ja miten ne voitaisiin saada hallintaan tai muuttaa positiivisiksi. Tarkoitus on hyvä ja vilpitön, mutta valitettava seuraus on tunnekokemuksen vältteleminen ja pysyminen tukahdutettuna. Toisinaan tukahdutamme ne kokonaan lääkkeillä. Lääkehoito voi joskus olla tarpeen kriittisen tai psykoottisen tilan rauhoittamiseksi, mutta jatkuessaan liian pitkään se on este tunteiden rehelliselle kohtaamiselle.


Tunteen ainoa tarkoitus on tulla tunnetuksi, ja tämän ymmärtäminen on ensimmäinen muutos jonka on tapahduttava suhtautumisissa tunteisiin, mikäli henkisen hyvinvoinnin halutaan kohenevan aidosti ja pysyvästi. Siihen tarvitaan ainoastaan yksilön tai yhteisön halu kohdata ja tuntea tunteensa. Kun se tapahtuu vapaaehtoisesti, ilman provokaatiota tai muuta pyrkimystä psyyken turvarajojen murtamiseen, se on täysin luonnollinen prosessi. Mikäli esim. tieteen tai historian tutkimuksen keinoin halutaan hahmottaa tapahtumien ja tunnekokemuksien välisiä yhteyksiä saakoon se sijansa tieteellisessä kontekstissa, mutta tunnetta ei tarvitse ymmärtää. Tunteen, sekä sen mentaalisen vastustamisen, rehellinen tunteminen on aina subjektiivinen, emotionaalinen kokemus. Se on myös suorin tie patoutuneiden tunnekokemusten purkamiseen.