Heti kun pysähdytään filosofoimaan ja pohtimaan, elämä jatkaa liikuntaansa ja hetken todellisuus on menetetty

tiistai 8. marraskuuta 2011

"Onko elämää nykyhetkessä?"



Summaan aluksi että kuolemanjälkeisen elämän pohdiskelu on paremminkin pohdiskelua elämän jälkeisestä elämästä: Kun olen elänyt tämän maallisen elämäni, niin onko sitten vielä elämää? Siihen voi liittyä haaveilua jostain paremmasta kuin mitä tämä rahjustaminen maan päällä on. Toisaalta dogmaattiset uskonnot osaavat käyttää valtaa ja kontrolloida vetoamalla syyllisuudentuntoon ja pelottelemalla elämänjälkeisellä kärsimyksellä. Ateismi kiistää molemmat vaihtoehdot ja on tässä aiheessa hyvillä jäljillä todetessaan että elämä on tässä, mutta kokonaisuutena sekin on uskomusjärjestelmä, eli samaan aikaan sekä suojaava että rajoittava häkki.

Tulin aiemmin siis siihen tulokseen että turvaaminen ajatukseen elämänjälkeisestä elämästä vie huomion pois "pääasiasta": Elämä ei koskaan ole missään muualla kuin nyt. Ei missään muussa paikassa tai hetkessä kuin nyt.

Lohtuajatus elämän jälkeen koittavasta autuudesta on siis yksi tapa paeta todellisuutta, mutta se ei tosiaankaan ole ainoa tapa jolla pakenemme itseämme. Mitä "itsensä pakeneminen" tarkoittaa minulle tässä yhteydessä? Sen pakenemista, että kokisimme itsemme kaikki puolet, tunteemme, tuntemuksemme sekä elämän täysin ja totaalisesti kaikkinensa; ollen niiden kanssa siinä ainoassa paikassa jossa se voi tapahtua: nyt.
Olemme koteloineet osia kokonaisesta itsestämme tajuntamme tiedostamattomiin uumeniin aina silloin, kun emme ole halunneet kokea jotain kokemusta, tunteita ja ajatuksia vaan olemme suunnanneet huomiomme pois niistä. Tukahdutettuinakin ne ovat kuitenkin mukanamme osana meitä koko ajan. Niiden pitäminen tukahdutettuna vaatii jatkuvaa tiedostamatonta vastustamista jotta ne eivät pomppaisi pintaan, ja siitäkös sitä jännityksiä ja stressiä syntyy. Ajatuksissamme haluamme jotain parempaa oloa, jota emme välttämättä osaa edes määritellä täsmällisemmin. Ihan sama mitä se olisi, kun nyt vain olisi jotenkin parempi olo – ja niinpä ajatukset suuntautuvat jatkuvasti tulevaisuuteen odottaen jotain parempaa.

Lokakuussa kävin Life & Death -työpajan, jossa vääntelin vanhan kysymyksen "onko elämää kuoleman jälkeen?" muotoon "onko elämää nykyhetken jälkeen?" Sen myötä tajusin pian että uskomuksella elämänjälkeisestä vapahtumisesta on sisaruspari, joka on uskomus tämän hetken jälkeen tapahtuvasta helpotuksesta. En tiedä milloin ja miten se koittaa, mutta…

…kunhan ensin kärsin läpi nämä masikseni, tukahdutetut pelot, häpeät ja syyllisyydet niin sitten olen vapaa niistä ja kaikki on paremmin!
…kun vain harjoitan uutterasti joogaa ja meditaatiota ja luonnollisen läsnäolon tapaa, tulen tietoiseksi negatiivisista uskomuksistani, vapaudun niistä ja kaikki on paremmin!
…kun kehitän itselleni rohkeutta, myötätuntoa, rakkautta sekä kyvyn olla tietoisena läsnä tässä hetkessä ja hyväksyn kaikki, olen parempi ihminen ja kaikki on paremmin!

Niinpä varmaan. Ei sitä tule, mitä tahansa se sitten onkaan mitä odotat. Sitä ei voi tulla joskus tulevaisuudessa, koska tulevaisuutta ei ole olemassa – paitsi ajatuksissasi, jossa luot kuvitelman siitä miten asiat voisivat joskus olla. Mutta jos ne eivät nyt ole niin, ne eivät ole niin. Joka kerta kun suuntaat ajatuksesi tulevaan ryöstät itseltäsi mahdollisuuden olla ainoassa paikassa jossa asiat muuttuvat koko ajan: nyt. Se mitä on nyt, on se mitä on nyt ja jos haluat, voit suunnata huomiosi siihen. Sisälläsi tapahtuu niin paljon, mutta havainnoit sitä murto-osan verrattuna ulkopuoliseen ympäristöösi.

Mutta alleviivaan että jos saat itsesi kiinni jostain yllä mainituista, tai vastaavista, käytöksestä ja toiminnasta, niin ei ole syytä laittaa itseään lopettamaan sitä. Motiivisi lopettamiseen voisi olla halu lakata tekemästä jotain mikä on kenties paljastunut "kehittämättömäksi". Eli se voisi olla saman pakenemisen uusi muoto. Toisaalta, jos haluat lopettaa niin ei ole myöskään syytä olla lopettamatta. Tee mitä teet. Mutta mitä teetkin, onnittele itseäsi aina kun havaitset ja tulet tietoiseksi jostain pakenemismallista jota olet toistanut ties kuinka kauan, mutta et ole vielä aiemmin huomannut.

--

Jälkikirjoitus 12.11:
Yritän pitää blogautukset luettavan mittaisina, joten tässä jäi kaivelemaan tietty yksipuolisuus. Mutta ei mun tarvitsekaan täydentää tätä tekstillä, kun linkitän toistamiseen yhden Colin Sissonin videohaastattelun:


"Don't love yourself, just be with yourself."




keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Mihin täältä pääsee?


Palasin Puolasta jossa osallistuin Colin Sissonin vuosittaiselle Meeting with shadow -ryhmäkurssille. Kurssi on aina neljän päivän mittainen "trippi" jossa tarkastellaan joka kerta eri aluetta. Toissa vuonna osallistuin "Man and woman"-kurssille, viime vuoden "Love and fear" jäi väliin ja nyt uppouduttiin aiheeseen "Life and death". Neljässä päivässä valaisimme mm. miten turvallisuuden hakeminen ja vaaran välttäminen vaikuttaa käytökseemme ja tekemisiimme – kuinka turvallisuushakuinen asioiden ja itsen kontrollointi vähentää vapautta – mitä yleensä haluan kun kontrolloin muita sekä miltä minusta tuntuu kun en saa sitä – mitä on olla elossa sekä miten tukahdutamme sitä. Noista sitten sukellettiin syviin vesiin käytännön harjoitusten avulla.

Viimeisen illan harjoituksessa tökittiin uskomuksiamme kuolemanjälkeiseen elämään, joka oli monelle tarkoin varjeltu Pyhä Lehmä. Luennon alettua salissa pystyi tuntemaan vastahankaisuuden ja torjumisen jonka tuo tökkiminen nosti pintaan. Kuolemanjälkeinen elämä on ollut minulle ajatusleikkiä, ja olen muodostanut vain jonkinlaisen "mitä se voisi olla"-skenaarion muiden kirjoittamien näkemysten pohjalta. En ole ottanut sitä kovin vakavasti, mutta pian tuli ilmi että silläkin ajatusrakennelmalla oli ollut minulle jokin tiedostamaton tarkoitus. Isompi kuin tiesinkään.

Kun ajelehdin sisäavaruudessa tuon asian kanssa ja päätin olla rehellinen itselleni, totesin että näinhän se on: en voi tietää onko olemassa elämää kuoleman jälkeen, ja kaikki kuvitelmat siitä ovat lopulta vain mielen kuvitelmia eli mielikuvitusta. Se ei ollutkaan kovin mukavaa myöntää, koska tajusin että ajatus tuonpuoleisesta oli antanut minulle sekä lohtua kun elämä ei tuntunut mielekkäältä, että mahdollisuuden pakoilla vastuuta kun elämä ei mennyt haluamallani tavalla. Oli helppo ajelehtia tuudittautuen siihen ajatukseen että "olkoon, ihan sama" koska tämä elämähän on kuitenkin vain väliaikainen juttu ja illuusio, jonka jälkeen tapahtuu siirtyminen jollekin todelliselle tasolle: sinne josta alunperinkin olemme tulleet tänne kokemaan ihmiselämää opetuksineen.

