Metafyysinen viikkokatsaus

Jos kohtaat matkallasi presidentin, tapa hänet!

2012-01-29T16:03:00.002+02:00

Otsikko on muunnelma zenbuddhalaisesta sanonnasta: "Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet!"

Olkoonkin että presidentillä on edustuksellisia tehtäviä ja mahdollisuus rakentavaan toimintaan yhteyksissä jotka eivät avaudu monelle, presidentin virka-asemaan liittyy muita puolia joista yksi tulee esille vaalien alla käydyissä keskusteluissa.

Jos yhteiskuntamme kollektiivista tilaa rinnastetaan ihmisen kehitysvaiheisiin, niin olemme vielä sellaisessa lapsen vaiheessa jossa emme itse ota täyttä tai osittaista vastuuta elämästämme. Sen sijaan haluamme yhteisen auktoriteettihahmon joka kertoo meille miten asiat ja elämä tällä hetkellä ovat, haluamme maalle isän tai äidin kertomaan kuinka pitäisi toimia ja elää. Haluamme johtajaksemme ihmisen joka vastaa mahdollisimman hyvin tunnustamiamme arvoja ja antaa siten turvallisuudentunnetta kun tiedämme olevamme hyvissä käsissä – ja toisaalta haluamme "arvojohtajan" kertomaan meille arvoista sen sijaan että tutustuisimme itseemme ja omaan potentiaaliimme, ja siten löytäisimme omat sisäiset arvomme jotka asettuisivat luontevaksi osaksi omaa elämää ja ohjaisivat sen suuntaa.

Tällaiset ajatukset liikahtelivat päässäni aiemmin tällä viikolla, ja niiden oivalliseksi pariksi näin eilen dokumenttifestivaaleilla elokuvan joka käsitteli guru-asetelmia ja -ilmiöitä repäisevän rohkealla ja uudella tavalla. Dokkariohjaaja Vikram Gandhi oli alkanut tekemään elokuvaa seuraajia saaneista ja jalustoille kohotetuista henkisistä guruista, joita hän itse oli aina pitänyt tarpeettomina. Gandhi ajatteli että kukaan ei voi opettaa kenellekään oikeaa totuutta tai oikeita vastauksia ja ratkaisuja. Gandhi päätti kokeilla voisiko hän itse asettua guruksi kertomaan ihmisille että kaikki ovat samanlaisia ja samanarvoisia, ja että jokainen löytää sisältään kaiken mitä koskaan elämässään tarvitsee. Gandhin keksimä guru, Kumaré, sai pienen seuraajakunnan ja siitähän tuli mielenkiintoinen trippi sekä gurulle että seuraajille.

Poluton polku

2012-01-01T09:51:00.000+02:00

Tunteiden tarkoitus on tulla tunnetuksi

jos eivät ne sitä vielä ole

Kokemuksen tarkoitus on tulla koetuksi

jos ei se sitä vielä ole

Elämän tarkoitus on tulla eletyksi

jos ei se sitä vielä ole

Sinun tarkoitus on tulla sinuksi

jollet sinä sitä vielä ole

Uskomuksen pyrkimys on tulla todeksi

Kysy mikä on sinulle totta

ja näet mihin uskot

oli se totta tai ei

Tunteen ainoa tarkoitus on olla tunnettu

tässä hetkessä

Kokemuksen ainoa tarkoitus on olla koettu

tässä hetkessä

Elämän ainoa tarkoitus on olla eletty

tässä hetkessä

Sinun ainoa tarkoitus on olla sinä

tässä hetkessä

"Onko elämää nykyhetkessä?"

2011-11-08T16:44:00.004+02:00

Jatkuu edellisestä numerosta.

Summaan aluksi että kuolemanjälkeisen elämän pohdiskelu on paremminkin pohdiskelua elämän jälkeisestä elämästä: Kun olen elänyt tämän maallisen elämäni, niin onko sitten vielä elämää? Siihen voi liittyä haaveilua jostain paremmasta kuin mitä tämä rahjustaminen maan päällä on. Toisaalta dogmaattiset uskonnot osaavat käyttää valtaa ja kontrolloida vetoamalla syyllisuudentuntoon ja pelottelemalla elämänjälkeisellä kärsimyksellä. Ateismi kiistää molemmat vaihtoehdot ja on tässä aiheessa hyvillä jäljillä todetessaan että elämä on tässä, mutta kokonaisuutena sekin on uskomusjärjestelmä, eli samaan aikaan sekä suojaava että rajoittava häkki.

Tulin aiemmin siis siihen tulokseen että turvaaminen ajatukseen elämänjälkeisestä elämästä vie huomion pois "pääasiasta": Elämä ei koskaan ole missään muualla kuin nyt. Ei missään muussa paikassa tai hetkessä kuin nyt.

Lohtuajatus elämän jälkeen koittavasta autuudesta on siis yksi tapa paeta todellisuutta, mutta se ei tosiaankaan ole ainoa tapa jolla pakenemme itseämme. Mitä "itsensä pakeneminen" tarkoittaa minulle tässä yhteydessä? Sen pakenemista, että kokisimme itsemme kaikki puolet, tunteemme, tuntemuksemme sekä elämän täysin ja totaalisesti kaikkinensa; ollen niiden kanssa siinä ainoassa paikassa jossa se voi tapahtua: nyt.

Olemme koteloineet osia kokonaisesta itsestämme tajuntamme tiedostamattomiin uumeniin aina silloin, kun emme ole halunneet kokea jotain kokemusta, tunteita ja ajatuksia vaan olemme suunnanneet huomiomme pois niistä. Tukahdutettuinakin ne ovat kuitenkin mukanamme osana meitä koko ajan. Niiden pitäminen tukahdutettuna vaatii jatkuvaa tiedostamatonta vastustamista jotta ne eivät pomppaisi pintaan, ja siitäkös sitä jännityksiä ja stressiä syntyy. Ajatuksissamme haluamme jotain parempaa oloa, jota emme välttämättä osaa edes määritellä täsmällisemmin. Ihan sama mitä se olisi, kun nyt vain olisi jotenkin parempi olo – ja niinpä ajatukset suuntautuvat jatkuvasti tulevaisuuteen odottaen jotain parempaa.

Lokakuussa kävin Life & Death -työpajan, jossa vääntelin vanhan kysymyksen "onko elämää kuoleman jälkeen?" muotoon "onko elämää nykyhetken jälkeen?" Sen myötä tajusin pian että uskomuksella elämänjälkeisestä vapahtumisesta on sisaruspari, joka on uskomus tämän hetken jälkeen tapahtuvasta helpotuksesta. En tiedä milloin ja miten se koittaa, mutta…

…kunhan ensin kärsin läpi nämä masikseni, tukahdutetut pelot, häpeät ja syyllisyydet niin sitten olen vapaa niistä ja kaikki on paremmin!

…kun vain harjoitan uutterasti joogaa ja meditaatiota ja luonnollisen läsnäolon tapaa, tulen tietoiseksi negatiivisista uskomuksistani, vapaudun niistä ja kaikki on paremmin!

…kun kehitän itselleni rohkeutta, myötätuntoa, rakkautta sekä kyvyn olla tietoisena läsnä tässä hetkessä ja hyväksyn kaikki, olen parempi ihminen ja kaikki on paremmin!

Niinpä varmaan. Ei sitä tule, mitä tahansa se sitten onkaan mitä odotat. Sitä ei voi tulla joskus tulevaisuudessa, koska tulevaisuutta ei ole olemassa – paitsi ajatuksissasi, jossa luot kuvitelman siitä miten asiat voisivat joskus olla. Mutta jos ne eivät nyt ole niin, ne eivät ole niin. Joka kerta kun suuntaat ajatuksesi tulevaan ryöstät itseltäsi mahdollisuuden olla ainoassa paikassa jossa asiat muuttuvat koko ajan: nyt. Se mitä on nyt, on se mitä on nyt ja jos haluat, voit suunnata huomiosi siihen. Sisälläsi tapahtuu niin paljon, mutta havainnoit sitä murto-osan verrattuna ulkopuoliseen ympäristöösi.

Mutta alleviivaan että jos saat itsesi kiinni jostain yllä mainituista, tai vastaavista, käytöksestä ja toiminnasta, niin ei ole syytä laittaa itseään lopettamaan sitä. Motiivisi lopettamiseen voisi olla halu lakata tekemästä jotain mikä on kenties paljastunut "kehittämättömäksi". Eli se voisi olla saman pakenemisen uusi muoto. Toisaalta, jos haluat lopettaa niin ei ole myöskään syytä olla lopettamatta. Tee mitä teet. Mutta mitä teetkin, onnittele itseäsi aina kun havaitset ja tulet tietoiseksi jostain pakenemismallista jota olet toistanut ties kuinka kauan, mutta et ole vielä aiemmin huomannut.

--

Jälkikirjoitus 12.11:
Yritän pitää blogautukset luettavan mittaisina, joten tässä jäi kaivelemaan tietty yksipuolisuus. Mutta ei mun tarvitsekaan täydentää tätä tekstillä, kun linkitän toistamiseen yhden Colin Sissonin videohaastattelun:

"Don't love yourself, just be with yourself."

Mihin täältä pääsee?

2011-11-02T09:54:00.002+02:00

Palasin Puolasta jossa osallistuin Colin Sissonin vuosittaiselle Meeting with shadow -ryhmäkurssille. Kurssi on aina neljän päivän mittainen "trippi" jossa tarkastellaan joka kerta eri aluetta. Toissa vuonna osallistuin "Man and woman"-kurssille, viime vuoden "Love and fear" jäi väliin ja nyt uppouduttiin aiheeseen "Life and death". Neljässä päivässä valaisimme mm. miten turvallisuuden hakeminen ja vaaran välttäminen vaikuttaa käytökseemme ja tekemisiimme – kuinka turvallisuushakuinen asioiden ja itsen kontrollointi vähentää vapautta – mitä yleensä haluan kun kontrolloin muita sekä miltä minusta tuntuu kun en saa sitä – mitä on olla elossa sekä miten tukahdutamme sitä. Noista sitten sukellettiin syviin vesiin käytännön harjoitusten avulla.

