Olen, siis ajattelen

Tein suullista pikagallupia yhdellä kysymyksellä: missä ajattelu tapahtuu, eli missä ajatukset sijaitsevat? Materialistit ja bioloogikot vastasivat ensin että aivoissa, mutta penätessäni psyykillisempää näkemystä he useimmiten sanoivat niiden sijaitsevan mielessä. Siellähän ajatukset liikkuvat. Se olikin kaiken kaikkiaan yleisin gallupvastaus otannan ollessa suppea mutta sekalainen.

Mikä mahdollistaa sen, että voimme huomata ajatuksemme ja havainnoida niitä? Toisinaanhan ne soljuvat samalla kun itse olet muissa maailmoissa, kunnes huomaat olotilasi. Tajuat leijunneesi poissaolevana ja kiinnität jälleen aktiivisemmin huomiota ajatuksiisi, tai miten sen nyt itse koetkaan. Joskus taas kiinnitämme huomiota siihen, kuinka ajatuksemme askartelevat jonkin mieltä vaivaan asian kimpussa pääsemättä mihinkään. Onko tuossa yhtälössä ajatukset, huomio sekä mieli yhtä ja samaa vaiko eri tekijöitä?

Oletko kuullut vertauskuvaa "Samoin kuin silmä ei voi nähdä itseään, ei myöskään ajatus voi havaita itseään"? Mikä siis on se osa sinua joka havaitsee ajatuksesi, ikään kuin lukien tai kokien niitä, samaan aikaan kun ne nousevat mieleesi vain häipyäkseen tyhjyyteen? Sitä tulemme harvoin edes miettineeksi, koska olemme samaistuneet ajatuksiimme niin että luulemme olevamme yhtä kuin ajatuksemme. Tällöin mieleen ei edes juolahda että mitään muuta voisi olla. Ajattelen, siis olen – ajatukseni ovat yhtä kuin minä. Mutta jokin osa meissä havaitsee jokaisen ajatuksemme ikään kuin niiden "ulkopuolelta".

Eipä kehokaan pysty itse olemaan se, joka havaitsee kehossa tuntuvat kihelmöinnit, kolotukset ja mielihyvät. Samoin tunteet tuntuvat, mutta kuka tai mikä kokee ne? Etsiminen on hankalaa, sillä kuinka etsit jotain mistä et vielä tiedä mitä se on? Kuinka haet jotain, jota et ole vielä kohdannut etkä tiedä millaista se on?

Vaikka se on koko ajan osa meitä emme havaitse ja löydä myöskään siksi, että samastumme voimakkaimmin itsemme tuttuihin osiin: ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon. Mutta jos oma-aloitteisesti suuntaa havainnointiaan niihin, tulee väistämättä tietoisemmaksi siitä että tämä joka tuntuu tässä on kehoni, mutta se en ole minä; nämä tuntemukset ja vibat ovat tunteitani mutta ne eivät ole minä; nuo sanat, kuvat ja äänet ovat mieleni tuottamia ajatuksia mutta ne eivät ole minä.

Ja sitten on se joka havaitsee.

Se mielentila ja olotila johon olet ikäsi tottunut, ja jota olet oppinut pitämään sinuna, ei olekaan koko totuus sinusta.

Mistä löytyisi kysymys?

Kuulin työpaikallani kollegan sanovan toiselle: "Sä pääset vielä pitkälle. Sulla on oikeat kysymykset, se on tärkeetä."

Aivan! Kuka tahansa sisäisen havainnoinnin harjoittaja, tai sisäisen työn tekijä, alkaa ennen pitkää asettaa itselleen kysymyksiä. Ne ovat väline joilla haastetaan omat uskomukset siitä mikä maailma on ja mikä minä on. Niillä kyseenalaisetaan omat "totuudet" ja testataan onko niissä mitään perää.

