Tämä teksti on runko oppimistuokiolle jonka vedän lauantaina 25.8. Koulufestivaaleilla (lukujärjestys täällä). Saa kommentoida! Piirtelen myös fläppitaululle kuvia ja ns. kehäkaavion jota käytetään menetelmän keskeisen idean kuvaamiseen, joten ne puuttuvat tästä.
Jos luet tekstin tee se kaikin mokomin niin, että pysähdyt hetkeksi odottamaan vastausta kuten tuossa alussa opastetaan. Näin se menee:
(Edit 25.8: haluatko saman "luennon" yksityistilaisuutena kaveriporukalle? Lue ohjeet täältä.)
--
Minulla on kysymys johon ei tarvitse vastata ääneen, mutta vietetään hetki niin että jokainen odottaa hiljaa että vastaus tulee mieleen. Voit laittaa silmät kiinni jos haluat oikein keskittyä.
Mikä on seuraava ajatuksesi?
Ja nyt kun olette havainneet sen, niin kuka oli se joka odotti ajatusta? Usein mielletään että ihminen on yhtä kuin hänen ajatuksensa, tunteensa ja kehonsa. Se mistä puhun tänään perustuu näkemykseen että ihmisellä on ajatukset, tunteet ja keho mutta ne ovat pintaa, ikään kuin tölkin kansi, ja sen alla itse tölkissä on jotain syvempää. Se on se joka havaitsee ajatukset ja tunteet sekä kehon tuntemukset, mutta se on myös jotain enemmän kuin vain havaitsija.
Se voi olla se paljon puhuttu todellinen minä, ja käytän itse siitä nimitystä luonnollinen minä. Se on koko ajan läsnäolon tilassa joka on ihmisen luonnollinen tila. Ajatuksemme voivat olla huolissaan tulevista ja tunnetasolla voimme olla kiinni menneissä, mutta läsnäolon tila on koko ajan mukanamme pinnan alla. Te kaikki olette eläneet elämänvaiheen jossa läsnäolo tässä ja nyt on ollut ainoa olemisen tila minkä olette tienneet. Milloin se mahtoi olla?
Lapsena: pieni lapsi syntyy ja elää aluksi tuossa tilassa. Ajatelkaa kuinka vauva katselee ympärilleen, ryömii, ottaa esineen käteensä ja tutkii sitä laittamalla sen suuhunsa. Ainoa mitä hänelle on olemassa on se mikä on tässä ja nyt. Isän tai äidin hassu ilme naurattaa joka kerta yhtä paljon koska se on joka kerta yhtä uusi ja ainutkertainen.
Nyt olemme siis aikuisia jotka yrittävät oppia läsnäoloa ja löytää tuon erityisen läsnäolon tilan. Mitä siinä välissä mahtoi tapahtua?
Kun vartumme, huomaamme ensin fyysisen erillisyytemme: voimme tarttua isän tai äidin sormeen tai esineisiin, tai voimme työntää niitä pois. Samoin toiset ihmiset voivat tarttua meihin, joku toinen olento voi kantaa meitä tai nostaa paikasta toiseen. Myöhemmin alamme samastumaan erilaisiin ajatuksiin joita liitämme tähän erilliseen itseemme, ja noista ajatuksista rakentuu käsitteitä: Ville – eikä vain Ville vaan Teemu Ville Tapani Toivanen – suomussalmelainen, kainuulainen, suomalainen, valkoihoinen, ihan fiksu, vähän introvertti, joskus kärsimätön ja äkkipikainen, nopeasti leppyvä, luotettava, musikaalinen, sitä ja tätä. Samastumme myös tunteisiimme: emme sano että "tunnen surua" vaan olen surullinen, olen vihainen, olen hyväntuulinen, olen innostunut, olen turhautunut (toisinaan emme tunne tunnetta niinkään paljon kuin ajattelemme sitä, ja kenties myös sitä että emme pidä tuosta tunteesta jos se on ns. negatiivinen). Tai kehoomme: olen pitkä, olen pyöreä, olen kapeaharteinen, olen huonoryhtinen, olen lihaksikas. Samastumme siis mielessä pyöriviin ajatuksiin ja käsitteisiin siitä millaisia ja keitä olemme, ja uskomme niihin vaikka ne eivät olisi totta. Kun samastumme tähän tölkin kanteen, unohdamme luonnollisen minämme. Erkaannumme siitä. Eikä siinä mitään, se on normaali tila jossa suurin osa ihmisistä elää koko ikänsä, mutta se ei ole ihmisen luonnollinen tila.
Jotkut etsivät läsnäoloa eri tekniikoilla ja yrittävät löytää sen sieltä ja tuolta, mutta silloin heidän huomionsa ei kiinnity olennaiseen seikkaan: mitkä ovat ne tekijät minussa joita ilman olisin tuossa luonnollisessa läsnäolon tilassa? Toisin sanoen täytyy vain katsoa millä tavalla tiedostamatta pidän itse itseni pois luonnollisesta olemisen tilasta. Suurin tekijä joka erkaannuttaa meidät luonnollisesta itsestämme ja läsnäolosta on samastuminen ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon sekä uskomuksiin itsestämme, joten meidän kannattaa alkaa kiinnittämään huomiota siihen.
--
Läsnäoloon liittyy paljon käsityksiä joiden mukaan se on jotenkin maaginen olotila joka pitää tavoittaa esimerkiksi tekemällä kurinalaisia harjoituksia tai käyttää tekniikoita joiden avulla voi muuttua paremmaksi ja enemmän läsnäolevaksi ihmiseksi. Kuulemme kuvailuja siitä mitä läsnäolo on ja miltä se tuntuu, ja tämä kaikki voi johtaa siihen että tavoitellaan mielikuvaa tai ideaalia siitä mitä läsnäolon kuvitellaan olevan. Niillä ei kuitenkaan ole koskaan mitään tekemistä sen kanssa mikä on sinun kokemuksesi olemisesta tässä ja nyt, mikä on sinun todellisuutesi tästä hetkestä. Ja mikä on kaiken tämän paradoksi? Tavoittelu ja ajatus muuttumisesta sisältää aina ajatuksen ”sitten kun”, eli läsnäolo voi tapahtua vain tulevaisuudessa, vasta sitten kun... – ei tässä hetkessä! Ja tämä hetki on ainoa paikka, ainoa tila jossa läsnäolo on.
En opeta läsnäoloa, koska sitä ei voi opettaa. Se on ihmisen luonnollinen olotila joka on valmiiksi "asennettuna" meissä jokaisessa pinnan alla, joten siinä ei ole mitään uutta minkä voisitte saada ulkoapäin, tai joltain toiselta. Läsnäolon sijaan opetan miten voitte alkaa tulemaan tietoisiksi siitä kuinka ette ole läsnä, ja joka kerta kun huomaat ettet ole läsnä tapahtuu havahtumista tähän hetkeen, ja läsnäolo lisääntyy. Luonnollisesti ja yrittämättä. Yhden määritelmän mukaan läsnäolo onkin havahtumista siihen ettei ole läsnä.
Näytän nyt millä tavoin me ryöväämme itseltämme mahdollisuuden olla tässä ja nyt sen kanssa mitä on sekä kuinka voimme lakata toistamasta sitä (kehäkaavio), ja sen jälkeen opetan pienen käytännön harjoituksen joka auttaa käytännössä tulemaan paremmin tietoiseksi siitä omakohtaisen sisäisen kokemuksen tasolla. Se on lyhyt ja tehokas harjoitus joka auttaa näkemään millä tavoin ei ole läsnä.