Viimeisen illan harjoituksessa tökittiin uskomuksiamme kuolemanjälkeiseen elämään, joka oli monelle tarkoin varjeltu Pyhä Lehmä. Luennon alettua salissa pystyi tuntemaan vastahankaisuuden ja torjumisen jonka tuo tökkiminen nosti pintaan. Kuolemanjälkeinen elämä on ollut minulle ajatusleikkiä, ja olen muodostanut vain jonkinlaisen "mitä se voisi olla"-skenaarion muiden kirjoittamien näkemysten pohjalta. En ole ottanut sitä kovin vakavasti, mutta pian tuli ilmi että silläkin ajatusrakennelmalla oli ollut minulle jokin tiedostamaton tarkoitus. Isompi kuin tiesinkään.

Kun ajelehdin sisäavaruudessa tuon asian kanssa ja päätin olla rehellinen itselleni, totesin että näinhän se on: en voi tietää onko olemassa elämää kuoleman jälkeen, ja kaikki kuvitelmat siitä ovat lopulta vain mielen kuvitelmia eli mielikuvitusta. Se ei ollutkaan kovin mukavaa myöntää, koska tajusin että ajatus tuonpuoleisesta oli antanut minulle sekä lohtua kun elämä ei tuntunut mielekkäältä, että mahdollisuuden pakoilla vastuuta kun elämä ei mennyt haluamallani tavalla. Oli helppo ajelehtia tuudittautuen siihen ajatukseen että "olkoon, ihan sama" koska tämä elämähän on kuitenkin vain väliaikainen juttu ja illuusio, jonka jälkeen tapahtuu siirtyminen jollekin todelliselle tasolle: sinne josta alunperinkin olemme tulleet tänne kokemaan ihmiselämää opetuksineen.

Tiedostamisen myötä tapahtui irtipäästäminen noista rakennelmista. Sillä oli melkoinen vaikutus: oleminen, ajatukset, tuntemukset ja energiat palasivat intensiivisesti siihen kuuluisaan nykyhetkeen. Totesin että kun kuoleman jälkeinen elämä ei ole minulle totta, ja ainoa mikä on totta on se-mitä-on-minulle-tässä-ja-nyt, niin ainoa millä on oikeasti väliä on nykyhetki. Vain sillä on väliä mikä on minun nykyhetkeni ja minun totuuteni siitä, ja sillä millaiseksi minä koen sen olipa se millainen tahansa. Valitettavasti en saanut pitää tuota ajatusta kauaa kun huomasin että se oli vain uusi uskomus, jonka mieleni kehitteli lennosta korvaamaan edellisen josta juuri päästin irti. Jouduin myöntämään että se mitä koen kussakin hetkessä on vain minun subjektiivinen kokemukseni tästä elämästä ja nykyhetkestä, enkä voi tietää sen paremmin kuinka totta sekään on missään mielessä. Sitä ei voi tutkia, mitata tai todistaa oikeaksi tai vääräksi, joten miksi se olisi jollain tavalla merkittävämpää kuin muut uskomukseni?

Siihen kysymykseen sain mielestäni hienon vastauksen. Nyt tiedän! Siksi, että kaikista uskomuksistani se ainakin on lähimpänä Universaalia Totuutta olemisen luonteesta ja Kaiken Eksistenssistä. Jeeeah. Kyllä vain. Mutta sitten: ai mikä universaali totuus? Missä se on kerrottu? Eäääähhh, siinä meni sekin. Jäljellä ei ollut enää muuta kuin että oleminen on olemista, kaikki muu on tulkintaa, uskomuksia ja vakuutteluja. Ne ovat kuin häkki ympärilläni, suojaten minua tiedostamattomien pelkojeni synnyttämiltä epävarmuuksilta ja "vaaroilta" maailmassa jossa mikään ei ole pysyvää ja kaikki hyödylliset tietoni ovatkin vain "tietoja".

Olin nyt saanut nähdä läheltä kuinka mieleni haluaa keksiä erilaisia uskomuksia ja "totuuksia" jotka yhtäältä ovat elämääni rajoittava häkki, ja toisaalta vievät minua pois nykyhetkestä ajattelemaan jotain tulevaa helpostusta. Jäljellä oli viimeinen kysymys joka pulpahti esiin: "Kun tuo keksiminen on niin automaattista niin mihin minä tarvitsen, tai luulen tarvitsevani, noita uskomuksia?"

Vastaus ei tullut sanallisessa muodossa, joten en voi valottaa sitä tässä sen enempää kuin kertomalla että vanhoja, tukahdutettuja pelkoja nousi esiin. Enkä tiedä mistä niissä oli kyse, voin vain aavistella että ne olivat väärinymmärryksistä johtuvia kuvitelmia siitä että maailmassa ympärilläni olisi jotain pelättävää tai jotain vaarallista, jotain "ulkopuolista pahaa". Ja siinä on jälleen jotain minkä tökkimistä ja havainnointia sietää jatkaa.

Pari päivää tämän jälkeen pintaan ponkaisi uusi oivallus itsensä pakenemisesta, ja sillä on suora analogia uskomukseen kuolemanjälkeisestä elämästä. Siitä enemmän seuraavassa blogimerkinnässä.

Question about life and death

2011-10-29T14:14:00.001+03:00

Q: "Is there life after death?"

A: "We don't know. Some people say that they have had experiences of "the Next World" or that they are in contact with the spirits or souls of people who have passed away. That is their interpretation of some other than physical plane of life, or just something they somehow sense or perceive. And when they tell you about it what you get is only a verbal description of their experience, which may or may not be true or real. But will you or your soul go on after you die?

Pondering that may give you comfort when you feel like you need it in your life, and that's all right. But it doesn't help you in what you are here for: living your life however it is. It does the opposite, it takes your awareness away from the only place where you are, where you can be and where you always have been: present moment."

Q: "Well okay, I'll ask something else then. Is there life after present moment?"

--

P.S. For a short while that question served me as a braintwister which brought me back to awareness in and of present moment. But a day later I got another viewpoint in a form of an answer. I just added it in the comments, if you'd like to see it.

Ota rennosti - anna rennosti

2011-10-12T17:22:00.003+03:00

Tutkimusmatkailu sisäavaruudessa tarkoittaa minulle sitä, että käännän havainnoinnin itseni ulkopuolelta iteni sisäpuolelle. Jos ulkopuolellamme muka sattuu ja tapahtuu koko ajan jotain, niin sisäpuolellamme sitä vasta tapahtuukin.

Sisäavaruuslennossa on käytännössä kyse yksinkertaisesti siitä mihin suuntaa huomionsa ja havainnointinsa. Hyvä aloituspaikka on hengitys, kuinka se kulkee ja miltä se tuntuu kunakin hetkenä. Se ohjaa huomiota tehokkaasti sisällepäin, ja sen jälkeen kaikki on itsestä kiinni: mihin valitsee ja päättää suunnata huomionsa, ja että päättää olla jokaisessa hetkessä sen kanssa mitä havaitsee, tuntee ja kokee – olipa se mitä tahansa. On monia neuvoja ja tienviittoja mihin havainnointiaan kannattaa suunnata jotta voisi tulla tietoisemmaksi itsestään, ja omat tutut suosikkini ovat nimenomaan ne tuntemukset joiden kanssa en haluaisi olla. Mitäs avartavaa siinä on jos haluan olla vain sellaisten mukavien vibojen kanssa jotka tiedän jo muutenkin? Tai siinä että tavoittelen jotain ns. parempia viboja, mikä väistämättä tarkoittaa että pakenen ns. huonompia viboja jotka kuitenkin ovat siellä eivätkä pakenemisella häviä mihinkään?

Jos haluan olla itseni tietoinen kokija niin minun kokonainen olemukseni löytyy vasta kun tiedostan itseni kaikki puolet. Ja suorin tie on alkaa aktiivisesti tiedostamaan niitä puolia, joita havaitsee työntävänsä koko ajan sivuun. Villakoiran ydin on siinä että työntäminen tapahtuu täysin huomaamatta silloin kun olemme arkisessa mielentilassa ja huomio on suuntautunut enimmäkseen itsemme ulkopuolelle: tilanteisiin jotka voivat olla äkillisiä ja nopeita tahi jatkuvia, toisten ihmisten toimintaan, millainen sää on, paljonko meillä on rahaa ja paljonko velkaa, siihen miten meitä kohdellaan tai oliko ravintolan lounas hyvää vai pettymys. Hirveästi meininkiä arkipäivän käänteissä, eikö? Samaan aikaan sisäpuolella tapahtuu vielä enemmän: asioiden vertailua ja –kun ne eivät vastaa odotuksiamme– niiden tuomitsemista; niiden sekä niihin liittyvien tunteiden vastustamista; samastumista siihen kuka luulemme olevamme kun tunnepuuskat vievät meitä sekä sanelevat käytöksemme ja olemisen tilamme; ongelmien analysointia ja yrityksiä ratkoa niitä; yrityksiä manipuloida ongelmatilanteita ja ihmisiä…

Aikalisä! Minun piti kirjoittaa hieman muusta, mutta lähti rönsyilemään. Viime aikoina olen nimittäin palannut omassa tutkimusmatkailussani perusasioihin. Oma aikansa meni siinä kun suuntasin huomioita kaikkiin yllämainittuihin prosesseihin, ja sainkin hyvää tietoutta. Se oli kuitenkin osittain älyllistä ja piti yllä analysointia, ja halusin painottaa silkkaa kokemuksellisuutta. Ei analyysiä, ei nimilappuja tuntemuksille tai havainnoille, ei sanoja. Oletko kuullut toteamuksen "elämää ei tarvitse ymmärtää, se tarvitsee vain kokea"? Entä oletko joskus päivitellyt että et täsyin ymmärrä itseäsi? Ei haittaa, koska myöskään itseään ei tarvitse ymmärtää, se tarvitsee vain kokea!

