Energiaa se on stagnaattinenkin energia

Johtuneeko uudesta uimaharrastuksesta ja venyttelyn vähyydestä, vai liekö joku asia vaivannut minua, mutta huomasin olleeni viime aikoina kireänä. Fyysisesti. Eli myös henkisesti. Vai johtuneeko molemmista alussa mainituista. Oli miten oli, voiton puolella ollaan edelleen aina kun kireydestä tulee tietoiseksi - winning! Kolmisenkymmentä ensimmäistä vuotta menikin niin että olin kroonisesti kankea havaitsematta sitä.

Jännitysten tiedostamista seurasi toinen havainto: ne jähmettyvät lihaksiin paikoilleen itseäänruokkivan kehän seurauksena. Mentaalinen feedback-ilmiö: Yksi ego antaa palautetta toiselle, joka ottaa sen moitteena, ryhtyy puolustuskannalle ja syyttää varautuneisuudestaan ensimmäistä, joka teeskentelee kuin mitään ei olisikaan.

Käsi ylös joka haluaa olla kiree ja jäykkis! Ei ketään. Käsi ylös joka haluaa olla kaikkien mielestä rento ja nasta tyyppi! Jokainen. Minulla tämä näyttää aiheuttavan tiettyjä sisäisiä palautekehiä. Olen esimerkiksi kevyesti stressaantunut kun jokin asia elämässä ei ole kohdallaan. Stressi aiheuttaa jo itsessään pieniä lihasjännityksiä. Hengitys muuttuu huomaamatta rajoittuneemmaksi koska siten saa tukahdutettua pienet jännitykset huomaamattomiin. En tiedosta niitä, mutta jotekin aistin että en ole rento. Mutta minä haluan olla rento! En halua olla kireä, joten toinen osa minusta ei pidä siitä mitä yksi osa minua on. Jäykkis aistii että hän ei ole haluttua seuraa, mikä aiheuttaa entistä enemmän kitkaa ja jännistystä. Josta se Haluaa-Olla-Rento ei pidä, ja niin edelleen. Se alkaa teeskennellä että Jäykkistä ei olekaan ja tekeytyy rennoksi, mutta sisäsyntyinen rentous ei tule tekemällä – ei vaikka tekisi rentoutusharjoituksia, jos niiden ideana on tehdä itsensä rennoksi ja työstää pahat jännitykset pois. Rentous ei tule tekemisestä vaan olemisesta.

Jos totuus on se että kropassa on jännityksiä, niin ollaan sitten jännityksissä oikein luvan kanssa! Ihan täysillä ja ilon kautta. On erikoista huomata kuinka mielipiteet omista jännityksistä saattavat muuttua kun antaa niiden tuntua täysillä. Se voi vaatia sen verran sisäavaruudessa leijumista että rauhoittaa tilanteen, käy pitkäkseen ja suuntaa huomion hengitykseen ja kehoon. Siitä huomio laajenee vähitellen kaikkiin tuntemuksiin, olivatpa ne fyysisiä, emotionaalisia tai energeettisiä. Siinä vaiheessa kun tuntee koko kehonsa päästä varpaisiin, ja tuntee kaiken sen kihelmöinnin joka tuntuu joka neliösentillä ja sisuksissakin, voi sanoa tuntevansa kehon energian. Joissain osissa kehoa se saattaa tuntua edelleen epämukavalta, kuten nyt minulla hartioissa ja kyynärvarsissa, ja ne ovat niitä joita kutsun jännityksiksi.

Otetaanpa selvää. "Jännitykset" on lopulta vain sana jolla on negatiivinen kaiku, joten jätetään sanat sikseen ja kokeillaan miltä ne tuntuvat. Huomaan että en pidä niistä, joten voin pistää vastustamisen merkille ja antaa senkin tuntua osana kokonaisuutta. Ja katso, jännitykset alkavat tuntua energialta joka vain on pois luonnollisesta tilastaan: virtaavasta. Se ei virtaa koska olen itse jähmettänyt sen paikalleen vastustamalla (tiedostamattani) yhtä sun toista vanhaa tai tämänhetkistä kokemustani. Mutta nyt kun huomioni on suuntautunut tehokkaasti sisäänpäin huomaan miten paljon energiaa onkaan. Meikäläinen on täynnä energiaa! Suunnattomasti! Tästedes asetan aikomuksen tuntea sen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, tuntuipa se miltä hyvänsä. Katsotaan kuinka rento jäykkis tai kireästi rela sitä voi ihminen olla!