Kysymykset nousevat aiempien havaintojen pohjalta sen jälkeen kun havaintojen tuomat oivallukset on sisäistetty. Halu päästä syvemmälle niiden taakse herättää uteliaisuuden joka muodostuu uudeksi kysymykseksi. Näin se toimii yhtälailla toimittajalle, insinöörille, rikosetsivälle ja ydinfyysikolle. Tai mystikolle, meditoijalle ja metafyysikolle. Vastauksia ei maksa vaivaa löytää järkeilemällä tai analysoimalla, sillä äly on työkalu kysymysten asettamista varten. Toimittajat ja tieteilijät toki hakevat niitä ulkoisesta maailmasta ja hakemisessa suuntaa voi ohjata älyllinen päättely, mutta heillekin vastaukset tulevat havaintojen yhdistymisestä uusiksi oivalluksiksi. Se on prosessi jossa intuitiolla ja nk. kutinalla on vahva sija.

Sisäisen havainnoinnin harjoittaja pysyy itse paikallaan, heittää sisäavaruuteensa kysymyksen ja antaa sen risteillä aikansa kunnes se osuu maaliin. Silloin tapahtuu jotain, josta tulee paluupostina vastaus. Se ei välttämättä tule sanallisessa muodossa eikä sitä voi pistää vertailutestiin tai todistella oikeaksi, mutta ei tarvitsekaan: sen tietää oikeaksi.

Se ei ole prosessi joka pitää tehdä oikein, tai jota edes voisi tehdä väärin, ja sisäavaruudessa voi leijua ilman että kyselee mitään erityisiä. Leijumiseen pätee kuitenkin kollegani sanoma: oikeilla kysymyksillä pääsee pidemmälle. Tärkeää ei siis ole löytää oikeita vastauksia, vaan oikeita kysymyksiä. Ajan myötä olen huomannut että niistäkään parhaat eivät synny mekanistisella järkeilyllä, sillä tietoisen ajattelun taustalla tapahtuu koko ajan hiljaista ihmettelyä joka pullauttaa esiin hyviä kysymyksiä.

Joskus niitä kyllä tulee muualtakin. Kävimme kolmannen kollegan kanssa lyhyen keskustelun olemisen luonteesta, ja hän totesi jotain sellaista että se on vain määrittelyä eikä sellaista oikeasti ole olemassa. Sain perään haastamismielessä esitetyn kysymyksen: "Mitä on oleminen?" En minä tiedä! Tietysti voisin luonnehtia että se on sitä kun on läsnä itsensä ja ympäristönsä kanssa sekä tietoisena ajatuksistaan, kehon tuntemuksista, tunteistaan, niiden vastustamisesta ja torjumisesta, siitä kuinka ei halua olla itsensä kanssa tässä ja nyt, jolloin alkaa havaita objektiivisesti itsensä kokonaisen olemuksen ja sen myötä palaa itsensä kanssa olemisen tilaan... jaadijaadijaa.

Ollessani myöhemmin itsekseni kysymys palautui mieleeni ja lähti hetkeksi risteilemään. En silloin, enkä vieläkään ole, saanut siihen tyhjentävää vastausta, mutta tiedän että sellainen on olemassa, mutta sori: sitä ei voi sanallistaa eikä todistaa oikeaksi.

Vapaus vapautumisen halusta

Kesä meni blogia muistamatta. Nyt se palasi mieleen kun aiheita on pyörinyt mielessä, mutta eipä mennä vielä niin pitkälle, vaan lainataan.

Olen saanut lukea Matti Salmisen käsikirjoitusta 'Yrjö Kallinen -Todellinen toisinajattelija', jonka Into Kustannus julkaisee keväällä 2011. Kirjassa tuodaan esiin lukuisia Kallisen kirjoituksia ja kirjeitä, ja niistä yhdessä hän osaa kiteyttää muutamille riveille jotain, mistä on kirjoitettu pitkiäkin kirjoja:

"Kirje Anni Rakeelle 9.7.1942:

Talousmiehet uskovat, että ihmisen arvo mitataan sillä, kuinka paljon hän tuntee ja ymmärtää taloudellisia asioita, jotka heille ovat ainoita realiteetteja; uskovaisten tärkein arvo on uskossa; matematiikan harrastajat pitävät matematiikan tuntemusta kaiken ajattelun ja tietämisen perustana; kirjanoppineet mittaavat ihmisiä heidän lukeneisuutensa perusteella; sotilailla on kansan puolustustahdon ja -kunnon kehittäminen ylin ja tärkein asia koko elämässä jne. jne. jne. Kukin ihminen tavallisesti löytää jonkin oman ponnistusalansa, oman tiensä, oman kilpakenttänsä.