Tiedostamisen myötä tapahtui irtipäästäminen noista rakennelmista. Sillä oli melkoinen vaikutus: oleminen, ajatukset, tuntemukset ja energiat palasivat intensiivisesti siihen kuuluisaan nykyhetkeen. Totesin että kun kuoleman jälkeinen elämä ei ole minulle totta, ja ainoa mikä on totta on se-mitä-on-minulle-tässä-ja-nyt, niin ainoa millä on oikeasti väliä on nykyhetki. Vain sillä on väliä mikä on minun nykyhetkeni ja minun totuuteni siitä, ja sillä millaiseksi minä koen sen olipa se millainen tahansa. Valitettavasti en saanut pitää tuota ajatusta kauaa kun huomasin että se oli vain uusi uskomus, jonka mieleni kehitteli lennosta korvaamaan edellisen josta juuri päästin irti. Jouduin myöntämään että se mitä koen kussakin hetkessä on vain minun subjektiivinen kokemukseni tästä elämästä ja nykyhetkestä, enkä voi tietää sen paremmin kuinka totta sekään on missään mielessä. Sitä ei voi tutkia, mitata tai todistaa oikeaksi tai vääräksi, joten miksi se olisi jollain tavalla merkittävämpää kuin muut uskomukseni?

Siihen kysymykseen sain mielestäni hienon vastauksen. Nyt tiedän! Siksi, että kaikista uskomuksistani se ainakin on lähimpänä Universaalia Totuutta olemisen luonteesta ja Kaiken Eksistenssistä. Jeeeah. Kyllä vain. Mutta sitten: ai mikä universaali totuus? Missä se on kerrottu? Eäääähhh, siinä meni sekin. Jäljellä ei ollut enää muuta kuin että oleminen on olemista, kaikki muu on tulkintaa, uskomuksia ja vakuutteluja. Ne ovat kuin häkki ympärilläni, suojaten minua tiedostamattomien pelkojeni synnyttämiltä epävarmuuksilta ja "vaaroilta" maailmassa jossa mikään ei ole pysyvää ja kaikki hyödylliset tietoni ovatkin vain "tietoja".

Olin nyt saanut nähdä läheltä kuinka mieleni haluaa keksiä erilaisia uskomuksia ja "totuuksia" jotka yhtäältä ovat elämääni rajoittava häkki, ja toisaalta vievät minua pois nykyhetkestä ajattelemaan jotain tulevaa helpostusta. Jäljellä oli viimeinen kysymys joka pulpahti esiin: "Kun tuo keksiminen on niin automaattista niin mihin minä tarvitsen, tai luulen tarvitsevani, noita uskomuksia?"

Vastaus ei tullut sanallisessa muodossa, joten en voi valottaa sitä tässä sen enempää kuin kertomalla että vanhoja, tukahdutettuja pelkoja nousi esiin. Enkä tiedä mistä niissä oli kyse, voin vain aavistella että ne olivat väärinymmärryksistä johtuvia kuvitelmia siitä että maailmassa ympärilläni olisi jotain pelättävää tai jotain vaarallista, jotain "ulkopuolista pahaa". Ja siinä on jälleen jotain minkä tökkimistä ja havainnointia sietää jatkaa.

Pari päivää tämän jälkeen pintaan ponkaisi uusi oivallus itsensä pakenemisesta, ja sillä on suora analogia uskomukseen kuolemanjälkeisestä elämästä. Siitä enemmän seuraavassa blogimerkinnässä.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Question about life and death


Q: "Is there life after death?"

A: "We don't know. Some people say that they have had experiences of "the Next World" or that they are in contact with the spirits or souls of people who have passed away. That is their interpretation of some other than physical plane of life, or just something they somehow sense or perceive. And when they tell you about it what you get is only a verbal description of their experience, which may or may not be true or real. But will you or your soul go on after you die?

Pondering that may give you comfort when you feel like you need it in your life, and that's all right. But it doesn't help you in what you are here for: living your life however it is. It does the opposite, it takes your awareness away from the only place where you are, where you can be and where you always have been: present moment."

Q: "Well okay, I'll ask something else then. Is there life after present moment?"

--

P.S. For a short while that question served me as a braintwister which brought me back to awareness in and of present moment. But a day later I got another viewpoint in a form of an answer. I just added it in the comments, if you'd like to see it.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Ota rennosti - anna rennosti

Tutkimusmatkailu sisäavaruudessa tarkoittaa minulle sitä, että käännän havainnoinnin itseni ulkopuolelta iteni sisäpuolelle. Jos ulkopuolellamme muka sattuu ja tapahtuu koko ajan jotain, niin sisäpuolellamme sitä vasta tapahtuukin. 

Sisäavaruuslennossa on käytännössä kyse yksinkertaisesti siitä mihin suuntaa huomionsa ja havainnointinsa. Hyvä aloituspaikka on hengitys, kuinka se kulkee ja miltä se tuntuu kunakin hetkenä. Se ohjaa huomiota tehokkaasti sisällepäin, ja sen jälkeen kaikki on itsestä kiinni: mihin valitsee ja päättää suunnata huomionsa, ja että päättää olla jokaisessa hetkessä sen kanssa mitä havaitsee, tuntee ja kokee – olipa se mitä tahansa. On monia neuvoja ja tienviittoja mihin havainnointiaan kannattaa suunnata jotta voisi tulla tietoisemmaksi itsestään, ja omat tutut suosikkini ovat nimenomaan ne tuntemukset joiden kanssa en haluaisi olla. Mitäs avartavaa siinä on jos haluan olla vain sellaisten mukavien vibojen kanssa jotka tiedän jo muutenkin? Tai siinä että tavoittelen jotain ns. parempia viboja, mikä väistämättä tarkoittaa että pakenen ns. huonompia viboja jotka kuitenkin ovat siellä eivätkä pakenemisella häviä mihinkään?

Jos haluan olla itseni tietoinen kokija niin minun kokonainen olemukseni löytyy vasta kun tiedostan itseni kaikki puolet. Ja suorin tie on alkaa aktiivisesti tiedostamaan niitä puolia, joita havaitsee työntävänsä koko ajan sivuun. Villakoiran ydin on siinä että työntäminen tapahtuu täysin huomaamatta silloin kun olemme arkisessa mielentilassa ja huomio on suuntautunut enimmäkseen itsemme ulkopuolelle: tilanteisiin jotka voivat olla äkillisiä ja nopeita tahi jatkuvia, toisten ihmisten toimintaan, millainen sää on, paljonko meillä on rahaa ja paljonko velkaa, siihen miten meitä kohdellaan tai oliko ravintolan lounas hyvää vai pettymys. Hirveästi meininkiä arkipäivän käänteissä, eikö? Samaan aikaan sisäpuolella tapahtuu vielä enemmän: asioiden vertailua ja –kun ne eivät vastaa odotuksiamme– niiden tuomitsemista; niiden sekä niihin liittyvien tunteiden vastustamista; samastumista siihen kuka luulemme olevamme kun tunnepuuskat vievät meitä sekä sanelevat käytöksemme ja olemisen tilamme; ongelmien analysointia ja yrityksiä ratkoa niitä; yrityksiä manipuloida ongelmatilanteita ja ihmisiä…

Aikalisä! Minun piti kirjoittaa hieman muusta, mutta lähti rönsyilemään. Viime aikoina olen nimittäin palannut omassa tutkimusmatkailussani perusasioihin. Oma aikansa meni siinä kun suuntasin huomioita kaikkiin yllämainittuihin prosesseihin, ja sainkin hyvää tietoutta. Se oli kuitenkin osittain älyllistä ja piti yllä analysointia, ja halusin painottaa silkkaa kokemuksellisuutta. Ei analyysiä, ei nimilappuja tuntemuksille tai havainnoille, ei sanoja. Oletko kuullut toteamuksen "elämää ei tarvitse ymmärtää, se tarvitsee vain kokea"? Entä oletko joskus päivitellyt että et täsyin ymmärrä itseäsi? Ei haittaa, koska myöskään itseään ei tarvitse ymmärtää, se tarvitsee vain kokea!

Aloin olla taas enemmän pelkästään hengityksen kanssa ja tuntea sen läpikotaisin: kaiken sen miltä se tuntuu kun annan sille täyden luvan kulkea juuri kuten se haluaa, miltä osin se on vapaata ja missä on rajoituksia tai pidättämistä, ja mitä jännityksiä se tuo esiin kehossa ja tuntemuksissa. Mikä on jokaisessa hetkessä se tunne ja energia joka "minua hengityttää".