Aloin olla taas enemmän pelkästään hengityksen kanssa ja tuntea sen läpikotaisin: kaiken sen miltä se tuntuu kun annan sille täyden luvan kulkea juuri kuten se haluaa, miltä osin se on vapaata ja missä on rajoituksia tai pidättämistä, ja mitä jännityksiä se tuo esiin kehossa ja tuntemuksissa. Mikä on jokaisessa hetkessä se tunne ja energia joka "minua hengityttää".

Se muistutti minua vanhasta fraasista: uloshengitys edustaa irtipäästämistä vanhasta sekä rentoutumista, ja sisäänhengitys edustaa uusien asioiden vastaanottamista. Joo-o, niinpä kai, sillä uloshengitykseni tapahtui omalla painollaan ja sisäänhengityksellä tein jonkun verran lihastyötä nk. vetäen henkeä. Okei! Mutta sitten! Miksi vain uloshengitys olisi rentoutumista? Miksi sisäänhengitys ei voisi tapahtua rennosti ja omalla painollaan? Päätin että myös sisäänhengityksellä haluan olla rennosti niiden jännitysten kanssa, jotka havaitsen uloshengityksellä. Ja katso, huomiokenttään tuli ihan uusia pidäkkeitä havaittavaksi. Ne olivat voimakkaita epämukavuuksia jotka nousivat esiin uloshengityksen aikana, mutta joissa lakkasin pitämästä täyttä huomiotani koska en vain halunnut kokea niitä. Vastustamisen takia hengityskin jännittyi.

Pieni koukku liittyen siihen kun sanoin että sisäänhengityksellä haluan olla jännitysten kanssa rennosti: se ei voi tapahtua pelkällä mielen päätöksellä rentoutua, koska se johtaa helposti yrittämiseen. "Yritä rentoutua!" "Okei, mä yritän!" "Joko oot rento?" "En vielä!" "Yritä kovemmin! Pinnistä!" Ymmärtänet mitä tarkoitan?

Rentoutuminen tapahtuu omalla painollaan sen seurauksena, että valitsee ja päättää olla tietoisena juuri niiden juttujen kanssa, joista vielä äsken halusi siirtää huomionsa koko ajan pois. Antaa uloshengityksen mennä loppuun asti, ei kiirehdi sisäänhengitystä eikä hengitä jollain tietyllä tavalla johon on tottunut, vaan antaa sen vain kulkea juuri niin kuin se itse haluaa, tuntuipa se miltä tahansa. Valitsee ja päättää pysyä tietoisena siitä millainen olo on juuri nyt, mitä kaikkea tuntee kehossaan ja muissa tuntemuksissa. Vaikka osa siitä olisi jännityksiä ja epämukavuuksia, antaa niidenkin olla siinä vain havainnoi kuinka hengitys haluaa kulkea sisään. Tai joskus ei halua. Silloin voi tsekata mitä hengityksen pidättämisen takana on. Ja kun on täysin tietoisena kaikista tuntemuksistaan päättäen antautua niille saattaa huomata olevansa jännitystenkin kanssa täysin rentona, niin että hengitys kulkee uudella tavalla täyttäen keuhkot kokonaan alhaalta ylös rintakehään saakka. Keho kihelmöi ja meininki voi tuntuu ennenkokemattomalta, jopa vieraalta, ja samaan aikaan täysin luonnolliselta. Rentoutuminen on seurausta siitä kun päättää olla itsensä ja hengityksensä kanssa "siihen mitään lisämättä tai siitä mitään pois jättämättä".

Minä koen elämää, elämä kokee minut

2011-10-04T22:30:00.000+03:00

En usko että elämällä on päämäärää tai tarkoitusta siinä mielessä että meidän pitäisi löytää joku tietty asia, kohtalomme, jonka toteuttaminen toisi maagisesti elämälle merkityksen. Elämä on tarkoitus itsessään, poluton polku joka jo on koko ajan ilman että meidän tarvitsee edetä johonkin tiettyyn suuntaan ja päämäärään.

Tämä ei sulje pois sitä etteivätkö tietyt asiat olisi kiinnostavampia ja tekisi elämisestä mahdollisesti hauskempaa ja mielekkäämpää. Oma elämäni on ulkoisesti kunnossa, mutta sisäisesti se on viime aikoina tarjonnut, noh, haasteita siinä muodossa että päädyin kontemploimaan elämän mielekkyyttä ja meditoimaan suhdettani siihen.

"Millaisena minä koen elämäni? Millaisena minä kokee tämän elämän, jota elän?"

Sisäavaruudessa risteillessä hauskinta ovat yllättävät näkökulman muutokset. Taaskin se tuli odottamatta, tällä kertaa kas näin: "Millaisena Elämä kokee minut?"

Ymmärsin sen liittyvän lukemiini viisauksiin: Tunne erillisestä minästä on harhaa, sillä kaikki on yhtä – maailmankaikkeus muodostuu kollektiivisesta tietoisuudesta, josta ihmisen yksilöllinen tietoisuus kumpuaa – tuo kollektiivinen tietoisuus uusintaa itseään jokaisessa meissä koska se haluaa kokea itsensä ja maailman meidän kauttamme – olemme koko ajan täydellisiä koska olemme juuri siinä tilassa ja vaiheessa jollaisena universumi haluaa kokea itsensä kauttamme. Raskaan sarjan metafysiikkaa siis.

Tämä yhdistyi siihen ymmärrykseen, että emme koe maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on – neutraalina, ilman arvoja ja leimoja – vaan sellaisena kuin uskomme sen olevan. Havainnoimme maailmaa erilaisten linssien ja filttereiden läpi.

Koen elämän sellaisena kuin millainen itse olen. Sellaisena kuin Elämä minussa kokee minut.

Voisinpa leuhottaa että olisin täysin sisäistänyt tai integroinut tämän havaintoni, mutta ei suinkaan. Vaan tuntuuhan se hiton hyvältä havainnolta jota on syytä tutkailla lisää sisäavaruuden puolella.

Oletko vain todistaja vai itsesi tietoinen kokija?

2011-09-25T09:40:00.003+03:00

Niin kuin silmä ei voi nähdä itseään, ei myöskään ajatus voi ajatella itseään, ei tunne tuntea itseään eikä keho tuntea tuntemuksiaan.

Mitä jos olisit ajattelematta yhtään mitään, ja vain katsoisit millaisia ajatuksia mieleen silloin nousee?

Mitä jos olisit yrittämättä tuntea – tai olla tuntematta – jotain tiettyä, ja vain kokisit sen mitä oikeastaan aidosti tunnet?

Mitä jos kysyisit itseltäsi mikä estää – tai kuinka tietämättäsi estät – sitä tapahtumasta omalla painollaan, luonnostaan?

Mitä jos ei hengittäisi jollain tietyllä tavalla, vaan vain olisi sen kanssa miten hengitys haluaa kulkea?

Mitä jos olisit olematta tuosta kaikesta mitään tiettyä mieltä, vaan vain kokisit sen mitä pidät siitä?

Tietoinen valinta ja päätös olla tietoinen siitä mitä kokee ja tuntee, miltä tuntuu.

Tietoinen valinta ja päätös olla tietoinen siitä tietoisuudesta, joka havaitsee.

Suoraa mainontaa!

2011-07-23T08:56:00.007+03:00

...ystäväni hankkeelle, joka liittyy löyhästi edellisen blogauksen sivulauseeseen ja johon olen itsekin sotkeutunut elokuulle saakka. Tässä siis syy kesähiljaisuuteen:

3 Simoa

3 Simoa Facebookissa – dig it!

Valitse pelko!

2011-07-13T21:44:00.005+03:00

Jaaha. Kesä toi näköjään mukanaan taas blogitauon. Osittain se johtuu myös free lance -työkeikasta joka alkoi kuukausi sitten ja ensi maanantaista lähtien käy varsin intensiiviseksi kolmen viikon ajaksi. Saatanpa laittaa siitä linkkiä tänne lähipäivinä.

Muutamia omakohtaisiin hetkiin hetkiin perustuvia inspiksiä on mennyt pään läpi ilman että olen istunut alas kokeilemaan mitä niistä syntyisi, kun istuisi alas ja alkaisi kirjoittamaan. Nyt taidan rykäistä ne tähän lyhyesti ennenkuin unohtuvat kokonaan. Katsotaan myöhemmin haluanko laajentaa niitä paremmalla ajalla.

Kirjoitin aiemmin vapaudesta ja siitä kuinka se on henkilökohtainen, subjektiivinen kokemus. Tekstin seassa oli myös retorinen kysymys voiko vapautta mitata. Ei sille tietenkään ole olemassa mittayksikköä, mutta silti sinulla on käytettävissä havainnollinen mittari aina kun haluat: hengityksesi. Miten se kulkee, tuntuuko siinä jännityksiä, rajoituksia tai pidättämistä? Vapaan ihmisen hengitys kulkee vapaasti. Valitse tilanne jossa voit olla rauhassa hetken ilman ulkopuolisia häiriöitä tai ärsykkeitä ja ota mukava, rento asento joko istuen tai selinmakuulla. Sulje silmäsi. Miten hengityksesi kulkee kun annat sille täyden luvan kulkea juuri niin kuin se haluaa? Miltä se tuntuu? Miten vapaata se on?

(Jos alat tietoisesti muuttamaan hengitystä ja päätät "hengittää vapaasti", manipuloit itseäsi ja pystytkin vaikuttamaan mielen- tai tajunnantilaasi, mutta ei kannettu vesi kaivossa pysy. Voit kuitenkin käyttää hengitystä havainnoinnin kohteena ja työkaluna, joka auttaa tiedostamaan niitä sisäisiä luonnollisen vapauden rajoituksia, jotka rajoittavat myös hengitystäsi. Se riittää, sillä tietoiseksi tuleminen hälventää niitä eikä niille tarvitse sen kummemmin tehdä mitään.)