Kaikille on tavallisesti yhteistä, olkoon ala mikä tahansa, usko ja yllytys ponnisteluun, riehkäsemiseen, saavuttamiseen, kaikkien voimien jännittämiseen. Ja kaiken alla on tuhansin muunnelmin taitavasti kätkeytyvä itsetehostustarve, onnistumisen halu, itsesuojelupyrkimys, minätärkeys. Foorumit vaihtelevat, toiset ovat gladiaattoreita, toiset munkkeja, toiset oppineita, toiset näyttelijöitä, toiset totuudenetsijöitä, toiset rahamiehiä, mitä tahansa, mutta alla on tarve olla jotakin jonkin nojalla, seistä jollakin korokkeella, pinnistää ja ponnistaa, jotta pääsisi johonkin.

Tarvitsee vain tajuta tuo kaikki ja tuon kaiken olemus, ja pinnistämisen tarve laukeaa. Sen jälkeen alkaa luonnollinen hengitys, luonnollinen ja ponnistukseton ajattelemisen ilo, luonnollinen tekeminen, joka on läheisesti samanlaista kuin kasvin kukkiminen, linnun laulaminen. Minätärkeys ja totunnainen, milteipä sielunrakenteeksi muovautunut huoli minän kelpoisuudesta ja turvallisuudesta ajassa ja ikuisuudessa häivähtelee edelleen, silloin tällöin valtaa mielen, mutta nyt ihminen ei enää sitä kunnioita, ei elätä ja kannusta sitä, vaan hymähtelee sillekin. Ei ole hengenhätää edes siitä pääsemiseksi. Miksei saa olla vaikka sitäkin! Vapautuvalla ei ole edes vapautumisen hengenhätää. Hän uskaltaa olla vaikka vapautumaton. Hieman tuhmakin, all right, miksikäs tässä pitäisi olla viisas? Pitäisikö sinun kuulua juuri parhaimpaan seuraan maailmassa?, mikä verraton ajatus.

999 ihmistä 1000:sta sanoisi tähän: Mutta tuohan johtaa saamattomuuteen, velttouteen jne! Siinäpä se! Juuri tuollainen sana osoittaa kaksi asiaa: ensinnäkin se paljastaa sanojassa piilevän ja jopa hallitsevan huolekkaan halun olla jotakin, päästä johonkin, pelon, että ei vain lakkaisi olemasta jotakin ja pääsemästä johonkin, ja toiseksi sen, että hän ei ole tuota vapautumista kokenut. Jos hän olisi sitä kokenut, hän olisi myöskin kokenut sille tilalle luonnollisen toiminnan ilon, ajattelemisen ja ymmärtämisen vapaan ilon, joka panee minutkin tällaisia pitkiä kirjeitä kirjoittelemaan pelkästä riemusta ja tappelemaan tuhmuutta ja julmuutta vastaankin reippaammin kuin monet ponnistukseen uskojat."

Vastaus jonka saat on oikea.

Jos ajattelet menneitä tai tulevia, ajattelet jotain joka ei ole enää tai jotain, mikä ei ole ollut. Ne eivät ole totta tässä ja nyt.

Vaikka jättäisit sen miltä sinusta todellisuudessa tuntuu, se ei jätä meitä. Se on aina tässä ja nyt, vaikka me olisimme muualla emmekä havaitsisi sitä.

Kun kerrot - vaikka vain itsellesi - mitä tunnet, ajattelet sanoja ja käytät niitä kuvailemaan sitä, mitä ajattelet tuntevasi. Sinulle on muodostunut assosiaatio: yhdistät tietyt tuntemukset tiettyihin sanoihin, ja tietyt sanat tiettyihin tuntemuksiin.

Mistä tiedät että tunnet juuri sitä, mitä havaitset tuntevasi? Mihin vertaat sitä tunnistaaksesi että tämä on juuri se tunne, jonka ajattelet sen olevan? Kuka vahvistaa sinulle että havainto on tosi?

Lepo! Huomio sisäänpäin!