Viha, kehä ja vapaus

Edellisessä merkinnässäni viittasin Moments-blogissa käymäämme keskusteluun vihan luonteesta, ja siitä kuinka se pohjimmiltaan aggressiota, tekemisen energiaa. Jos joku tietää miksi aggressiosta on tullut niin ei-toivottua ja tukahdutettua että se on muuttunut pahantuulisuudeksi ja tuhoisaksi vihaksi, kertokaa minulle. Jos meidän suhteemme siihen olisi neutraali ja salliva, sillä voisi saada paljon rakentavaakin aikaan. Nyt se lähinnä saa aikaan stressiä ja angstia sekä purkautuu miten sattuu. Pienessä mittakaavassa tarpeettoman kehnoin seurauksin. Isossa mittakaavassa verenvuodatuksin.

Minulla aggessiota on jostain syystä riittänyt. Kuulemma se näkyy nk. syntymäkartassanikin jossa Mars on Oinaassa, joskaan en muista sen tarkempia implikaatioita. Tuota voisi tietysti käyttää puolustuksena ja selityksenä mutta se olisi vastuun välttelyä, ja se alkaisi toimia itseään toteuttavana ja vahvistavana profetiana.

Tokihan minä mielelläni välttelenkin vastuuta, se on taito jonka opimme pienenä koska koko yhteiskunta tuntuu toimivan niin. Siitä tulee meille automaatio joka sokeuttaa näkemästä omaa osuuttaan tapahtumaketjuista. Muita syytellessään sitä unohtaa kuinka olemme toinen toistemme peilejä, ja että palaute jota saan emotionaalisella tasolla kanssaeläjiltä on samaa energiaa jota olen itse antanut ulospäin itsestäni. Joskus kun siihen havahtuu tuntuu ettei saa enää kunnolla selvää montako kertaa joku juttu on heijastunut edestakaisin, mutta sen ensimmäisen itsestä lähteneen impulssin voi yleensä tunnistaa pienellä havainnoinnilla.

Yksi tämän "heijastupelin" vaikutuksista on ollut muun muassa se, kuinka olen kokenut olevani vastuussa muiden fiiliksistä (nämä tulevat yleensä erityisen hyvin esiin suhteissa läheisten ihmisten kanssa, joten varsinkin niitä kannattaa tutkailla). Toisin sanoen se miten minä tunnen ja käyttäydyn muiden ihmisten seurassa määrittelee sen millaista heillä on olla. Vihaisuuden kanssa asiaa on minulla hankaloittanut se, että sen ollessa voimakasta myös tukahduttaminen on ollut voimakasta, enkä ole kyennyt olemaan asian kanssa iisisti. Silloin käytöksen perusteellakaan ei saa aina selvää mihin tai kehen vihaisuuteni suuntautuu. Kun olen ollut pahalla tuulella, läheiseni eivät ole pitäneet siitä ja he ovat myöskin olleet varuillaan ja puolustuskannalla. Kun olen huomannut sen olen kokenut että se on minun vikani. Jos minä olisin hyväntuulinen, niin hekin voisivat olla hyvällä tuulella. Varmasti niin onkin että heidän tuntemukset heijastelevat omia tuntemuksiani, mutta se on vasta kehän ensimmäinen puolisko.

Kehän toinen puolisko on se että minä otan vastaan – ja henkilökohtaisesti – heidän fiiliksensä. Voisihan syyn ja seurausten ketju päättyä jo kehän ensimmäiseen puoliskoon; siten että läheiseni reagoivat tunteisiini omilla tunteillaan, mutta sen jälkeen minä en reagoisi siihen millaisia tunteita he esittävät minua kohtaan. Tässä tapauksessa minun pahantuulisuuteni vastustamista ja siitä johtuvaa stressiä. En ottaisi itseeni sitä että he ovat varautuneita, ja että he eivät hyväksy minua eivätkä pidä minusta silloin kun olen vihainen.