Kuulin viisaan toteamuksen, että erityisesti nyt elämme aikoja jolloin on tärkeää valita pelon ja rakkauden väliltä. Olen siitä samaa mieltä, joskin toisesta näkökulmasta. Kaikkien epätosien pelkojen, ehdollistumien ja uskomusten takana rakkaus ja rakkaudellisuus on meidän todellinen luontomme ja ainoa asia mikä on totta. Se ei ole tunne, kuten ilo ja pettymys ovat, vaan tuntemus joka vallitsee koko ajan. Ei meidän tarvitse valita sitä, sillä se on jo valinnut meidät ja se vain on, silloinkin kun me emme tunne yhteyttä siihen. Varsinainen kysymys kuuluu siis mikä estää meitä olemasta yhtä sen kanssa? "Laajassa kokokuvassa" vastaus on epätodet käsitykset itsestämme, joihin samastumme niin vahvasti että luulemme olevamme sitä, tätä, yhtä ja toista. Riittämättömiä, epätäydellisiä, kelpaamattomia tai puutteellisia. Ne ovat peräisin johtopäätöksistä, joita olemme virheellisesti tehneet tilanteissa joissa meillä on usein ollut tarve suojata itseämme, koska olemme pelänneet jotain. Hylätyksi tulemista, naurunalaiseksi joutumista, vaille jäämistä tai menettämistä. Käsityksemme ja "totuutemme" maailmasta, muista ihmisistä ja itsestämme perustuvat enimmäkseen tiedostamattomiin pelkoihin. Jos haluamme muodostaa jälleen yhteyden luonnolliseen rakkaudellisuuteen, josta olemme vain erkaatuneet tilapäisesti, meidän ei tarvitse erikseen valita sitä koska se jo on. Meidän tarvitsee ainoastaan tulla tietoisiksi peloistamme, jotka estävät meitä kokemasta jatkuvaa yhteyttä siihen. Meidän tarvitsee vain valita tuntea vanhat pelkomme aina kun ne nostavat päätään, koska silloin saamme tilaisuuden tulla tietoisiksi niistä. Ei niissä ole mitään vikaa eikä niiden tunteminen voi vahingoittaa meitä. Samalla voimme huomata kuinka olemme peittäneet ne kerroksella vastustamista ja tukahduttamista, joka on ainoa asia joka pitää niitä piilossa ja siten erottaa meidät luonnollisesta tilastamme. Ja itse asiassa liian pitkään jatkuva pelkojen tukahduttaminen voi vahingoittaa meitä.

Mutta ettei menisi liiaksi analysoinniksi ja ajatuspalikoiden pyörittelyksi, niin mitä jos olisi ajattelematta yhtään mitään ja vain katsoisi millaisia ajatuksia mieleen silloin nousee?

Rauhaa ja rakkautta (tai pelkoja) ja hyvää heinäkuuta!

Mä, meitsi, minä itse ja yliminä - kuka tästä kaikesta on vastuussa?

2011-05-30T15:33:00.001+03:00

Vajaa kuukausi sitten kirjoitin käsityksiäni vapaudesta olemisen tilana, joka kumpuaa sisältäpäin. Mainituksi tulivat kokonaisen minän eri osapuolina mm. ego, persoona ja varjopuoli, jotka vaikuttavat siihen millainen minä koen olevani ja millainen olemisen tilani on. Omassa käytännön harjoittamisessani olen tosin tietoisesti lakannut havainnoimasta milloin se on varjopuoli joka yrittää nousta pintaan, tai milloin se on ego joka puhuu tai milloin superego joka haluaa pitää egoa kurissa. Olen lakannut käyttämästä noita termejä koska se veisi minua analysointiin ja haluan suunnata huomioni ainoastaan siihen mitä tunnen ja koen, kun jätän sanat pois kuvailemasta senhetkistä elämystäni. Sanatonta havainnointia ja olemista kokemukseni kanssa: hetkittäistä läsnäoloa, pakenemista, havahtumista, arvottamista, vastustamista – kaikki käy, eikä niiden kokemiseen tarvita älyllistä tietoa siitä mikä on mitäkin. Sen kyllä tuntee, ja tuntemisen kautta avautuu intuitiivinen tietäminen.

Analysointia jatkankin sitten ansiokkaasti blogissa, heh, ja täällä olen käyttänyt noita schpykologisia termejä havainnoillistamaan havaintojani. Kirjoitan näitä ensisijaisesti itselleni sekä muistiinpanoiksi että prosessoidakseni mieleni huttuja, joten älkää ottako näitä tosissanne. Älkääkä missään nimessä vakavasti. Tällä viikolla analysoimme netissä kahden hengen voimin uusseelantilaisen kollegani ja taiteilija Miriam Ruberlin kanssa pohtien mm. sanojen käytön vaikutusta siihen kuinka hahmotamme asioita. Nyt mä olen taas nk. nähnyt, ja lopetan egoista ja varjoista puhumisen. Silloin kun käsittelen näitä asioita sanallisesti, korvaan ne mieluummin kuvauksella siitä mitä kukin niistä tek--- ei, vaan saa minut tekemään. Eipä syytellä niitä koska eivät ne tee, minä teen. Minä voin kuitenkin havaita mikä minut saa kulloinkin toimimaan tai käyttäytymään siten kuin teen.

Kirjoitin taannoin tällaista:

Varjoja, eli kokemuksia ja tunteita jotka olen painanut jätekonttiin luukkujen taa piiloon.
Egoja, jotka kertovat millainen minun pitäisi olla ollakseni menestynyt tahi saadakseni hyväksyntää, tai tehdä ollakseni turvassa maailman vaaroilta ja uhkilta.
Arvoja, eli asioita joihin uskon ja joita pidän tärkeänä koska olen omaksunut ne auktoriteeteilta ja kulttuurilta saadakseni arvostusta ja hyväksyntää – vaikka ne eivät edes olisi toimivia minulle ja joita en huomaa kyseenalaistaa.

Käteviä määritelmiä, mutta eikö tuo kuulostaa liikaa siltä kuin ne olisivat autonomisia olioita jotka hallitsevat minua? Ja ovat jotenkin erillään minusta? Ei ole avartavaa ajatella että jokin paljon puhuttu 'luonnollinen minä' on aidoin puoleni, ja nuo muut ovat epätosia puoliani joiden kanssa koetan taiteilla menemään. Se on tietysti helpottavaa koska silloin voin sälyttää niille vastuuta päätöksistäni tai siitä millaiseksi koen elämäni. "On nyt ollut vähän hankalaa kun jotain vanhoja juttuja koetta nousta esiin varjoista, ja ego ei anna niiden nousta, ja superego tylyttää kun ego niin riittämätön ja kelvoton eikä pysty muuttumaan paremmaksi…" Noinkin on käynyt, vaikka muka uskon ykseyteen ja siihen että olen yhtenäinen kokonaisuus.

Avartavampaa on tarkastella mitä minä huomaamattani teen sisäisessä maailmassani. Voi olla että minussa/minulla on psyykessäni "skriptejä" tai "aliohjelmia" – uskomuksia ja ehdollistumia – jotka saavat minut tekemään automaattisia valintoja ilman että huomaankaan, mutta minähän siinä valitsen. Siispä havainnoin millaiseksi koen tämän hetken, millainen olo minulla on ja miltä minusta tuntuu ihan oikeasti. Ja edelleen kuinka minä huomaamattani kenties valitsen vastustaa sitä miltä minusta aidosti tuntuu juuri nyt. Kuinka minä valitsen ajelehtia ajatuksissani pois läsnäolosta itseni kanssa tässä ja nyt. Kuinka minä soimaan itseäni siitä että en osaa olla läsnä, tai siitä että en ole täyttänyt kaikkia tavoitteita ja ihanteita. Samalla tulen tietoiseksi skripteistä jotka minua ohjaavat, ja tullessaan tietoisuuden valoon ne purkaantuvat.

Tähän voisi vetää yhtäläisyysmerkkejä osoittamaan mikä noista on egon toimintaa, mikä yliminän ja niin edelleen mutta oi, tarpeetonta on analysoida. Se ei lisää itsetuntemustani lainkaan niin kuin lisää tietoinen valinta ja päätös vain ja ainoastaan olla sen kanssa mitä havaitsen ja – olipa se mitä tahansa – toivottaa se peremmälle, yhtenäiseksi osaksi minua.

Valaistuneet mestarit ovat oivalluksistaan viisastuneena kertoneet että vain ego puhuu egosta ja tehköön se niin jos tekee, mutta tästä eteenpäin minä puhun minusta!

Lainasanoja ja nekin videolta - esittelyssä mies merten takaa!

2011-05-20T18:06:00.005+03:00

Colin Sisson vierailee vuosittain Euroopassa vetäen seminaareja ja ryhmäkursseja. Kaveri ei siis ole nähnyt talvea kunnolla yli vuosikymmeneen. Minunkin piti matkustaa talvea pakoon kirjaimellisesti toiselle puolelle maapalloa, Uuteen-Seelantiin, jotta polkumme ristesivät reilut puoli vuosikymmentä sitten. Colin on hyvin maanläheinen perusjamppari ja käytännöllisen metafyysikan pioneeri jolta en ole oppinut mitään uutta. Tosin olen saanut opastuksen siihen kuinka voin oppia pois vanhoista, tarpeettomiksi käyneistä uskomuksista ja ehdollistumista jotka ovat tiedostamattomia mutta ohjailevat minua.

Tässä on videopentalogia joka on tehty Puolassa viime syksynä. Pisin pätkä on viisi ja puoli minuutti muiden kestäessä minuutin tai kolme.

"Don't love yourself."

"We are afraid to feel our feelings."

"Chancing from a place of self-acceptance or unacceptance."

"Emotions conflict because we don't like our emotions."

"The only thing wrong with us is the belief that there's something wrong."