Kokeilu: Nyt, tässä hetkessä, sinulla ei ole käytössäsi sanoja kuvaamaan sitä mitä tunnet. Kuinka selvität itsellesi miltä sinusta tuntuu juuri nyt?

Rauhaa, tai tulee turpaan!

Teksti on julkaistu aiemmin verkkolehti Fifin Henkilökohtaista-yhteisblogissa.

Sitaatilla on hyvä aloittaa, varsinkin kun eräs tunnettu sellainen on mietityttänyt: "Emme koskaan saavuta rauhaa maailmassa, jos laiminlyömme sisäisen maailman emmekä solmi rauhaa itsemme kanssa. Maailmanrauhan on seurattava sisäisestä rauhasta."

Noin sanoi Dalai Lama, mutta mitäköhän kaikkea siihen sisältyy?

Sitaatin mukaan meillä on meneillään konflikti itsemme kanssa. Toisin sanoen psyykeni täytyy olla jakautunut vähintään kahteen osaan, muutenhan ei voisi olla vastakkaisia osapuolia. Sisäavaruuden kartoittajat tuntevat monia termejä psyyken eri osille, mutta ei lankauduta yksityiskohtiin vaan määritellään laajemmin.

Tajunta on jakautunut kahteen osaan, tietoiseen ja tiedostamattomaan. Tietoisessa tajunnassa ja ajatuksissani haluan olla tietynlainen tai ainakin tulla joskus sellaiseksi. Tiedostamattomassa tajunnassani muhivat monenlaiset käsitykset siitä, millaisena pidän itseäni, ja millainen pelkään oikeasti olevani, mutta mitä en halua myöntää itselleni. Niiden välillä ei aina ole avointa sisällisotaa, mutta levottomuutta ja vastarintaa kuitenkin. "Me vaan haluttais että meidätkin huomioidaan!" "Hiljaa! Kuka huutaa?" "Epäonnistumisen pelko ja patoutunut suru, ja on täällä kans huonommuudentunto ja pari mu..." "HILJAA! Nyt mä alan kehittämään itseäni ja muutun niin täydelliseksi, että teistä ei kuulla mitään enää ikinä."

Moni sisäinen, kuviteltu vihollisesi pitää huutoa vain siksi, että saisi nousta ylös poterosta ja häipyä lopullisesti, koska ei todellisuudessa kuulu maailmaasi. Se on jäänyt sinne vahingossa, kenties jonkin ikävän tilanteen seurauksena, jonka jälkeen se on peitetty umpeen ja turvallisen etäisyyden päähän on asetettu vartiointi. Olemme niin tottuneita konfliktitilassa olemiseen että pidämme sitä normaalina tilana, emmekä osaa kuvitella muuta. Tällä hetkellä en osaa kuvitella miltä sisäinen rauha tuntuisi sen enempää, kuin osaan kuvitella millainen olisi täydellinen maailmanrauha. Siksi uskon että on turhaa havitella jotain mistä ei tiedä millaista se on. Ja vieläpä vanhoilla keinoilla jotka eivät ole tähänkään saakka auttaneet.

Toinen vanha huomautus onkin että rauhaa ei voida saavuttaa sotimalla. Se voidaan saavuttaa laskemalla aseet ja antautumalla toinen toisille osapuolille. Mieti! Jos kaikki sotilaat heittäisivät homman sikseen komentajien ja operatiivisen johdon käskyistä huolimatta, eikä yhtään asetta enää laukaistaisi, niin... niinpä niin. Vaan sisäisessä maailmassa jokaisella on valta tehdä mitä haluaa.

Voisiko sisäisen rauhan siis saavuttaa antautumalla itselleen? Antautumalla itsensä niille puolille, joita pelkää ja vastustaa? Se ei onnistu pohtimalla tai teorisoimalla, sillä rauhanneuvottelut pöydän ääressä eivät auta jos melske rintamalla jatkuu. Tarvitaan käytännön harjoitusta joka auttaa ensin havaitsemaan millaisia keinoja sisäisen konfliktin osapuolet käyttävät. Sen jälkeen voi itse päättää antautua molemmille osapuolille: sille joka vastustaa, ja sille jota vastustetaan.