Ja nyt tapahtuu käänne sisäavaruuteen päin! Kaikki suhteet mitä minulla on elämässäni mihin tahansa, tässä tapauksessa toisiin ihmisiin, heijastelevat minun omaa suhdettani johonkin tiettyyn osaan persoonastani tai egostani. Kun vihaisuus nostaa päätään, niin sisälläni tapahtuu seuraavanlainen syyn ja seurausten ketju:

Olen ärtynyt ja pahantuulinen → yksi ego ei pidä siitä ja vastustaa sitä →  toinen ego kokee olevansa vastuussa tuosta reaktiosta, eli siitä etten pidä itsestäni → kolmas ego syyllistää minua siitä etten pidä itsestäni.

Se miten muut ihmiset reagoivat minun ulospäin osoittamiini tunteisiin tai emootioihin ei aiheuta minulle stressiä tai huonommuuden tunnetta. Minä aiheutan se itse. Jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan ja reaktioistaan, sekä siitä millaisia olemisen tiloja luo itselleen. Ei silti kannata pyrkiä eroon noista reaktioista, eikä yrittää työstää niitä pois, sillä se toisi vain lisäkerroksen vastustamista kierteen päälle. Asiaan voi vaikuttaa tehokkaammin haluamalla ystäväksi omien egojensa ja reaktioidensa kanssa. Ne rauhoittuvat kun huomaavat olevansa hyväksyttyjä ja sallittuja.

Tuen ja kannatan egojeni oikeutta olla mitä mieltä tahansa mistä asiasta tahansa, kuin myös omaa oikeuttani olla eri mieltä sekä vapauttani sallia kaikki mielipiteet.

Kuin kollektiivisia kissoja nostettaisiin tajunnan pöydälle

No jopas on tietyt aiheet pinnalla, onkohan ne tulossa muotiin? Katsoin eilen illalla Ylen Areenasta pe 8.4. esitetyn Voimala-ohjelman jakson. Yksi vieraista oli Matti Salminen, joka on käynyt läpi valtaisat määrät Yrjö Kalliselta jäänyttä sekä häntä koskevaa arkistomateriaalia, ja kirjoittanut Kallisen ajattelua ja maailmankatsomuksia läpileikkaavan kirjan (Yrjö Kallisen elämä ja totuus / Into Kustannus 2011). Kallinen on ollut minulle, ja on edelleenkin, yksi inspiraation lähde. Hän oli itseoppinut metafyysikko ja yksi poliittisenkin lähihistoriamme merkittävimmistä hahmoista, joka jo v. 1944 toimitti ja käänsi englanninkielisistä lähteistä ansiokkaan opuksen 'Zen: idän sanoma valaistuksesta'. Lukiessani tuon kirjan minua ihmetytti se tietämyksen syvyys jota aiheen johdonmukainen käsittely selvästi osoitti, vaikka Kallinen ei ollut ollut tekemisissä zen-mestarien kanssa, ja englannin kielenkin tämä kouluja käymätön mies oli opiskellut itse.

Yhtä kaikki, jaksossa olivat vieraina myös Heidi Räsänen, joka on ohjannut Kansallisteatteriin näytelmän Vihan veli, sekä Intiassa asuva joogaopettaja Taavi Kassila. Räsänen otettiin mukaan keskusteluun ohjelman kohdassa 0.21.35 (kursorin voi liu'uttaa aikajanalla suoraan haluamaansa kohtaan), ja hän aloitti puhumalla vihasta hyvin tutun kuuloisin äänenpainoin. Kolmisen viikkoa sitten nimittäin kommentoin Moments-blogin kirjoitusta Hedelmällisestä vihasta omien kokemusteni pohjalta, ja Räsäsen puheet olivat kuin suoraa jatkoa blogikeskustelullemme.

Yllättyneenä ja ilahtuneena jatkoin ohjelman seuraamista korva tarkkana, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Taavi Kassila sai minut ällikälle (kohdassa 0.26.00) kertomalla lähteneensä hakemaan ongelmia henkisten harjoitusten kautta!


Voimalan jakso on katsottavissa Areenasta 8.5. klo 22:00 saakka.

Löydä ongelma!

Kavereiden kanssa jutellessa sitä pyörittelee monesti asioita jotka eivät nyt ole ihan kohdallaan ja joille pitäisi tehdä jotain, kun vain tietäisi mitä. Tai miten. Minulla on pyrkimyksiä, tavoitteita, tarpeita tai haluja joiden täyttymyksen esteenä on milloin mikäkin hankaluus, johon itse olen syytön. Joskus sattuma vain on minua vastaan, ja jokin tekijä joka ei suoraan edes liity asiaan häiritsee minun agendaani. Niistä on kiva jauhaa yhdessä koska kurjuuksien vertailu vain lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta!