Henkilöesittely Colinin kotisivuilta:

An internationally recognized inspirational writer, speaker, seminar leader on conscious living through the power of being present, Colin P. Sisson has many years of experience in inspiring people to expand their awareness and to achieve their full potential. When people discover the present moment, not just as a theory, but as a practice of being here now, a gateway opens that leads directly into the reality of love, joy and inner freedom.

Colin was born in New Zealand and came a long way from a country boy, who was prepared by his father for a career of a farmer, through the battlefields of Vietnam, and through the trauma of post-war confusion.

Colin is living proof that no past trauma or difficult circumstances can prevent us from achieving success, once we connect with our true natures.

While struggling and fighting with life he sought the answers for the eternal questions of humanity: the purpose of life, the reason for suffering, the source of happiness. In his quest he discovered that there are many ways to `enlightenment', and wisdom is in simplicity and being here now. This led to the discovery of Breath Integration that eventually developed into Integrative Presence, the practice of being present.

His educational background is in business law, economics, personnel management and psychology. He, however, claims his greatest inspirations came from meditation, Qabalah studies, yoga, the work of Gurdjieff and Leonard Orr. He is well known and respected for the world-wide contribution he made to rebirthing in 1985 through his bestselling book, Rebirthing Made Easy.

In 1990 he started travelling the world, continuing to learn, and sharing his discoveries with others. Colin's teachings are simple, practical, compassionate, and very powerful in their transforming results. His fundamental principle is of inner-observation and self-responsibility. No teacher can do it for us, except the "teacher" within. Colin is a friend who assists us to discover this teacher.

Odottamaton löytö uniongelmien syövereistä

2011-05-14T18:36:00.009+03:00

Juttelimme kaverin kanssa nukahtamisongelmista, jotka minulla tarkoittivat sitä että kerran tai kahdesti kuussa sattui useita peräkkäisiä iltoja jotka venyivät pyörimiseksi sängyssä. Joskus huolten takia, joskus taas näennäisesti ilman syytä. Tosin veikkaan että silloinkin syynä olivat pinnan alapuolella lymyilevät tiedostamattomat huolet – tai paremminkin niiden vastustaminen jotta ne eivät pulpahtaisi pintaan. Vastustaminenhan se stressiä ja kireyttä luo.

Kerroin hänelle mullistavasta käänteestä joka minulle tapahtui vajaat pari vuotta sitten, ja jäin ihmettelemään että se ei päätynyt silloin blogiini. Ei se mitään, aihe on niin ajaton että nyt päätyy.

Minulle tyypillinen kuvio unettomina iltoina oli että nukahdin normaaliin tapaan, mutta sen sijaan että uni syvenisi pingahdinkin jostain syystä hereille ja olin virkistynyt lyhyistä "nokkaunista". Saatoin olla väsynyt, mutta ei nukuttanut. Yleensä tuntui olevan tuurista kiinni nukahdinko kunnolla tunnin, kahden vai useamman päästä. Todella pitkälle yöhön kestävät valvomiset olivat onneksi harvinaisia, mutta yhtenä yönä olin tuskaillut, pyörinyt ja lojunut aamukolmen paremmalle puolelle asti yrittäen nukahtaa. Jos olet kokenut samaa, tiedätkin että siinä hommassa yrittäminen ei auta koska itseään ei voi pakottaa nukahtamaan. Yrittäminen on tekemistä, ja varsinkin tässä asiassa se kääntyy itseään vastaan kun patologisesti yrittää pakottaa itseään rentoutumaan. Kuulostaako rentouttavalta? Unettomuus sai minut aina miettimään seuraavan päivän väsymystä ja toivottomuutta, ja jo ajatuskin siitä herätti ärtymystä ja vihaisuutta. Niiden tuntemiseen minulla ei sillä hetkellä ollut varaa koska halusin olla rento voidakseni nukahtaa, joten siinä oli hurja noidankehä jota ei tajunnut itse, ennen kuin…

Minulla se kävi tuona yönä niin, että havaitsin hengitykseni olevan todella pinnallista ja "jäykkää". Tammikuusta 2006 saakka olen harjoittanut menetelmää jossa hengityksen havainnointi on keskeisin työkalu, mutta niin vain en ollut tuskaannuksissani huomannut asiaa lainkaan. Tajusin hengityksestäni heti kuinka kireä todellisuudessa olinkaan, "valveuduin" horteesta täysin hereille ja siihen loppui rentouden teeskenteleminen. Totesin tilanteen ja sen, että yritykseni nukahtaa eivät auttaneet joten minulla ei olisi enää mitään hävittävää vaikka tekisin mitä tahansa muuta. En kuitenkaan aikonut kokeilla lähtöä kävelylle tai ryhtyä lukemaan jotain unettavaa, en! Minulla oli jo mielessä jotain parempaa. Aioin tehdä jotain täysin päinvastaista kuin mitä olin siihen asti tehnyt!

Samalla kun olin alkanut tunnustaa itselleni kuinka kireä olin minulle alkoi selkiintyä kaikkein tärkein havainto, ja siihen aioin pohjustaa uuden kokeiluni. Pääni läpi oli nimittäin kulkenut ajatus siitä kuinka kummallista on että olen väsynyt, mutta että minua ei silti nukuta. Se sai minut kysymään itseltäni että vaikka tiedän olevani väsynyt, tunnenko väsymystä? No en! Kun suuntasin huomion kehooni tunsin kireyttä joka juili ohimoita, ja tunsin lihaksissa jännityksiä jotka pingottivat alaselkää ja hartioita estäen hengitystä kulkemasta minkään vertaa. Mutta väsymyksen tunne, joka saisi haukottelemaan makeasti ja painaisi silmiä raskaasti kiinni, loisti poissaolollaan. Jatkoin valitsemallani taktiikalla ja päätin tuntea jännitykseni koska niiden olemassaoloa oli turha kiistää. Ja kiistämistähän olin jo kokeillut tuloksetta. Kysyin itseltäni mitkä ovat ne jännitykset jotka estävät minua tuntemasta väsymystä, ja suuntasin huomion täysillä kaikkiin niihin kireyksiin jotka pystyin tuntemaan. Ja niitähän oli! Antaessani itselleni täyden luvan tuntea kaikki jännitykset – sekä sen kuinka vastustin niitä – ne alkoivat vähitellen antaa periksi. Hengitys alkoi kulkea rauhallisemmin ja syvemmin. Samalla aloin tuntea orastavaa väsymystä ja huomasin haukottelevani niin että leuat venyivät.

Mieleeni juolahti kysymys, jonka myötä tein toiseksi tärkeimmän havainnon: Jos kerran olen tiedostamattani estellyt väsymystä tuntumasta niin mitä sen takana piilee? Millainen suhde minulla on väsymykseeni? Heitin kysymyksen sisäavaruuteen, havainnoin hengistystäni ja kaikkia mahdollisia tuntemuksiani ja aloin oivaltaa mistä noidankehässäni oli kyse. Minulle oli vuosien mittaan karttunut lukemattomia päiviä jolloin olin todella väsynyt valvotun illan tai yön jälkeen, mutta jolloin piti olla skarppina ja toimintakykyisenä heti aamusta alkaen. Silloin väsymys ei tietenkään sopinut kuvioon joten olin alkanut pitämään sitä pahana tuomiten sen kertakaikkiaan, ja tietysti alkanut tukahduttaa sen tuntemista. Olin oppinut manipuloimaan itseni olemisen tilaan jossa olin näennäisen virkeä ja toimintakykyinen huolimatta rankastakin univajeesta. Ha! Toisin sanoen: olin väsynyt mutta en tuntenut sitä eikä minua nukuttanut! Siitä oli tullut minulle tiedostamaton ehdollistuma! Ne taas ovat sellaisia psyyken aliohjelmia jotka eivät välttämättä lakkaa toimimasta hetkeksikään ennen kuin niistä tulee tietoiseksi. Ne ohjaavat käytöstämme ja toimintaamme joka hetki kokonaisvaltaisesti, ja nukahtamisongelmani olivat minulle havainnollinen esimerkki siitä mitä ne voivat tehdä silloinkin, kun minun ei tarvitse konkreettisesti käyttäytyä tai toimia.

Samalla kun tulin tietoiseksi siitä kuinka ehdollistumani "käyttivät" ja ohjasivat minua jännitykset sulivat vähä vähältä pois ja väsymyksen salliminen tapahtui. Se valtasi minut totaalisesti tuon viitisentoista minuuttia kestäneen prosessin aikana, jonka loppusuoralla painuin syvään sikiuneen.

Unettomia iltoja tulee edelleenkin silloin tällöin eikä niissä aina ole kyse stressistä, niitä vain tulee. Valtavaa edistystä tapahtui sikäli että nykyään saan itseni aika pian kiinni jos alan hermoilemaan nukahtamattomuutta, ja silloin voin aina kysyä itseltäni mikä estää minua tuntemasta väsymystäni. Se ei ole tekniikka jonka voisi toistaa aina samanlaisena sillä jokainen ilta on omansa, ja väsymyksen tunnekin voi olla erilaisensa. Mutta tiedän miten voin siinäkin tilanteessa "olla sen kanssa mikä on" ja havaita pidänkö itse itseäni hereillä. Jos pidän, voin päästää siitä irti, olla yrittämättä ja antaa itselleni mahdollisuuden nukahtaa.

Jos olet vanki vapaaehtoisesti, olet vapaa

2011-05-05T21:58:00.013+03:00

"Freedom's just another word for nothing left to loose."

Kris Kristofferson: Me an Bobby McGee

Pari vuotta sitten aloitin blogikirjoituksen sitaateilla, joita löysin etsimällä Googlella lauseita jotka alkavat "nyt-hetki on". Tein nyt saman sanoilla "vapautta on…" tai "vapaus on sitä että…" mutta en löytänyt samanlaista tiivistelmien satoa. Hyviä määritelmiä kylläkin, ja pohjimmaisena kaikui monesti viba siitä että kyse on henkilökohtaisesta vapauden kokemuksesta: ulkoiset tekijät tai olosuhteet eivät ole ratkaisevia, jos vain tuntee itsensä vapaaksi. Jokaisen on kai helppo yhtyä tuohon määritelmään sekä ajatella että olen vapaa kun tunnen itseni vapaaksi, mutta etsintä jatkuu. Moni nimittäin havainnoi ja terveesti kyseenalaistaa omaa vapauden tunnettaan: millä voin mitata ja vahvistaa sen, että tämä aitoa, sisäsyntyistä vapautta?