Se muistutti minua vanhasta fraasista: uloshengitys edustaa irtipäästämistä vanhasta sekä rentoutumista, ja sisäänhengitys edustaa uusien asioiden vastaanottamista. Joo-o, niinpä kai, sillä uloshengitykseni tapahtui omalla painollaan ja sisäänhengityksellä tein jonkun verran lihastyötä nk. vetäen henkeä. Okei! Mutta sitten! Miksi vain uloshengitys olisi rentoutumista? Miksi sisäänhengitys ei voisi tapahtua rennosti ja omalla painollaan? Päätin että myös sisäänhengityksellä haluan olla rennosti niiden jännitysten kanssa, jotka havaitsen uloshengityksellä. Ja katso, huomiokenttään tuli ihan uusia pidäkkeitä havaittavaksi. Ne olivat voimakkaita epämukavuuksia jotka nousivat esiin uloshengityksen aikana, mutta joissa lakkasin pitämästä täyttä huomiotani koska en vain halunnut kokea niitä. Vastustamisen takia hengityskin jännittyi.

Pieni koukku liittyen siihen kun sanoin että sisäänhengityksellä haluan olla jännitysten kanssa rennosti: se ei voi tapahtua pelkällä mielen päätöksellä rentoutua, koska se johtaa helposti yrittämiseen. "Yritä rentoutua!"  "Okei, mä yritän!"  "Joko oot rento?"  "En vielä!"  "Yritä kovemmin! Pinnistä!"  Ymmärtänet mitä tarkoitan? 

Rentoutuminen tapahtuu omalla painollaan sen seurauksena, että valitsee ja päättää olla tietoisena juuri niiden juttujen kanssa, joista vielä äsken halusi siirtää huomionsa koko ajan pois. Antaa uloshengityksen mennä loppuun asti, ei kiirehdi sisäänhengitystä eikä hengitä jollain tietyllä tavalla johon on tottunut, vaan antaa sen vain kulkea juuri niin kuin se itse haluaa, tuntuipa se miltä tahansa. Valitsee ja päättää pysyä tietoisena siitä millainen olo on juuri nyt, mitä kaikkea tuntee kehossaan ja muissa tuntemuksissa. Vaikka osa siitä olisi jännityksiä ja epämukavuuksia, antaa niidenkin olla siinä vain havainnoi kuinka hengitys haluaa kulkea sisään. Tai joskus ei halua. Silloin voi tsekata mitä hengityksen pidättämisen takana on. Ja kun on täysin tietoisena kaikista tuntemuksistaan päättäen antautua niille saattaa huomata olevansa jännitystenkin kanssa täysin rentona, niin että hengitys kulkee uudella tavalla täyttäen keuhkot kokonaan alhaalta ylös rintakehään saakka. Keho kihelmöi ja meininki voi tuntuu ennenkokemattomalta, jopa vieraalta, ja samaan aikaan täysin luonnolliselta. Rentoutuminen on seurausta siitä kun päättää olla itsensä ja hengityksensä kanssa "siihen mitään lisämättä tai siitä mitään pois jättämättä".

tiistai 4. lokakuuta 2011

Minä koen elämää, elämä kokee minut


En usko että elämällä on päämäärää tai tarkoitusta siinä mielessä että meidän pitäisi löytää joku tietty asia, kohtalomme, jonka toteuttaminen toisi maagisesti elämälle merkityksen. Elämä on tarkoitus itsessään, poluton polku joka jo on koko ajan ilman että meidän tarvitsee edetä johonkin tiettyyn suuntaan ja päämäärään.

Tämä ei sulje pois sitä etteivätkö tietyt asiat olisi kiinnostavampia ja tekisi elämisestä mahdollisesti hauskempaa ja mielekkäämpää. Oma elämäni on ulkoisesti kunnossa, mutta sisäisesti se on viime aikoina tarjonnut, noh, haasteita siinä muodossa että päädyin kontemploimaan elämän mielekkyyttä ja meditoimaan suhdettani siihen. 

"Millaisena minä koen elämäni? Millaisena minä kokee tämän elämän, jota elän?"

Sisäavaruudessa risteillessä hauskinta ovat yllättävät näkökulman muutokset. Taaskin se tuli odottamatta, tällä kertaa kas näin: "Millaisena Elämä kokee minut?"

Ymmärsin sen liittyvän lukemiini viisauksiin: Tunne erillisestä minästä on harhaa, sillä kaikki on yhtä – maailmankaikkeus muodostuu kollektiivisesta tietoisuudesta, josta ihmisen yksilöllinen tietoisuus kumpuaa – tuo kollektiivinen tietoisuus uusintaa itseään jokaisessa meissä koska se haluaa kokea itsensä ja maailman meidän kauttamme – olemme koko ajan täydellisiä koska olemme juuri siinä tilassa ja vaiheessa jollaisena universumi haluaa kokea itsensä kauttamme. Raskaan sarjan metafysiikkaa siis. 

Tämä yhdistyi siihen ymmärrykseen, että emme koe maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on – neutraalina, ilman arvoja ja leimoja – vaan sellaisena kuin uskomme sen olevan. Havainnoimme maailmaa erilaisten linssien ja filttereiden läpi.

Koen elämän sellaisena kuin millainen itse olen. Sellaisena kuin Elämä minussa kokee minut.

Voisinpa leuhottaa että olisin täysin sisäistänyt tai integroinut tämän havaintoni, mutta ei suinkaan. Vaan tuntuuhan se hiton hyvältä havainnolta jota on syytä tutkailla lisää sisäavaruuden puolella. 

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Oletko vain todistaja vai itsesi tietoinen kokija?


Niin kuin silmä ei voi nähdä itseään, ei myöskään ajatus voi ajatella itseään, ei tunne tuntea itseään eikä keho tuntea tuntemuksiaan.


Mitä jos olisit ajattelematta yhtään mitään, ja vain katsoisit millaisia ajatuksia mieleen silloin nousee?

Mitä jos olisit yrittämättä tuntea – tai olla tuntematta – jotain tiettyä, ja vain kokisit sen mitä oikeastaan aidosti tunnet?

Mitä jos kysyisit itseltäsi mikä estää – tai kuinka tietämättäsi estät – sitä tapahtumasta omalla painollaan, luonnostaan?

Mitä jos ei hengittäisi jollain tietyllä tavalla, vaan vain olisi sen kanssa miten hengitys haluaa kulkea?

Mitä jos olisit olematta tuosta kaikesta mitään tiettyä mieltä, vaan vain kokisit sen mitä pidät siitä? 


Tietoinen valinta ja päätös olla tietoinen siitä mitä kokee ja tuntee, miltä tuntuu.

Tietoinen valinta ja päätös olla tietoinen siitä tietoisuudesta, joka havaitsee.



lauantai 23. heinäkuuta 2011

Suoraa mainontaa!


...ystäväni hankkeelle, joka liittyy löyhästi edellisen blogauksen sivulauseeseen ja johon olen itsekin sotkeutunut elokuulle saakka. Tässä siis syy kesähiljaisuuteen:

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Valitse pelko!




Jaaha. Kesä toi näköjään mukanaan taas blogitauon. Osittain se johtuu myös free lance -työkeikasta joka alkoi kuukausi sitten ja ensi maanantaista lähtien käy varsin intensiiviseksi kolmen viikon ajaksi. Saatanpa laittaa siitä linkkiä tänne lähipäivinä.

Muutamia omakohtaisiin hetkiin hetkiin perustuvia inspiksiä on mennyt pään läpi ilman että olen istunut alas kokeilemaan mitä niistä syntyisi, kun istuisi alas ja alkaisi kirjoittamaan. Nyt taidan rykäistä ne tähän lyhyesti ennenkuin unohtuvat kokonaan. Katsotaan myöhemmin haluanko laajentaa niitä paremmalla ajalla.

Kirjoitin aiemmin vapaudesta ja siitä kuinka se on henkilökohtainen, subjektiivinen kokemus. Tekstin seassa oli myös retorinen kysymys voiko vapautta mitata. Ei sille tietenkään ole olemassa mittayksikköä, mutta silti sinulla on käytettävissä havainnollinen mittari aina kun haluat: hengityksesi. Miten se kulkee, tuntuuko siinä jännityksiä, rajoituksia tai pidättämistä? Vapaan ihmisen hengitys kulkee vapaasti. Valitse tilanne jossa voit olla rauhassa hetken ilman ulkopuolisia häiriöitä tai ärsykkeitä ja ota mukava, rento asento joko istuen tai selinmakuulla. Sulje silmäsi. Miten hengityksesi kulkee kun annat sille täyden luvan kulkea juuri niin kuin se haluaa? Miltä se tuntuu? Miten vapaata se on?

(Jos alat tietoisesti muuttamaan hengitystä ja päätät "hengittää vapaasti", manipuloit itseäsi ja pystytkin vaikuttamaan mielen- tai tajunnantilaasi, mutta ei kannettu vesi kaivossa pysy. Voit kuitenkin käyttää hengitystä havainnoinnin kohteena ja työkaluna, joka auttaa tiedostamaan niitä sisäisiä luonnollisen vapauden rajoituksia, jotka rajoittavat myös hengitystäsi. Se riittää, sillä tietoiseksi tuleminen hälventää niitä eikä niille tarvitse sen kummemmin tehdä mitään.)