Antautumisesta ei seuraa yhden osapuolen tappiota vaan kaikkien voitto. Kun kaikki lopettavat toistensa höykyttämisen, seuraus ei ole yksipuolinen jyrääminen vaan vastutettujen ominaisuuksien tuleminen sallituksi. Silloin vihollista voi katsoa lähietäisyydeltä silmiin ilman paniikkireaktioita, tietäen että jokainen saa olla sellainen kuin on, ja voi antaa toisten olla sellaisia kuin ovat. Ne, jotka ovat väärässä paikassa, pääsevät lähtemään. Ne, joiden kuuluu jäädä, voivat vilkuttaa ystävinä perään asettuen olemaan kaikessa rauhassa.

Vaikka en tiedä millaista se olisi, uskon oppineeni sen millaisilla keinoilla siihen ei hyödytä pyrkiä. Jos joku tulee sanomaan sinulle että sinun tulisi muuttua hänen arvojensa mukaiseksi, jotta hänellä olisi parempi olla, mikä mahtaa olla ensimmäinen reaktiosi? Laiminlyötkö omat arvosi ilman muuta, ja alat muuttumaan? Todennäköisesti nouset puolustuskannalle. Jokainen sota on uskonsota: osapuolet taistelevat jonkin sellaisen puolesta johon he uskovat, ja joka on heille tärkeää.

Entä jos joku sanoo että sinun pitää muuttua rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, iloisemmaksi, huomioonottavammaksi ja paremmaksi - olkoon sitten muiden tai itsesi takia? Entä jos itse sanot sitä itsesi tuntemattomalle puolelle koko ajan: "Minun täytyy muuttua"? Paino sanalla "täytyy". Muutoksessa ei ole mitään vikaa, mutta todellinen muuttuminen ei tapahdu voimalla ja vallalla.

Muistutus itselle

Täysi läsnäolo tässä hetkessä on ihmisen luonnollinen tila. Emme kuitenkaan elä siinä, vaan elämme tilassa jota olemme oppineet pitämään normaalina.

Osa sinusta ei halua antautua tälle hetkelle. Se haluaa viedä sinut pois, takaisin ajatuksiisi tai johonkin toimintaan missä voit tuntea olosi turvallisemmaksi. Siinäkään ei ole mitään vikaa, se on vain tapa. Näe se ja päätä haluta antautua sille. Tee tietoinen valinta ja päätös olla sen kanssa.

Tule siitä tietoiseksi ja tee päätös että haluat antaa sen tapahtua. Havaitse kuinka se tapahtuu, kuinka pakenet tätä hetkeä ja sitä mitä tunnet ja koet.

Tarkkaile samalla haluaisiko joku osa sinusta lopettaa tuon pakenemisen sen koska pitää sitä huonona asiana. Haluaisiko joku osa pitää sinut väkisin tässä ja nyt, tavoitella luonnollisuuden tilaa luonnottomalla vastaanpanemisella.

Se ei ole sisäinen kamppailu tai sotatila, mutta se on rauhattomuuden tila.

Siihen voi jäädä paikalleen jäämättä siihen kiinni

Sinun ei tarvitse tuntea tai kokea mitään tiettyä.

Se mitä tunnet ja koet on jo tässä.

Sinun tarvitsee vain tunnistaa mitä se on, ja tunnustaa se.

Vaikka sinä, jokin sinussa, pakenisi tätä hetkeä, se mitä tunnet ja koet on aina tässä ja nyt. Vaikka sinä jättäisit sen, se ei jätä sinua.

Se mitä tunnet ja koet on alati läsnä ja havaittavissasi, juuri nyt, jos päätät niin. Tai nyt.

Kuitenkin se muuntuu koko ajan, hetkestä toiseen. Jos jumitut siihen mitä havaitset nyt, minuutin päästä tunnet jumittumisesi minuutin vanhaan tuntemukseen.

Siihen, mitä tuntee, voi kuitenkin jäädä paikalleen jäämättä siihen kiinni.

Kellutko vaivattomasti virran mukana, vai käytätkö voimia uimalla omaan suuntaasi? Tai roikkumalla kiinni virran ylle kurottuvassa oksassa?