Toinen retorinen kysymyspari kuuluu: Mistä olen vapaa, ja mihin minulla on vapaus? Nuo ovat kaksi toistuvaa kysymystä, joista itse pidän oleellisena ensin mainittua. Jälkimmäinen on seurausta vapauden tilasta: kun olen vapaa, minulla on vapaus olla mitä olen ja tehdä mitä teen. Niin kauan kuin en ole vapaa, olisi mahdotonta yrittää järkeillä mitä se on. Paraskaan mielikuvitukseni ei auta samastumaan siihen, millaisia valintoja ja päätöksiä tekisin uusissa tilanteissa jos olisin vapaa. Ei sellaista voi ennakoida. Vapaudesta ei kuitenkaan seuraa mahdollisuutta tehdä vahingollisia päättömyyksiä – tai sydämettömyyksiä – sillä vapaa ihminen on täysin tietoinen itsestään, ympäristöstään, niiden välisestä suhteesta sekä tekojensa seurauksista, ja silloin hän ei tekisi mitään mikä vahingoittaisi häntä itseään. Koska hän tiedostaa olevansa erottamaton ympäristöstään ja muista ihmisistä, myös heidän vahingoittamisensa olisi samalla itsensä vahingoittamista.

Miksi päättelen että vapaa ihminen on välttämättä myös tietoinen? Koska väitän että vapaus, joka on sisältäpäin tuleva olemisen tila, ei ole mahdollista niin kauan kuin minulla on psyykessäni / mielessäni / tajunnassani tiedostamattomia alueita.

Varjoja, eli kokemuksia ja tunteita jotka olen painanut jätekonttiin luukkujen taa piiloon.

Egoja, jotka kertovat millainen minun pitäisi olla ollakseni menestynyt tahi saadakseni hyväksyntää, tai tehdä ollakseni turvassa maailman vaaroilta ja uhkilta.

Arvoja, eli asioita joihin uskon ja joita pidän tärkeänä koska olen omaksunut ne auktoriteeteilta ja kulttuurilta saadakseni arvostusta ja hyväksyntää – vaikka ne eivät edes olisi toimivia minulle ja joita en huomaa kyseenalaistaa.

Ja ties mitä kaikkea muuta.

Ne ovat palikoita joista maallinen persoonani on rakentunut. Ne ovat mieleni kovalevylle tallentuneita ohjelmia ja aliohjelmia joiden ehkä tiedän olevan siellä, mutta joiden koodeista ja rakenteista en tiedä mitään. Silti ne ohjaavat toimintaani ja käytöstäni saaden minut ihmettelemään mikä minuun meni: Miksi ihmeessä reagoin vaikeassa paikassa taas samalla tavalla, vaikka olen jo monta kertaa huomannut että se ei auta mitään?

Niin kauan kuin en ole tietoinen minua ohjaavista ohjelmista ego saa minut suojaamaan itseäni ja peittelemään heikkouksiani, puolustamaan arvojani jotta saisin säilyttää maailmankuvani muuttumattomana, ja pitämään varjot jätekontissa jottei minun tarvitsisi kohdata mitään epämukavaa, hävettävää tai pelottavaa. Kun en ole tietoinen egoni ja persoonani toimimisesta, ne saavat huseerata puolestani. Se tapahtuu nopeammin kuin huomaankaan, ja yleensä en huomaa sitä ollenkaan. Minulla ei ole vapautta valita omaa käytöstäni ja toimintaani.

Silloin luonnollinen minäni ei ole vapaa, koska sen edessä on persoonan muodostama muuri - ja tuleehan 'persoona' Kreikan kielen sanasta joka tarkoittaa naamiota. Näytän ja ilmaisen itsestäni ulospäin vain sen muurin. Luonnollisella minulla ei ole vapautta olla se mikä olen tai tehdä mitä teen. En kannata yritystä päästä eroon maallisesta persoonasta, egosta tai varjoista, koska ei niissä ole mitään pahaa tai mitään vikaa. Yritykset poistaa ne itsestä johtavat vain niiden sivuuntyöntämiseen, mikä johtaa entistä voimakkaampaan tukahduttamiseen. Jos sen sijaan alkaa muodostaa selkeämpää yhteyttä itsensä kaikkiin puoliin, voittaa kahdella tavalla. Yhtäältä muodostaa yhteyden luonnolliseen minäänsä ja alkaa tietämään "mistä siinä on kyse" ja kuka minä todellisuudessa olen. Toisaalta alkaa myös havaita ehdollistumiaan ja persoonaansa sekä nähdä että ne eivät ole osa luonnollista minua. Silloin niistä ei tarvitsekaan päästä eroon, mutta voi havainnoida niiden toimintaa tietoisena niistä. Kaikissa tilanteissa voi valita luonnollisesta tilasta käsin kuinka vastaa ja kuinka päättää toimia. Voi lempeästi sallia persoonalleen mitä tahansa reaktioita tai mielipiteitä vaikka pitäisi niitä täysin älyttöminä - mitäs niistä kun ei tarvitse lähteä niiden vietäväksi!

Vapaus ei tarkoita vapautta mistään ulkoisista olosuhteista, mutta vapautta voisi olla siis vapaus omista mielipiteistään! Vapautta ehdollistumistaan ja uskomuksistaan, itsensä tiedostamisen kautta. Vapautta samastumisesta egoonsa ja persoonaansa.

Kun tulee tietoiseksi luonnollisesta, todellisesta minusta, näkee että persoonan muodostama vankila on illuusio jonka sisään ei tarvitse enää jäädä. Minusta tulee vapaa. Minä on vapaa.

Energiaa se on stagnaattinenkin energia

2011-04-29T18:32:00.004+03:00

Johtuneeko uudesta uimaharrastuksesta ja venyttelyn vähyydestä, vai liekö joku asia vaivannut minua, mutta huomasin olleeni viime aikoina kireänä. Fyysisesti. Eli myös henkisesti. Vai johtuneeko molemmista alussa mainituista. Oli miten oli, voiton puolella ollaan edelleen aina kun kireydestä tulee tietoiseksi - winning! Kolmisenkymmentä ensimmäistä vuotta menikin niin että olin kroonisesti kankea havaitsematta sitä.

Jännitysten tiedostamista seurasi toinen havainto: ne jähmettyvät lihaksiin paikoilleen itseäänruokkivan kehän seurauksena. Mentaalinen feedback-ilmiö: Yksi ego antaa palautetta toiselle, joka ottaa sen moitteena, ryhtyy puolustuskannalle ja syyttää varautuneisuudestaan ensimmäistä, joka teeskentelee kuin mitään ei olisikaan.

Käsi ylös joka haluaa olla kiree ja jäykkis! Ei ketään. Käsi ylös joka haluaa olla kaikkien mielestä rento ja nasta tyyppi! Jokainen. Minulla tämä näyttää aiheuttavan tiettyjä sisäisiä palautekehiä. Olen esimerkiksi kevyesti stressaantunut kun jokin asia elämässä ei ole kohdallaan. Stressi aiheuttaa jo itsessään pieniä lihasjännityksiä. Hengitys muuttuu huomaamatta rajoittuneemmaksi koska siten saa tukahdutettua pienet jännitykset huomaamattomiin. En tiedosta niitä, mutta jotekin aistin että en ole rento. Mutta minä haluan olla rento! En halua olla kireä, joten toinen osa minusta ei pidä siitä mitä yksi osa minua on. Jäykkis aistii että hän ei ole haluttua seuraa, mikä aiheuttaa entistä enemmän kitkaa ja jännistystä. Josta se Haluaa-Olla-Rento ei pidä, ja niin edelleen. Se alkaa teeskennellä että Jäykkistä ei olekaan ja tekeytyy rennoksi, mutta sisäsyntyinen rentous ei tule tekemällä – ei vaikka tekisi rentoutusharjoituksia, jos niiden ideana on tehdä itsensä rennoksi ja työstää pahat jännitykset pois. Rentous ei tule tekemisestä vaan olemisesta.

Jos totuus on se että kropassa on jännityksiä, niin ollaan sitten jännityksissä oikein luvan kanssa! Ihan täysillä ja ilon kautta. On erikoista huomata kuinka mielipiteet omista jännityksistä saattavat muuttua kun antaa niiden tuntua täysillä. Se voi vaatia sen verran sisäavaruudessa leijumista että rauhoittaa tilanteen, käy pitkäkseen ja suuntaa huomion hengitykseen ja kehoon. Siitä huomio laajenee vähitellen kaikkiin tuntemuksiin, olivatpa ne fyysisiä, emotionaalisia tai energeettisiä. Siinä vaiheessa kun tuntee koko kehonsa päästä varpaisiin, ja tuntee kaiken sen kihelmöinnin joka tuntuu joka neliösentillä ja sisuksissakin, voi sanoa tuntevansa kehon energian. Joissain osissa kehoa se saattaa tuntua edelleen epämukavalta, kuten nyt minulla hartioissa ja kyynärvarsissa, ja ne ovat niitä joita kutsun jännityksiksi.

Otetaanpa selvää. "Jännitykset" on lopulta vain sana jolla on negatiivinen kaiku, joten jätetään sanat sikseen ja kokeillaan miltä ne tuntuvat. Huomaan että en pidä niistä, joten voin pistää vastustamisen merkille ja antaa senkin tuntua osana kokonaisuutta. Ja katso, jännitykset alkavat tuntua energialta joka vain on pois luonnollisesta tilastaan: virtaavasta. Se ei virtaa koska olen itse jähmettänyt sen paikalleen vastustamalla (tiedostamattani) yhtä sun toista vanhaa tai tämänhetkistä kokemustani. Mutta nyt kun huomioni on suuntautunut tehokkaasti sisäänpäin huomaan miten paljon energiaa onkaan. Meikäläinen on täynnä energiaa! Suunnattomasti! Tästedes asetan aikomuksen tuntea sen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, tuntuipa se miltä hyvänsä. Katsotaan kuinka rento jäykkis tai kireästi rela sitä voi ihminen olla!