Kuulin viisaan toteamuksen, että erityisesti nyt elämme aikoja jolloin on tärkeää valita pelon ja rakkauden väliltä. Olen siitä samaa mieltä, joskin toisesta näkökulmasta. Kaikkien epätosien pelkojen, ehdollistumien ja uskomusten takana rakkaus ja rakkaudellisuus on meidän todellinen luontomme ja ainoa asia mikä on totta. Se ei ole tunne, kuten ilo ja pettymys ovat, vaan tuntemus joka vallitsee koko ajan. Ei meidän tarvitse valita sitä, sillä se on jo valinnut meidät ja se vain on, silloinkin kun me emme tunne yhteyttä siihen. Varsinainen kysymys kuuluu siis mikä estää meitä olemasta yhtä sen kanssa? "Laajassa kokokuvassa" vastaus on epätodet käsitykset itsestämme, joihin samastumme niin vahvasti että luulemme olevamme sitä, tätä, yhtä ja toista. Riittämättömiä, epätäydellisiä, kelpaamattomia tai puutteellisia. Ne ovat peräisin johtopäätöksistä, joita olemme virheellisesti tehneet tilanteissa joissa meillä on usein ollut tarve suojata itseämme, koska olemme pelänneet jotain. Hylätyksi tulemista, naurunalaiseksi joutumista, vaille jäämistä tai menettämistä. Käsityksemme ja "totuutemme" maailmasta, muista ihmisistä ja itsestämme perustuvat enimmäkseen tiedostamattomiin pelkoihin. Jos haluamme muodostaa jälleen yhteyden luonnolliseen rakkaudellisuuteen, josta olemme vain erkaatuneet tilapäisesti, meidän ei tarvitse erikseen valita sitä koska se jo on. Meidän tarvitsee ainoastaan tulla tietoisiksi peloistamme, jotka estävät meitä kokemasta jatkuvaa yhteyttä siihen. Meidän tarvitsee vain valita tuntea vanhat pelkomme aina kun ne nostavat päätään, koska silloin saamme tilaisuuden tulla tietoisiksi niistä. Ei niissä ole mitään vikaa eikä niiden tunteminen voi vahingoittaa meitä. Samalla voimme huomata kuinka olemme peittäneet ne kerroksella vastustamista ja tukahduttamista, joka on ainoa asia joka pitää niitä piilossa ja siten erottaa meidät luonnollisesta tilastamme. Ja itse asiassa liian pitkään jatkuva pelkojen tukahduttaminen voi vahingoittaa meitä.


Mutta ettei menisi liiaksi analysoinniksi ja ajatuspalikoiden pyörittelyksi, niin mitä jos olisi ajattelematta yhtään mitään ja vain katsoisi millaisia ajatuksia mieleen silloin nousee?

Rauhaa ja rakkautta (tai pelkoja) ja hyvää heinäkuuta!



maanantai 30. toukokuuta 2011

Mä, meitsi, minä itse ja yliminä - kuka tästä kaikesta on vastuussa?


Vajaa kuukausi sitten kirjoitin käsityksiäni vapaudesta olemisen tilana, joka kumpuaa sisältäpäin. Mainituksi tulivat kokonaisen minän eri osapuolina mm. ego, persoona ja varjopuoli, jotka vaikuttavat siihen millainen minä koen olevani ja millainen olemisen tilani on. Omassa käytännön harjoittamisessani olen tosin tietoisesti lakannut havainnoimasta milloin se on varjopuoli joka yrittää nousta pintaan, tai milloin se on ego joka puhuu tai milloin superego joka haluaa pitää egoa kurissa. Olen lakannut käyttämästä noita termejä koska se veisi minua analysointiin ja haluan suunnata huomioni ainoastaan siihen mitä tunnen ja koen, kun jätän sanat pois kuvailemasta senhetkistä elämystäni. Sanatonta havainnointia ja olemista kokemukseni kanssa: hetkittäistä läsnäoloa, pakenemista, havahtumista, arvottamista, vastustamista – kaikki käy, eikä niiden kokemiseen tarvita älyllistä tietoa siitä mikä on mitäkin. Sen kyllä tuntee, ja tuntemisen kautta avautuu intuitiivinen tietäminen.

Analysointia jatkankin sitten ansiokkaasti blogissa, heh, ja täällä olen käyttänyt noita schpykologisia termejä havainnoillistamaan havaintojani. Kirjoitan näitä ensisijaisesti itselleni sekä muistiinpanoiksi että prosessoidakseni mieleni huttuja, joten älkää ottako näitä tosissanne. Älkääkä missään nimessä vakavasti. Tällä viikolla analysoimme netissä kahden hengen voimin uusseelantilaisen kollegani ja taiteilija Miriam Ruberlin kanssa pohtien mm. sanojen käytön vaikutusta siihen kuinka hahmotamme asioita. Nyt mä olen taas nk. nähnyt, ja lopetan egoista ja varjoista puhumisen. Silloin kun käsittelen näitä asioita sanallisesti, korvaan ne mieluummin kuvauksella siitä mitä kukin niistä tek--- ei, vaan saa minut tekemään. Eipä syytellä niitä koska eivät ne tee, minä teen. Minä voin kuitenkin havaita mikä minut saa kulloinkin toimimaan tai käyttäytymään siten kuin teen.

Kirjoitin taannoin tällaista:
Varjoja, eli kokemuksia ja tunteita jotka olen painanut jätekonttiin luukkujen taa piiloon.
Egoja, jotka kertovat millainen minun pitäisi olla ollakseni menestynyt tahi saadakseni hyväksyntää, tai tehdä ollakseni turvassa maailman vaaroilta ja uhkilta.
Arvoja, eli asioita joihin uskon ja joita pidän tärkeänä koska olen omaksunut ne auktoriteeteilta ja kulttuurilta saadakseni arvostusta ja hyväksyntää – vaikka ne eivät edes olisi toimivia minulle ja joita en huomaa kyseenalaistaa.

Käteviä määritelmiä, mutta eikö tuo kuulostaa liikaa siltä kuin ne olisivat autonomisia olioita jotka hallitsevat minua? Ja ovat jotenkin erillään minusta? Ei ole avartavaa ajatella että jokin paljon puhuttu 'luonnollinen minä' on aidoin puoleni, ja nuo muut ovat epätosia puoliani joiden kanssa koetan taiteilla menemään. Se on tietysti helpottavaa koska silloin voin sälyttää niille vastuuta päätöksistäni tai siitä millaiseksi koen elämäni. "On nyt ollut vähän hankalaa kun jotain vanhoja juttuja koetta nousta esiin varjoista, ja ego ei anna niiden nousta, ja superego tylyttää kun ego niin riittämätön ja kelvoton eikä pysty muuttumaan paremmaksi…" Noinkin on käynyt, vaikka muka uskon ykseyteen ja siihen että olen yhtenäinen kokonaisuus.

Avartavampaa on tarkastella mitä minä huomaamattani teen sisäisessä maailmassani. Voi olla että minussa/minulla on psyykessäni "skriptejä" tai "aliohjelmia" – uskomuksia ja ehdollistumia – jotka saavat minut tekemään automaattisia valintoja ilman että huomaankaan, mutta minähän siinä valitsen. Siispä havainnoin millaiseksi koen tämän hetken, millainen olo minulla on ja miltä minusta tuntuu ihan oikeasti. Ja edelleen kuinka minä huomaamattani kenties valitsen vastustaa sitä miltä minusta aidosti tuntuu juuri nyt. Kuinka minä valitsen ajelehtia ajatuksissani pois läsnäolosta itseni kanssa tässä ja nyt. Kuinka minä soimaan itseäni siitä että en osaa olla läsnä, tai siitä että en ole täyttänyt kaikkia tavoitteita ja ihanteita. Samalla tulen tietoiseksi skripteistä jotka minua ohjaavat, ja tullessaan tietoisuuden valoon ne purkaantuvat. 

Tähän voisi vetää yhtäläisyysmerkkejä osoittamaan mikä noista on egon toimintaa, mikä yliminän ja niin edelleen mutta oi, tarpeetonta on analysoida. Se ei lisää itsetuntemustani lainkaan niin kuin lisää tietoinen valinta ja päätös vain ja ainoastaan olla sen kanssa mitä havaitsen ja – olipa se mitä tahansa – toivottaa se peremmälle, yhtenäiseksi osaksi minua.

