Otsikko on muunnelma zenbuddhalaisesta sanonnasta: "Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet!"
Olkoonkin että presidentillä on edustuksellisia tehtäviä ja mahdollisuus rakentavaan toimintaan yhteyksissä jotka eivät avaudu monelle, presidentin virka-asemaan liittyy muita puolia joista yksi tulee esille vaalien alla käydyissä keskusteluissa.
Jos yhteiskuntamme kollektiivista tilaa rinnastetaan ihmisen kehitysvaiheisiin, niin olemme vielä sellaisessa lapsen vaiheessa jossa emme itse ota täyttä tai osittaista vastuuta elämästämme. Sen sijaan haluamme yhteisen auktoriteettihahmon joka kertoo meille miten asiat ja elämä tällä hetkellä ovat, haluamme maalle isän tai äidin kertomaan kuinka pitäisi toimia ja elää. Haluamme johtajaksemme ihmisen joka vastaa mahdollisimman hyvin tunnustamiamme arvoja ja antaa siten turvallisuudentunnetta kun tiedämme olevamme hyvissä käsissä – ja toisaalta haluamme "arvojohtajan" kertomaan meille arvoista sen sijaan että tutustuisimme itseemme ja omaan potentiaaliimme, ja siten löytäisimme omat sisäiset arvomme jotka asettuisivat luontevaksi osaksi omaa elämää ja ohjaisivat sen suuntaa.
Tällaiset ajatukset liikahtelivat päässäni aiemmin tällä viikolla, ja niiden oivalliseksi pariksi näin eilen dokumenttifestivaaleilla elokuvan joka käsitteli guru-asetelmia ja -ilmiöitä repäisevän rohkealla ja uudella tavalla. Dokkariohjaaja Vikram Gandhi oli alkanut tekemään elokuvaa seuraajia saaneista ja jalustoille kohotetuista henkisistä guruista, joita hän itse oli aina pitänyt tarpeettomina. Gandhi ajatteli että kukaan ei voi opettaa kenellekään oikeaa totuutta tai oikeita vastauksia ja ratkaisuja. Gandhi päätti kokeilla voisiko hän itse asettua guruksi kertomaan ihmisille että kaikki ovat samanlaisia ja samanarvoisia, ja että jokainen löytää sisältään kaiken mitä koskaan elämässään tarvitsee. Gandhin keksimä guru, Kumaré, sai pienen seuraajakunnan ja siitähän tuli mielenkiintoinen trippi sekä gurulle että seuraajille.