Viha, kehä ja vapaus

2011-04-16T21:08:00.009+03:00

Edellisessä merkinnässäni viittasin Moments-blogissa käymäämme keskusteluun vihan luonteesta, ja siitä kuinka se pohjimmiltaan aggressiota, tekemisen energiaa. Jos joku tietää miksi aggressiosta on tullut niin ei-toivottua ja tukahdutettua että se on muuttunut pahantuulisuudeksi ja tuhoisaksi vihaksi, kertokaa minulle. Jos meidän suhteemme siihen olisi neutraali ja salliva, sillä voisi saada paljon rakentavaakin aikaan. Nyt se lähinnä saa aikaan stressiä ja angstia sekä purkautuu miten sattuu. Pienessä mittakaavassa tarpeettoman kehnoin seurauksin. Isossa mittakaavassa verenvuodatuksin.

Minulla aggessiota on jostain syystä riittänyt. Kuulemma se näkyy nk. syntymäkartassanikin jossa Mars on Oinaassa, joskaan en muista sen tarkempia implikaatioita. Tuota voisi tietysti käyttää puolustuksena ja selityksenä mutta se olisi vastuun välttelyä, ja se alkaisi toimia itseään toteuttavana ja vahvistavana profetiana.

Tokihan minä mielelläni välttelenkin vastuuta, se on taito jonka opimme pienenä koska koko yhteiskunta tuntuu toimivan niin. Siitä tulee meille automaatio joka sokeuttaa näkemästä omaa osuuttaan tapahtumaketjuista. Muita syytellessään sitä unohtaa kuinka olemme toinen toistemme peilejä, ja että palaute jota saan emotionaalisella tasolla kanssaeläjiltä on samaa energiaa jota olen itse antanut ulospäin itsestäni. Joskus kun siihen havahtuu tuntuu ettei saa enää kunnolla selvää montako kertaa joku juttu on heijastunut edestakaisin, mutta sen ensimmäisen itsestä lähteneen impulssin voi yleensä tunnistaa pienellä havainnoinnilla.

Yksi tämän "heijastupelin" vaikutuksista on ollut muun muassa se, kuinka olen kokenut olevani vastuussa muiden fiiliksistä (nämä tulevat yleensä erityisen hyvin esiin suhteissa läheisten ihmisten kanssa, joten varsinkin niitä kannattaa tutkailla). Toisin sanoen se miten minä tunnen ja käyttäydyn muiden ihmisten seurassa määrittelee sen millaista heillä on olla. Vihaisuuden kanssa asiaa on minulla hankaloittanut se, että sen ollessa voimakasta myös tukahduttaminen on ollut voimakasta, enkä ole kyennyt olemaan asian kanssa iisisti. Silloin käytöksen perusteellakaan ei saa aina selvää mihin tai kehen vihaisuuteni suuntautuu. Kun olen ollut pahalla tuulella, läheiseni eivät ole pitäneet siitä ja he ovat myöskin olleet varuillaan ja puolustuskannalla. Kun olen huomannut sen olen kokenut että se on minun vikani. Jos minä olisin hyväntuulinen, niin hekin voisivat olla hyvällä tuulella. Varmasti niin onkin että heidän tuntemukset heijastelevat omia tuntemuksiani, mutta se on vasta kehän ensimmäinen puolisko.

Kehän toinen puolisko on se että minä otan vastaan – ja henkilökohtaisesti – heidän fiiliksensä. Voisihan syyn ja seurausten ketju päättyä jo kehän ensimmäiseen puoliskoon; siten että läheiseni reagoivat tunteisiini omilla tunteillaan, mutta sen jälkeen minä en reagoisi siihen millaisia tunteita he esittävät minua kohtaan. Tässä tapauksessa minun pahantuulisuuteni vastustamista ja siitä johtuvaa stressiä. En ottaisi itseeni sitä että he ovat varautuneita, ja että he eivät hyväksy minua eivätkä pidä minusta silloin kun olen vihainen.

Ja nyt tapahtuu käänne sisäavaruuteen päin! Kaikki suhteet mitä minulla on elämässäni mihin tahansa, tässä tapauksessa toisiin ihmisiin, heijastelevat minun omaa suhdettani johonkin tiettyyn osaan persoonastani tai egostani. Kun vihaisuus nostaa päätään, niin sisälläni tapahtuu seuraavanlainen syyn ja seurausten ketju:

Olen ärtynyt ja pahantuulinen → yksi ego ei pidä siitä ja vastustaa sitä → toinen ego kokee olevansa vastuussa tuosta reaktiosta, eli siitä etten pidä itsestäni → kolmas ego syyllistää minua siitä etten pidä itsestäni.

Se miten muut ihmiset reagoivat minun ulospäin osoittamiini tunteisiin tai emootioihin ei aiheuta minulle stressiä tai huonommuuden tunnetta. Minä aiheutan se itse. Jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan ja reaktioistaan, sekä siitä millaisia olemisen tiloja luo itselleen. Ei silti kannata pyrkiä eroon noista reaktioista, eikä yrittää työstää niitä pois, sillä se toisi vain lisäkerroksen vastustamista kierteen päälle. Asiaan voi vaikuttaa tehokkaammin haluamalla ystäväksi omien egojensa ja reaktioidensa kanssa. Ne rauhoittuvat kun huomaavat olevansa hyväksyttyjä ja sallittuja.

Tuen ja kannatan egojeni oikeutta olla mitä mieltä tahansa mistä asiasta tahansa, kuin myös omaa oikeuttani olla eri mieltä sekä vapauttani sallia kaikki mielipiteet.

Kuin kollektiivisia kissoja nostettaisiin tajunnan pöydälle

2011-04-11T11:27:00.008+03:00

No jopas on tietyt aiheet pinnalla, onkohan ne tulossa muotiin? Katsoin eilen illalla Ylen Areenasta pe 8.4. esitetyn Voimala-ohjelman jakson. Yksi vieraista oli Matti Salminen, joka on käynyt läpi valtaisat määrät Yrjö Kalliselta jäänyttä sekä häntä koskevaa arkistomateriaalia, ja kirjoittanut Kallisen ajattelua ja maailmankatsomuksia läpileikkaavan kirjan (Yrjö Kallisen elämä ja totuus / Into Kustannus 2011). Kallinen on ollut minulle, ja on edelleenkin, yksi inspiraation lähde. Hän oli itseoppinut metafyysikko ja yksi poliittisenkin lähihistoriamme merkittävimmistä hahmoista, joka jo v. 1944 toimitti ja käänsi englanninkielisistä lähteistä ansiokkaan opuksen 'Zen: idän sanoma valaistuksesta'. Lukiessani tuon kirjan minua ihmetytti se tietämyksen syvyys jota aiheen johdonmukainen käsittely selvästi osoitti, vaikka Kallinen ei ollut ollut tekemisissä zen-mestarien kanssa, ja englannin kielenkin tämä kouluja käymätön mies oli opiskellut itse.

Yhtä kaikki, jaksossa olivat vieraina myös Heidi Räsänen, joka on ohjannut Kansallisteatteriin näytelmän Vihan veli, sekä Intiassa asuva joogaopettaja Taavi Kassila. Räsänen otettiin mukaan keskusteluun ohjelman kohdassa 0.21.35 (kursorin voi liu'uttaa aikajanalla suoraan haluamaansa kohtaan), ja hän aloitti puhumalla vihasta hyvin tutun kuuloisin äänenpainoin. Kolmisen viikkoa sitten nimittäin kommentoin Moments-blogin kirjoitusta Hedelmällisestä vihasta omien kokemusteni pohjalta, ja Räsäsen puheet olivat kuin suoraa jatkoa blogikeskustelullemme.

Yllättyneenä ja ilahtuneena jatkoin ohjelman seuraamista korva tarkkana, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Taavi Kassila sai minut ällikälle (kohdassa 0.26.00) kertomalla lähteneensä hakemaan ongelmia henkisten harjoitusten kautta!

Voimalan jakso on katsottavissa Areenasta 8.5. klo 22:00 saakka.

Löydä ongelma!

2011-04-07T14:45:00.003+03:00

Kavereiden kanssa jutellessa sitä pyörittelee monesti asioita jotka eivät nyt ole ihan kohdallaan ja joille pitäisi tehdä jotain, kun vain tietäisi mitä. Tai miten. Minulla on pyrkimyksiä, tavoitteita, tarpeita tai haluja joiden täyttymyksen esteenä on milloin mikäkin hankaluus, johon itse olen syytön. Joskus sattuma vain on minua vastaan, ja jokin tekijä joka ei suoraan edes liity asiaan häiritsee minun agendaani. Niistä on kiva jauhaa yhdessä koska kurjuuksien vertailu vain lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta!

Samalla voidaan pohdiskella millä konstilla asioita korjaisi. Kun tuntuu siltä että minulla on ongelma, voin katsoa ulkopuolelleni ja alkaa etsimään siihen ratkaisua. Voin yhdistää tiedonpalasia ja hahmottaa tilanteen mahdollisimman kokonaisena jolloin yhtäkkiä näen mikä on ratkaisun avain. Toisinaan saatan pilkkoa kokonaisuuden pieniksi paloiksi jotta pääsen analysoimaan mistä se muodostuu, ja kenties löydän ratkaisevan osatekijän. Analysoin hieman lisää päättääkseni kannattaako sitä manipuloida vai hoitaa se kokonaan pois kuviosta. Pelaan oikein, olen ovelampi ja näen vähintään kahden askelen päähän eteenpäin. Onnistunut taktikointi ja toiminta palkitaan lopussa kun seison tukevasti liikkumattomana makaavan murheenkryynin niskan päällä. Se oli heikompi ja antoi periksi! Äly voitti! Aijai sitä makean tyydytyksen määrää.