Samalla voidaan pohdiskella millä konstilla asioita korjaisi. Kun tuntuu siltä että minulla on ongelma, voin katsoa ulkopuolelleni ja alkaa etsimään siihen ratkaisua. Voin yhdistää tiedonpalasia ja hahmottaa tilanteen mahdollisimman kokonaisena jolloin yhtäkkiä näen mikä on ratkaisun avain. Toisinaan saatan pilkkoa kokonaisuuden pieniksi paloiksi jotta pääsen analysoimaan mistä se muodostuu, ja kenties löydän ratkaisevan osatekijän. Analysoin hieman lisää päättääkseni kannattaako sitä manipuloida vai hoitaa se kokonaan pois kuviosta. Pelaan oikein, olen ovelampi ja näen vähintään kahden askelen päähän eteenpäin. Onnistunut taktikointi ja toiminta palkitaan lopussa kun seison tukevasti liikkumattomana makaavan murheenkryynin niskan päällä.  Se oli heikompi ja antoi periksi! Äly voitti! Aijai sitä makean tyydytyksen määrää.

Minua stressaa usein esimerkiksi se, kun tuntuu että aikaa ei ole tarpeeksi kaikkeen siihen mitä pitäisi tehdä. Tunne myöhässä tai jäljessä olemisesta. Voisinkin varmaan petrata ajankäyttöäni ja aloittaa sen tekemällä täsmällisempiä päiväkohtaisia suunnitelmia, sekä jättämällä vähemmälle kaikki tuottamattomat jonninjoutavuudet ja netissä pyörimisen. Saisin kaiketi tehtyä enemmän ja nopeammin ja epäilemättä se tuottaisi tyydytystä ja jonkinlaista erinomaisuuden tunnetta. Toisaalta se ei tuntuisi minusta luontevalta ja joutuisin pakottamaan itseäni vastoin omaa rytmiäni, tai kenties jopa elämän rytmiä. Lisäksi asialla on toinen, oleellisempi puoli: häviääkö tunne ajan vähyydestä mihinkään, vai ajanko itseni puristuksiin tarkan aikataulun ja riittämättömyyden tunteen väliin?

Yleensä näemme kyllä ongelman, mutta olemmeko löytäneet sitä sieltä missä se oikeasti piilee? Mehän emme näe maailmaa tai tilanteita sellaisina kuin ne ovat: neutraaleina ja vapaina sellaisista arvoista kuin "hyvä" tai "paha". Näemme tilanteet sellaisina kuin uskomme niiden olevan, ja kun ne eivät ole siten kuin niiden mielestämme pitäisi olla, ne ovat mielestämme pielessä ja väärin. "Miks aina? Miks aina mulle?" Voin siis kääntää huomioni sisäänpäin ja havainnoida mitä asenteita, tuntemuksia ja reaktioita minussa herää kun vain ajattelenkin käsillä olevaa ongelmatilannetta. Mitä sellaista tässä tilanteessa on mikä saa minut näkemään sen ongelmana? Mitä sellaisia arvoja minulla kenties on, joita tämä tilanne uhkaa? Mitkä uskomukseni ovat ristiriidassa valitsevan tilanteen kanssa? Ja mistä tiedän että nuo uskomukseni ovat totta?

Havainnoimalla mitkä asenteet ja uskomukset saavat tilanteen näyttämään ongelmalta voin alkaa nähdä sen uudessa, neutraalimmassa valossa. Jos alan näkemään tilanteen tilanteena, enkä ongelmana, minun ei tarvitse enää etsiä ratkaisua koska se tulee uuden näkökulman mukana. Tai saatan jopa nähdä ettei se oikeastaan olekaan ongelma, minä vain kuvittelin niin. Jos tilanne kuitenkin vielä vaatii toimenpiteitä, tiedän jo mikä on rakentavin ja toimivin tapa.

Mitä sitten jos en ehdi tekemään tiettyjä asioita juuri tänään tai tällä viikolla? Kenen hyväksyntää tavoittelen sillä että suoritan jokaikisen aikeen, jonka olen itselleni asettanut - itseni, vai niiden joiden silmissä haluaisin olla erinomainen? Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua jos en pääse tavoitteisiini tai jos minut jopa torjutaan? Minulla taitaa olla vielä tiedostamattomia juttuja tällä alueella...