Valaistuneet mestarit ovat oivalluksistaan viisastuneena kertoneet että vain ego puhuu egosta ja tehköön se niin jos tekee, mutta tästä eteenpäin minä puhun minusta!





perjantai 20. toukokuuta 2011

Lainasanoja ja nekin videolta - esittelyssä mies merten takaa!



Colin Sisson vierailee vuosittain Euroopassa vetäen seminaareja ja ryhmäkursseja. Kaveri ei siis ole nähnyt talvea kunnolla yli vuosikymmeneen. Minunkin piti matkustaa talvea pakoon kirjaimellisesti toiselle puolelle maapalloa, Uuteen-Seelantiin, jotta polkumme ristesivät reilut puoli vuosikymmentä sitten. Colin on hyvin maanläheinen perusjamppari ja käytännöllisen metafyysikan pioneeri jolta en ole oppinut mitään uutta. Tosin olen saanut opastuksen siihen kuinka voin oppia pois vanhoista, tarpeettomiksi käyneistä uskomuksista ja ehdollistumista jotka ovat tiedostamattomia mutta ohjailevat minua.

Tässä on videopentalogia joka on tehty Puolassa viime syksynä. Pisin pätkä on viisi ja puoli minuutti muiden kestäessä minuutin tai kolme.





"Don't love yourself."







"We are afraid to feel our feelings."







"Chancing from a place of self-acceptance or unacceptance."







"Emotions conflict because we don't like our emotions."






"The only thing wrong with us is the belief that there's something wrong."



Henkilöesittely Colinin kotisivuilta:

An internationally recognized inspirational writer, speaker, seminar leader on conscious living through the power of being present, Colin P. Sisson has many years of experience in inspiring people to expand their awareness and to achieve their full potential. When people discover the present moment, not just as a theory, but as a practice of being here now, a gateway opens that leads directly into the reality of love, joy and inner freedom.

Colin was born in New Zealand and came a long way from a country boy, who was prepared by his father for a career of a farmer, through the battlefields of Vietnam, and through the trauma of post-war confusion.

Colin is living proof that no past trauma or difficult circumstances can prevent us from achieving success, once we connect with our true natures.

While struggling and fighting with life he sought the answers for the eternal questions of humanity: the purpose of life, the reason for suffering, the source of happiness. In his quest he discovered that there are many ways to `enlightenment', and wisdom is in simplicity and being here now. This led to the discovery of Breath Integration that eventually developed into Integrative Presence, the practice of being present.

His educational background is in business law, economics, personnel management and psychology. He, however, claims his greatest inspirations came from meditation, Qabalah studies, yoga, the work of Gurdjieff and Leonard Orr. He is well known and respected for the world-wide contribution he made to rebirthing in 1985 through his bestselling book, Rebirthing Made Easy.

In 1990 he started travelling the world, continuing to learn, and sharing his discoveries with others. Colin's teachings are simple, practical, compassionate, and very powerful in their transforming results. His fundamental principle is of inner-observation and self-responsibility. No teacher can do it for us, except the "teacher" within. Colin is a friend who assists us to discover this teacher.



lauantai 14. toukokuuta 2011

Odottamaton löytö uniongelmien syövereistä



Juttelimme kaverin kanssa nukahtamisongelmista, jotka minulla tarkoittivat sitä että kerran tai kahdesti kuussa sattui useita peräkkäisiä iltoja jotka venyivät pyörimiseksi sängyssä. Joskus huolten takia, joskus taas näennäisesti ilman syytä. Tosin veikkaan että silloinkin syynä olivat pinnan alapuolella lymyilevät tiedostamattomat huolet – tai paremminkin niiden vastustaminen jotta ne eivät pulpahtaisi pintaan. Vastustaminenhan se stressiä ja kireyttä luo.

Kerroin hänelle mullistavasta käänteestä joka minulle tapahtui vajaat pari vuotta sitten, ja jäin ihmettelemään että se ei päätynyt silloin blogiini. Ei se mitään, aihe on niin ajaton että nyt päätyy.

Minulle tyypillinen kuvio unettomina iltoina oli että nukahdin normaaliin tapaan, mutta sen sijaan että uni syvenisi pingahdinkin jostain syystä hereille ja olin virkistynyt lyhyistä "nokkaunista". Saatoin olla väsynyt, mutta ei nukuttanut. Yleensä tuntui olevan tuurista kiinni nukahdinko kunnolla tunnin, kahden vai useamman päästä. Todella pitkälle yöhön kestävät valvomiset olivat onneksi harvinaisia, mutta yhtenä yönä olin tuskaillut, pyörinyt ja lojunut aamukolmen paremmalle puolelle asti yrittäen nukahtaa. Jos olet kokenut samaa, tiedätkin että siinä hommassa yrittäminen ei auta koska itseään ei voi pakottaa nukahtamaan. Yrittäminen on tekemistä, ja varsinkin tässä asiassa se kääntyy itseään vastaan kun patologisesti yrittää pakottaa itseään rentoutumaan. Kuulostaako rentouttavalta? Unettomuus sai minut aina miettimään seuraavan päivän väsymystä ja toivottomuutta, ja jo ajatuskin siitä herätti ärtymystä ja vihaisuutta. Niiden tuntemiseen minulla ei sillä hetkellä ollut varaa koska halusin olla rento voidakseni nukahtaa, joten siinä oli hurja noidankehä jota ei tajunnut itse, ennen kuin…

Minulla se kävi tuona yönä niin, että havaitsin hengitykseni olevan todella pinnallista ja "jäykkää". Tammikuusta 2006 saakka olen harjoittanut menetelmää jossa hengityksen havainnointi on keskeisin työkalu, mutta niin vain en ollut tuskaannuksissani huomannut asiaa lainkaan. Tajusin hengityksestäni heti kuinka kireä todellisuudessa olinkaan, "valveuduin" horteesta täysin hereille ja siihen loppui rentouden teeskenteleminen. Totesin tilanteen ja sen, että yritykseni nukahtaa eivät auttaneet joten minulla ei olisi enää mitään hävittävää vaikka tekisin mitä tahansa muuta. En kuitenkaan aikonut kokeilla lähtöä kävelylle tai ryhtyä lukemaan jotain unettavaa, en! Minulla oli jo mielessä jotain parempaa. Aioin tehdä jotain täysin päinvastaista kuin mitä olin siihen asti tehnyt!

Samalla kun olin alkanut tunnustaa itselleni kuinka kireä olin minulle alkoi selkiintyä kaikkein tärkein havainto, ja siihen aioin pohjustaa uuden kokeiluni. Pääni läpi oli nimittäin kulkenut ajatus siitä kuinka kummallista on että olen väsynyt, mutta että minua ei silti nukuta. Se sai minut kysymään itseltäni että vaikka tiedän olevani väsynyt, tunnenko väsymystä? No en! Kun suuntasin huomion kehooni tunsin kireyttä joka juili ohimoita, ja tunsin lihaksissa jännityksiä jotka pingottivat alaselkää ja hartioita estäen hengitystä kulkemasta minkään vertaa. Mutta väsymyksen tunne, joka saisi haukottelemaan makeasti ja painaisi silmiä raskaasti kiinni, loisti poissaolollaan. Jatkoin valitsemallani taktiikalla ja päätin tuntea jännitykseni koska niiden olemassaoloa oli turha kiistää. Ja kiistämistähän olin jo kokeillut tuloksetta. Kysyin itseltäni mitkä ovat ne jännitykset jotka estävät minua tuntemasta väsymystä, ja suuntasin huomion täysillä kaikkiin niihin kireyksiin jotka pystyin tuntemaan. Ja niitähän oli! Antaessani itselleni täyden luvan tuntea kaikki jännitykset – sekä sen kuinka vastustin niitä – ne alkoivat vähitellen antaa periksi. Hengitys alkoi kulkea rauhallisemmin ja syvemmin. Samalla aloin tuntea orastavaa väsymystä ja huomasin haukottelevani niin että leuat venyivät.

Mieleeni juolahti kysymys, jonka myötä tein toiseksi tärkeimmän havainnon: Jos kerran olen tiedostamattani estellyt väsymystä tuntumasta niin mitä sen takana piilee? Millainen suhde minulla on väsymykseeni? Heitin kysymyksen sisäavaruuteen, havainnoin hengistystäni ja kaikkia mahdollisia tuntemuksiani ja aloin oivaltaa mistä noidankehässäni oli kyse. Minulle oli vuosien mittaan karttunut lukemattomia päiviä jolloin olin todella väsynyt valvotun illan tai yön jälkeen, mutta jolloin piti olla skarppina ja toimintakykyisenä heti aamusta alkaen. Silloin väsymys ei tietenkään sopinut kuvioon joten olin alkanut pitämään sitä pahana tuomiten sen kertakaikkiaan, ja tietysti alkanut tukahduttaa sen tuntemista. Olin oppinut manipuloimaan itseni olemisen tilaan jossa olin näennäisen virkeä ja toimintakykyinen huolimatta rankastakin univajeesta. Ha! Toisin sanoen: olin väsynyt mutta en tuntenut sitä eikä minua nukuttanut! Siitä oli tullut minulle tiedostamaton ehdollistuma! Ne taas ovat sellaisia psyyken aliohjelmia jotka eivät välttämättä lakkaa toimimasta hetkeksikään ennen kuin niistä tulee tietoiseksi. Ne ohjaavat käytöstämme ja toimintaamme joka hetki kokonaisvaltaisesti, ja nukahtamisongelmani olivat minulle havainnollinen esimerkki siitä mitä ne voivat tehdä silloinkin, kun minun ei tarvitse konkreettisesti käyttäytyä tai toimia.

Samalla kun tulin tietoiseksi siitä kuinka ehdollistumani "käyttivät" ja ohjasivat minua jännitykset sulivat vähä vähältä pois ja väsymyksen salliminen tapahtui. Se valtasi minut totaalisesti tuon viitisentoista minuuttia kestäneen prosessin aikana, jonka loppusuoralla painuin syvään sikiuneen.

Unettomia iltoja tulee edelleenkin silloin tällöin eikä niissä aina ole kyse stressistä, niitä vain tulee. Valtavaa edistystä tapahtui sikäli että nykyään saan itseni aika pian kiinni jos alan hermoilemaan nukahtamattomuutta, ja silloin voin aina kysyä itseltäni mikä estää minua tuntemasta väsymystäni. Se ei ole tekniikka jonka voisi toistaa aina samanlaisena sillä jokainen ilta on omansa, ja väsymyksen tunnekin voi olla erilaisensa. Mutta tiedän miten voin siinäkin tilanteessa "olla sen kanssa mikä on" ja havaita pidänkö itse itseäni hereillä. Jos pidän, voin päästää siitä irti, olla yrittämättä ja antaa itselleni mahdollisuuden nukahtaa.


torstai 5. toukokuuta 2011

Jos olet vanki vapaaehtoisesti, olet vapaa

"Freedom's just another word for nothing left to loose."
Kris Kristofferson: Me an Bobby McGee



Pari vuotta sitten aloitin blogikirjoituksen sitaateilla, joita löysin etsimällä Googlella lauseita jotka alkavat "nyt-hetki on". Tein nyt saman sanoilla "vapautta on…" tai "vapaus on sitä että…" mutta en löytänyt samanlaista tiivistelmien satoa. Hyviä määritelmiä kylläkin, ja pohjimmaisena kaikui monesti viba siitä että kyse on henkilökohtaisesta vapauden kokemuksesta: ulkoiset tekijät tai olosuhteet eivät ole ratkaisevia, jos vain tuntee itsensä vapaaksi. Jokaisen on kai helppo yhtyä tuohon määritelmään sekä ajatella että olen vapaa kun tunnen itseni vapaaksi, mutta etsintä jatkuu. Moni nimittäin havainnoi ja terveesti kyseenalaistaa omaa vapauden tunnettaan: millä voin mitata ja vahvistaa sen, että tämä aitoa, sisäsyntyistä vapautta?

Toinen retorinen kysymyspari kuuluu: Mistä olen vapaa, ja mihin minulla on vapaus? Nuo ovat kaksi toistuvaa kysymystä, joista itse pidän oleellisena ensin mainittua. Jälkimmäinen on seurausta vapauden tilasta: kun olen vapaa, minulla on vapaus olla mitä olen ja tehdä mitä teen. Niin kauan kuin en ole vapaa, olisi mahdotonta yrittää järkeillä mitä se on. Paraskaan mielikuvitukseni ei auta samastumaan siihen, millaisia valintoja ja päätöksiä tekisin uusissa tilanteissa jos olisin vapaa. Ei sellaista voi ennakoida. Vapaudesta ei kuitenkaan seuraa mahdollisuutta tehdä vahingollisia päättömyyksiä – tai sydämettömyyksiä – sillä vapaa ihminen on täysin tietoinen itsestään, ympäristöstään, niiden välisestä suhteesta sekä tekojensa seurauksista, ja silloin hän ei tekisi mitään mikä vahingoittaisi häntä itseään. Koska hän tiedostaa olevansa erottamaton ympäristöstään ja muista ihmisistä,  myös heidän vahingoittamisensa olisi samalla itsensä vahingoittamista.

Miksi päättelen että vapaa ihminen on välttämättä myös tietoinen? Koska väitän että vapaus, joka on sisältäpäin tuleva olemisen tila, ei ole mahdollista niin kauan kuin minulla on psyykessäni / mielessäni / tajunnassani tiedostamattomia alueita.
Varjoja, eli kokemuksia ja tunteita jotka olen painanut jätekonttiin luukkujen taa piiloon.
Egoja, jotka kertovat millainen minun pitäisi olla ollakseni menestynyt tahi saadakseni hyväksyntää, tai tehdä ollakseni turvassa maailman vaaroilta ja uhkilta.
Arvoja, eli asioita joihin uskon ja joita pidän tärkeänä koska olen omaksunut ne auktoriteeteilta ja kulttuurilta saadakseni arvostusta ja hyväksyntää – vaikka ne eivät edes olisi toimivia minulle ja joita en huomaa kyseenalaistaa.
Ja ties mitä kaikkea muuta.
Ne ovat palikoita joista maallinen persoonani on rakentunut. Ne ovat mieleni kovalevylle tallentuneita ohjelmia ja aliohjelmia joiden ehkä tiedän olevan siellä, mutta joiden koodeista ja rakenteista en tiedä mitään. Silti ne ohjaavat toimintaani ja käytöstäni saaden minut ihmettelemään mikä minuun meni: Miksi ihmeessä reagoin vaikeassa paikassa taas samalla tavalla, vaikka olen jo monta kertaa huomannut että se ei auta mitään?

Niin kauan kuin en ole tietoinen minua ohjaavista ohjelmista ego saa minut suojaamaan itseäni ja peittelemään heikkouksiani, puolustamaan arvojani jotta saisin säilyttää maailmankuvani muuttumattomana, ja pitämään varjot jätekontissa jottei minun tarvitsisi kohdata mitään epämukavaa, hävettävää tai pelottavaa. Kun en ole tietoinen egoni ja persoonani toimimisesta, ne saavat huseerata puolestani. Se tapahtuu nopeammin kuin huomaankaan, ja yleensä en huomaa sitä ollenkaan. Minulla ei ole vapautta valita omaa käytöstäni ja toimintaani.

Silloin luonnollinen minäni ei ole vapaa, koska sen edessä on persoonan muodostama muuri - ja tuleehan 'persoona' Kreikan kielen sanasta joka tarkoittaa naamiota. Näytän ja ilmaisen itsestäni ulospäin vain sen muurin. Luonnollisella minulla ei ole vapautta olla se mikä olen tai tehdä mitä teen. En kannata yritystä päästä eroon maallisesta persoonasta, egosta tai varjoista, koska ei niissä ole mitään pahaa tai mitään vikaa. Yritykset poistaa ne itsestä johtavat vain niiden sivuuntyöntämiseen, mikä johtaa entistä voimakkaampaan tukahduttamiseen. Jos sen sijaan alkaa muodostaa selkeämpää yhteyttä itsensä kaikkiin puoliin, voittaa kahdella tavalla. Yhtäältä muodostaa yhteyden luonnolliseen minäänsä ja alkaa tietämään "mistä siinä on kyse" ja kuka minä todellisuudessa olen. Toisaalta alkaa myös havaita ehdollistumiaan ja persoonaansa sekä nähdä että ne eivät ole osa luonnollista minua. Silloin niistä ei tarvitsekaan päästä eroon, mutta voi havainnoida niiden toimintaa tietoisena niistä. Kaikissa tilanteissa voi valita luonnollisesta tilasta käsin kuinka vastaa ja kuinka päättää toimia. Voi lempeästi sallia persoonalleen mitä tahansa reaktioita tai mielipiteitä vaikka pitäisi niitä täysin älyttöminä - mitäs niistä kun ei tarvitse lähteä niiden vietäväksi!

Vapaus ei tarkoita vapautta mistään ulkoisista olosuhteista, mutta vapautta voisi olla siis vapaus omista mielipiteistään! Vapautta ehdollistumistaan ja uskomuksistaan, itsensä tiedostamisen kautta. Vapautta samastumisesta egoonsa ja persoonaansa.
Kun tulee tietoiseksi luonnollisesta, todellisesta minusta, näkee että persoonan muodostama vankila on illuusio jonka sisään ei tarvitse enää jäädä. Minusta tulee vapaa. Minä on vapaa.


>

perjantai 29. huhtikuuta 2011

Energiaa se on stagnaattinenkin energia


Johtuneeko uudesta uimaharrastuksesta ja venyttelyn vähyydestä, vai liekö joku asia vaivannut minua, mutta huomasin olleeni viime aikoina kireänä. Fyysisesti. Eli myös henkisesti. Vai johtuneeko molemmista alussa mainituista. Oli miten oli, voiton puolella ollaan edelleen aina kun kireydestä tulee tietoiseksi - winning! Kolmisenkymmentä ensimmäistä vuotta menikin niin että olin kroonisesti kankea havaitsematta sitä.

Jännitysten tiedostamista seurasi toinen havainto: ne jähmettyvät lihaksiin paikoilleen itseäänruokkivan kehän seurauksena. Mentaalinen feedback-ilmiö: Yksi ego antaa palautetta toiselle, joka ottaa sen moitteena, ryhtyy puolustuskannalle ja syyttää varautuneisuudestaan ensimmäistä, joka teeskentelee kuin mitään ei olisikaan.

Käsi ylös joka haluaa olla kiree ja jäykkis! Ei ketään. Käsi ylös joka haluaa olla kaikkien mielestä rento ja nasta tyyppi! Jokainen. Minulla tämä näyttää aiheuttavan tiettyjä sisäisiä palautekehiä. Olen esimerkiksi kevyesti stressaantunut kun jokin asia elämässä ei ole kohdallaan. Stressi aiheuttaa jo itsessään pieniä lihasjännityksiä. Hengitys muuttuu huomaamatta rajoittuneemmaksi koska siten saa tukahdutettua pienet jännitykset huomaamattomiin. En tiedosta niitä, mutta jotekin aistin että en ole rento. Mutta minä haluan olla rento! En halua olla kireä, joten toinen osa minusta ei pidä siitä mitä yksi osa minua on. Jäykkis aistii että hän ei ole haluttua seuraa, mikä aiheuttaa entistä enemmän kitkaa ja jännistystä. Josta se Haluaa-Olla-Rento ei pidä, ja niin edelleen. Se alkaa teeskennellä että Jäykkistä ei olekaan ja tekeytyy rennoksi, mutta sisäsyntyinen rentous ei tule tekemällä – ei vaikka tekisi rentoutusharjoituksia, jos niiden ideana on tehdä itsensä rennoksi ja työstää pahat jännitykset pois. Rentous ei tule tekemisestä vaan olemisesta.

Jos totuus on se että kropassa on jännityksiä, niin ollaan sitten jännityksissä oikein luvan kanssa! Ihan täysillä ja ilon kautta. On erikoista huomata kuinka mielipiteet omista jännityksistä saattavat muuttua kun antaa niiden tuntua täysillä. Se voi vaatia sen verran sisäavaruudessa leijumista että rauhoittaa tilanteen, käy pitkäkseen ja suuntaa huomion hengitykseen ja kehoon. Siitä huomio laajenee vähitellen kaikkiin tuntemuksiin, olivatpa ne fyysisiä, emotionaalisia tai energeettisiä. Siinä vaiheessa kun tuntee koko kehonsa päästä varpaisiin, ja tuntee kaiken sen kihelmöinnin joka tuntuu joka neliösentillä ja sisuksissakin, voi sanoa tuntevansa kehon energian. Joissain osissa kehoa se saattaa tuntua edelleen epämukavalta, kuten nyt minulla hartioissa ja kyynärvarsissa, ja ne ovat niitä joita kutsun jännityksiksi.

Otetaanpa selvää. "Jännitykset" on lopulta vain sana jolla on negatiivinen kaiku, joten jätetään sanat sikseen ja kokeillaan miltä ne tuntuvat. Huomaan että en pidä niistä, joten voin pistää vastustamisen merkille ja antaa senkin tuntua osana kokonaisuutta. Ja katso, jännitykset alkavat tuntua energialta joka vain on pois luonnollisesta tilastaan: virtaavasta. Se ei virtaa koska olen itse jähmettänyt sen paikalleen vastustamalla (tiedostamattani) yhtä sun toista vanhaa tai tämänhetkistä kokemustani. Mutta nyt kun huomioni on suuntautunut tehokkaasti sisäänpäin huomaan miten paljon energiaa onkaan. Meikäläinen on täynnä energiaa! Suunnattomasti! Tästedes asetan aikomuksen tuntea sen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, tuntuipa se miltä hyvänsä. Katsotaan kuinka rento jäykkis tai kireästi rela sitä voi ihminen olla!




lauantai 16. huhtikuuta 2011

Viha, kehä ja vapaus


Edellisessä merkinnässäni viittasin Moments-blogissa käymäämme keskusteluun vihan luonteesta, ja siitä kuinka se pohjimmiltaan aggressiota, tekemisen energiaa. Jos joku tietää miksi aggressiosta on tullut niin ei-toivottua ja tukahdutettua että se on muuttunut pahantuulisuudeksi ja tuhoisaksi vihaksi, kertokaa minulle. Jos meidän suhteemme siihen olisi neutraali ja salliva, sillä voisi saada paljon rakentavaakin aikaan. Nyt se lähinnä saa aikaan stressiä ja angstia sekä purkautuu miten sattuu. Pienessä mittakaavassa tarpeettoman kehnoin seurauksin. Isossa mittakaavassa verenvuodatuksin.

Minulla aggessiota on jostain syystä riittänyt. Kuulemma se näkyy nk. syntymäkartassanikin jossa Mars on Oinaassa, joskaan en muista sen tarkempia implikaatioita. Tuota voisi tietysti käyttää puolustuksena ja selityksenä mutta se olisi vastuun välttelyä, ja se alkaisi toimia itseään toteuttavana ja vahvistavana profetiana.

Tokihan minä mielelläni välttelenkin vastuuta, se on taito jonka opimme pienenä koska koko yhteiskunta tuntuu toimivan niin. Siitä tulee meille automaatio joka sokeuttaa näkemästä omaa osuuttaan tapahtumaketjuista. Muita syytellessään sitä unohtaa kuinka olemme toinen toistemme peilejä, ja että palaute jota saan emotionaalisella tasolla kanssaeläjiltä on samaa energiaa jota olen itse antanut ulospäin itsestäni. Joskus kun siihen havahtuu tuntuu ettei saa enää kunnolla selvää montako kertaa joku juttu on heijastunut edestakaisin, mutta sen ensimmäisen itsestä lähteneen impulssin voi yleensä tunnistaa pienellä havainnoinnilla.

Yksi tämän "heijastupelin" vaikutuksista on ollut muun muassa se, kuinka olen kokenut olevani vastuussa muiden fiiliksistä (nämä tulevat yleensä erityisen hyvin esiin suhteissa läheisten ihmisten kanssa, joten varsinkin niitä kannattaa tutkailla). Toisin sanoen se miten minä tunnen ja käyttäydyn muiden ihmisten seurassa määrittelee sen millaista heillä on olla. Vihaisuuden kanssa asiaa on minulla hankaloittanut se, että sen ollessa voimakasta myös tukahduttaminen on ollut voimakasta, enkä ole kyennyt olemaan asian kanssa iisisti. Silloin käytöksen perusteellakaan ei saa aina selvää mihin tai kehen vihaisuuteni suuntautuu. Kun olen ollut pahalla tuulella, läheiseni eivät ole pitäneet siitä ja he ovat myöskin olleet varuillaan ja puolustuskannalla. Kun olen huomannut sen olen kokenut että se on minun vikani. Jos minä olisin hyväntuulinen, niin hekin voisivat olla hyvällä tuulella. Varmasti niin onkin että heidän tuntemukset heijastelevat omia tuntemuksiani, mutta se on vasta kehän ensimmäinen puolisko.

Kehän toinen puolisko on se että minä otan vastaan – ja henkilökohtaisesti – heidän fiiliksensä. Voisihan syyn ja seurausten ketju päättyä jo kehän ensimmäiseen puoliskoon; siten että läheiseni reagoivat tunteisiini omilla tunteillaan, mutta sen jälkeen minä en reagoisi siihen millaisia tunteita he esittävät minua kohtaan. Tässä tapauksessa minun pahantuulisuuteni vastustamista ja siitä johtuvaa stressiä. En ottaisi itseeni sitä että he ovat varautuneita, ja että he eivät hyväksy minua eivätkä pidä minusta silloin kun olen vihainen.

Ja nyt tapahtuu käänne sisäavaruuteen päin! Kaikki suhteet mitä minulla on elämässäni mihin tahansa, tässä tapauksessa toisiin ihmisiin, heijastelevat minun omaa suhdettani johonkin tiettyyn osaan persoonastani tai egostani. Kun vihaisuus nostaa päätään, niin sisälläni tapahtuu seuraavanlainen syyn ja seurausten ketju:
Olen ärtynyt ja pahantuulinen yksi ego ei pidä siitä ja vastustaa sitä   toinen ego kokee olevansa vastuussa tuosta reaktiosta, eli siitä etten pidä itsestäni kolmas ego syyllistää minua siitä etten pidä itsestäni.

Se miten muut ihmiset reagoivat minun ulospäin osoittamiini tunteisiin tai emootioihin ei aiheuta minulle stressiä tai huonommuuden tunnetta. Minä aiheutan se itse. Jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan ja reaktioistaan, sekä siitä millaisia olemisen tiloja luo itselleen. Ei silti kannata pyrkiä eroon noista reaktioista, eikä yrittää työstää niitä pois, sillä se toisi vain lisäkerroksen vastustamista kierteen päälle. Asiaan voi vaikuttaa tehokkaammin haluamalla ystäväksi omien egojensa ja reaktioidensa kanssa. Ne rauhoittuvat kun huomaavat olevansa hyväksyttyjä ja sallittuja.

Tuen ja kannatan egojeni oikeutta olla mitä mieltä tahansa mistä asiasta tahansa, kuin myös omaa oikeuttani olla eri mieltä sekä vapauttani sallia kaikki mielipiteet.



maanantai 11. huhtikuuta 2011

Kuin kollektiivisia kissoja nostettaisiin tajunnan pöydälle



No jopas on tietyt aiheet pinnalla, onkohan ne tulossa muotiin? Katsoin eilen illalla Ylen Areenasta pe 8.4. esitetyn Voimala-ohjelman jakson. Yksi vieraista oli Matti Salminen, joka on käynyt läpi valtaisat määrät Yrjö Kalliselta jäänyttä sekä häntä koskevaa arkistomateriaalia, ja kirjoittanut Kallisen ajattelua ja maailmankatsomuksia läpileikkaavan kirjan (Yrjö Kallisen elämä ja totuus / Into Kustannus 2011). Kallinen on ollut minulle, ja on edelleenkin, yksi inspiraation lähde. Hän oli itseoppinut metafyysikko ja yksi poliittisenkin lähihistoriamme merkittävimmistä hahmoista, joka jo v. 1944 toimitti ja käänsi englanninkielisistä lähteistä ansiokkaan opuksen 'Zen: idän sanoma valaistuksesta'. Lukiessani tuon kirjan minua ihmetytti se tietämyksen syvyys jota aiheen johdonmukainen käsittely selvästi osoitti, vaikka Kallinen ei ollut ollut tekemisissä zen-mestarien kanssa, ja englannin kielenkin tämä kouluja käymätön mies oli opiskellut itse.

Yhtä kaikki, jaksossa olivat vieraina myös Heidi Räsänen, joka on ohjannut Kansallisteatteriin näytelmän Vihan veli, sekä Intiassa asuva joogaopettaja Taavi Kassila. Räsänen otettiin mukaan keskusteluun ohjelman kohdassa 0.21.35 (kursorin voi liu'uttaa aikajanalla suoraan haluamaansa kohtaan), ja hän aloitti puhumalla vihasta hyvin tutun kuuloisin äänenpainoin. Kolmisen viikkoa sitten nimittäin kommentoin Moments-blogin kirjoitusta Hedelmällisestä vihasta omien kokemusteni pohjalta, ja Räsäsen puheet olivat kuin suoraa jatkoa blogikeskustelullemme.

Yllättyneenä ja ilahtuneena jatkoin ohjelman seuraamista korva tarkkana, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Taavi Kassila sai minut ällikälle (kohdassa 0.26.00) kertomalla lähteneensä hakemaan ongelmia henkisten harjoitusten kautta!


Voimalan jakso on katsottavissa Areenasta 8.5. klo 22:00 saakka.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Löydä ongelma!

Kavereiden kanssa jutellessa sitä pyörittelee monesti asioita jotka eivät nyt ole ihan kohdallaan ja joille pitäisi tehdä jotain, kun vain tietäisi mitä. Tai miten. Minulla on pyrkimyksiä, tavoitteita, tarpeita tai haluja joiden täyttymyksen esteenä on milloin mikäkin hankaluus, johon itse olen syytön. Joskus sattuma vain on minua vastaan, ja jokin tekijä joka ei suoraan edes liity asiaan häiritsee minun agendaani. Niistä on kiva jauhaa yhdessä koska kurjuuksien vertailu vain lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta!

Samalla voidaan pohdiskella millä konstilla asioita korjaisi. Kun tuntuu siltä että minulla on ongelma, voin katsoa ulkopuolelleni ja alkaa etsimään siihen ratkaisua. Voin yhdistää tiedonpalasia ja hahmottaa tilanteen mahdollisimman kokonaisena jolloin yhtäkkiä näen mikä on ratkaisun avain. Toisinaan saatan pilkkoa kokonaisuuden pieniksi paloiksi jotta pääsen analysoimaan mistä se muodostuu, ja kenties löydän ratkaisevan osatekijän. Analysoin hieman lisää päättääkseni kannattaako sitä manipuloida vai hoitaa se kokonaan pois kuviosta. Pelaan oikein, olen ovelampi ja näen vähintään kahden askelen päähän eteenpäin. Onnistunut taktikointi ja toiminta palkitaan lopussa kun seison tukevasti liikkumattomana makaavan murheenkryynin niskan päällä.  Se oli heikompi ja antoi periksi! Äly voitti! Aijai sitä makean tyydytyksen määrää.

Minua stressaa usein esimerkiksi se, kun tuntuu että aikaa ei ole tarpeeksi kaikkeen siihen mitä pitäisi tehdä. Tunne myöhässä tai jäljessä olemisesta. Voisinkin varmaan petrata ajankäyttöäni ja aloittaa sen tekemällä täsmällisempiä päiväkohtaisia suunnitelmia, sekä jättämällä vähemmälle kaikki tuottamattomat jonninjoutavuudet ja netissä pyörimisen. Saisin kaiketi tehtyä enemmän ja nopeammin ja epäilemättä se tuottaisi tyydytystä ja jonkinlaista erinomaisuuden tunnetta. Toisaalta se ei tuntuisi minusta luontevalta ja joutuisin pakottamaan itseäni vastoin omaa rytmiäni, tai kenties jopa elämän rytmiä. Lisäksi asialla on toinen, oleellisempi puoli: häviääkö tunne ajan vähyydestä mihinkään, vai ajanko itseni puristuksiin tarkan aikataulun ja riittämättömyyden tunteen väliin?

Yleensä näemme kyllä ongelman, mutta olemmeko löytäneet sitä sieltä missä se oikeasti piilee? Mehän emme näe maailmaa tai tilanteita sellaisina kuin ne ovat: neutraaleina ja vapaina sellaisista arvoista kuin "hyvä" tai "paha". Näemme tilanteet sellaisina kuin uskomme niiden olevan, ja kun ne eivät ole siten kuin niiden mielestämme pitäisi olla, ne ovat mielestämme pielessä ja väärin. "Miks aina? Miks aina mulle?" Voin siis kääntää huomioni sisäänpäin ja havainnoida mitä asenteita, tuntemuksia ja reaktioita minussa herää kun vain ajattelenkin käsillä olevaa ongelmatilannetta. Mitä sellaista tässä tilanteessa on mikä saa minut näkemään sen ongelmana? Mitä sellaisia arvoja minulla kenties on, joita tämä tilanne uhkaa? Mitkä uskomukseni ovat ristiriidassa valitsevan tilanteen kanssa? Ja mistä tiedän että nuo uskomukseni ovat totta?

Havainnoimalla mitkä asenteet ja uskomukset saavat tilanteen näyttämään ongelmalta voin alkaa nähdä sen uudessa, neutraalimmassa valossa. Jos alan näkemään tilanteen tilanteena, enkä ongelmana, minun ei tarvitse enää etsiä ratkaisua koska se tulee uuden näkökulman mukana. Tai saatan jopa nähdä ettei se oikeastaan olekaan ongelma, minä vain kuvittelin niin. Jos tilanne kuitenkin vielä vaatii toimenpiteitä, tiedän jo mikä on rakentavin ja toimivin tapa.

Mitä sitten jos en ehdi tekemään tiettyjä asioita juuri tänään tai tällä viikolla? Kenen hyväksyntää tavoittelen sillä että suoritan jokaikisen aikeen, jonka olen itselleni asettanut - itseni, vai niiden joiden silmissä haluaisin olla erinomainen? Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua jos en pääse tavoitteisiini tai jos minut jopa torjutaan? Minulla taitaa olla vielä tiedostamattomia juttuja tällä alueella...