Minua stressaa usein esimerkiksi se, kun tuntuu että aikaa ei ole tarpeeksi kaikkeen siihen mitä pitäisi tehdä. Tunne myöhässä tai jäljessä olemisesta. Voisinkin varmaan petrata ajankäyttöäni ja aloittaa sen tekemällä täsmällisempiä päiväkohtaisia suunnitelmia, sekä jättämällä vähemmälle kaikki tuottamattomat jonninjoutavuudet ja netissä pyörimisen. Saisin kaiketi tehtyä enemmän ja nopeammin ja epäilemättä se tuottaisi tyydytystä ja jonkinlaista erinomaisuuden tunnetta. Toisaalta se ei tuntuisi minusta luontevalta ja joutuisin pakottamaan itseäni vastoin omaa rytmiäni, tai kenties jopa elämän rytmiä. Lisäksi asialla on toinen, oleellisempi puoli: häviääkö tunne ajan vähyydestä mihinkään, vai ajanko itseni puristuksiin tarkan aikataulun ja riittämättömyyden tunteen väliin?

Yleensä näemme kyllä ongelman, mutta olemmeko löytäneet sitä sieltä missä se oikeasti piilee? Mehän emme näe maailmaa tai tilanteita sellaisina kuin ne ovat: neutraaleina ja vapaina sellaisista arvoista kuin "hyvä" tai "paha". Näemme tilanteet sellaisina kuin uskomme niiden olevan, ja kun ne eivät ole siten kuin niiden mielestämme pitäisi olla, ne ovat mielestämme pielessä ja väärin. "Miks aina? Miks aina mulle?" Voin siis kääntää huomioni sisäänpäin ja havainnoida mitä asenteita, tuntemuksia ja reaktioita minussa herää kun vain ajattelenkin käsillä olevaa ongelmatilannetta. Mitä sellaista tässä tilanteessa on mikä saa minut näkemään sen ongelmana? Mitä sellaisia arvoja minulla kenties on, joita tämä tilanne uhkaa? Mitkä uskomukseni ovat ristiriidassa valitsevan tilanteen kanssa? Ja mistä tiedän että nuo uskomukseni ovat totta?

Havainnoimalla mitkä asenteet ja uskomukset saavat tilanteen näyttämään ongelmalta voin alkaa nähdä sen uudessa, neutraalimmassa valossa. Jos alan näkemään tilanteen tilanteena, enkä ongelmana, minun ei tarvitse enää etsiä ratkaisua koska se tulee uuden näkökulman mukana. Tai saatan jopa nähdä ettei se oikeastaan olekaan ongelma, minä vain kuvittelin niin. Jos tilanne kuitenkin vielä vaatii toimenpiteitä, tiedän jo mikä on rakentavin ja toimivin tapa.

Mitä sitten jos en ehdi tekemään tiettyjä asioita juuri tänään tai tällä viikolla? Kenen hyväksyntää tavoittelen sillä että suoritan jokaikisen aikeen, jonka olen itselleni asettanut - itseni, vai niiden joiden silmissä haluaisin olla erinomainen? Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua jos en pääse tavoitteisiini tai jos minut jopa torjutaan? Minulla taitaa olla vielä tiedostamattomia juttuja tällä alueella...

You choose, no matter if you choose to choose or not

2011-03-29T08:30:00.006+03:00

Tämä teksti on kirjoitettu Colin Sissonin uutiskirjeessä julkaistavaksi, ja se on olemassa vain englanniksi. – Originally written for Colin Sissons newsletter. And I have no idea why this Blogger wants to add an empty space above these first lines.

"Being present is about waking up to our unconsciousness." This expression sums up beautifully how the process of consciousness is an effortless one, which unfolds itself when we choose to give it an opportunity. Be or be not, there is no do, there is no try. No technique. Though I myself am such a struggler and fixer that if I don't remind myself of it, I drift away from being into trying. And that's why I love that expression: it is a great reminder.

Our personal point of power is always now. It is in making a conscious choice and decision to fully be with our emotions and our resisting to emotions. Fully be with our experience. Whatever we feel and sense. However we like it. However it is.

Sometimes when I practice this choice-making I look forward to the next moment: I ask myself "How do I like my current experience and what I feel?", and I expect the intuitive answer to arrive in the next moment. It is not there simultaneously (just because I judge my present experience as bad, want to escape it and wait for it to change for a better). Then again, I know that my feelings are already here and now. If I am not fully aware of them, it is not because they have "not yet arrived" to the Now. It is simply because I haven't chosen to feel them.

Conscious choice and decision to... Wait a second – a choice over what? If I don't choose to be with my experience, it must mean I have already made some other choice instead. But I haven't noticed myself making any! So does it mean that I have made it unconsciously?

Unconscious choice and decision not to be aware of my feelings.

Unconscious choice and decision not to be with my feelings and resistings.

When I go about my days, I have a chance to make a choice in each and every moment. What a great opportunity! I'll simplify for the sake of an example. If I'm going somewhere by walking down an old route which I already know, and I just walk, I either unconsciously choose to be mostly aware only of the outer world around me, or I can consciously choose to shift my focus also on my inner world and on how it feels to be in that moment. And if I don't like it, I unconsciously choose to judge and resist it and block it out, or I can consciously choose to be with my feelings, judgings and resistings. Or if I happen to be full of joy I can consciously choose to fully feel it deep in my bones and cells, as well as high in my vibes!

I can choose my exper... Wait a second... – I do choose my experience in every moment. If it's not a conscious choice, then it's unconscious. Most of the time I personally am drifting in my thoughts about past and future and I am not present, which means I choose my experience unconsciously, but that's okay. Every now and then I wake up to it and remember myself again, and I can be aware of my experience and feelings. Great! But while that makes me more conscious of myself, I suspect that I'm not fully conscious – and when it comes to choices and decisions, the unconscious part of me is still doing it's share. But that's okay too, and I can always observe it!

As to the question "conscious choice and decision over what?" one of my answers is "Over my unconscious conditioning and my unconscious relation to this present feeling – over the unconscious choosing which is there all the time even if I haven't noticed it".

My supressions are result of earlier unconcious choices to not allow some experiences and feelings to be felt. I have resisted them and thus stored them in my psyche. My chronic physical tensions are result of unconcious choices to not feel them. I have chosen to have them all as part of my whole being. I've chosen it all in my life.

I also love questions that help us to observe different aspects of our unconsiousness, thus help us to wake up to it. At the moment questions such as have arisen to me:

What is the way that I have chosen, and still am choosing, to be here and now?

What are the feelings that I have unconsciously chosen to have as part of me, but do not want to acknowledge?

What may be the resistances that I am choosing to have as part of me?

What is it that I have chosen?

Tähtäämistä hukassa olevaan illuusioon

2011-03-18T10:34:00.017+02:00

Viime aikoina olen useasti herännyt aamulla ennen kellon soimista. Hieman väsyneenä, jep, mutta kun uni ei enää tule niin se on yksi parhaista hetkistä sisäavaruuden havainnointiin. Ei tarvitse vielä nousta ja alitajuntaan on lyhyt yhteys.

"Tietoinen valinta ja päätös haluta tuntea myös se – ja varsinkin se – mitä egoni ei halua minun tuntevan." Tuli vaan mieleen tänä aamuna harjoittaessani sisäistä havainnointia. Esiin oli noussut pelkoa, jonka yhtäältä päätin kohdata, mutta jota toisaalta huomaamattani pakenin tuon tuostakin.

Yht'äkkiä havaitsin ja tiedostin etsiväni tuon pelon ydintä, tähtääväni sinne vaikka en tiennyt missä suunnassa se on. Odotin sen paljastuvan seuraavassa hetkessä kun vain haen ja kaivelen. Vanha totuus kuitenkin sanoo että se mitä etsit on jo tässä (missä muuallakaan – ei ole mitään muuta hetkeä kuin nyt). Mikä siis esti minua havaitsemasta sitä tässä ja nyt? Se, että osa minusta halusi tuntea jotain mukavampaa, eli sen hetken kun pelko on jo kohdattu, tullut käsitellyksi ja jäljellä on rauha.

Se paljasti minulle sen, kuinka osa minusta tuomitsee kokemani pelon pahaksi, vaikka toinen osa on antautuvinaan sille arvottamatta tai tuomitsematta sitä.

Egolla on vilpittömät tarkoitusperät ja se on minun puolellani: se haluaa suojella minua epämukavilta kokemuksilta. On siis turhaa alkaa vastustamaan sitä prosessia, vaan sen sijaan voin havainnoida sitä ja olla senkin kanssa.

Jostain tuli impulssi kyseenalaistaa omat motiivini harjoittaa sisäistä havainnointia ja tuntea se mikä on minulle totta tässä ja nyt. Meillähän on kaksi perimmäistä motiivia: joko haluamme välttää mielipahaa tai haluamme saada mielihyvää. Tosin ne molemmat kumpuavat pelosta, sen pelosta että jos noin ei käy niin sitten käy kalpaten. Toinen, harvinaisempi lähtökohta on toimiminen rakkaudesta käsin. Tätä kannatti nyt havainnoida.

Arvaa kumpi minua ohjasi, ja on oikeastaan aina ohjannut, myös harjoittamaan tätä meditaation kaltaista menetelmää? "Jos en onnistu kohtaamaan pelkojani ja käsittelemään niitä, ne käsittelevät kyllä minut. Jos en onnistu päästämään irti vihastani, se ohjaa minua aina juuri silloin kun ei pitäisi." Pelko kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Pelko siitä, että jos en opi vilpittömästi rakastamaan itseäni kaikkine puutteineni, jään loppuiäkseni vajavaiseksi. Minusta ei tule täydellistä. Pelko siitä, että aika ja taitoni eivät riitä näiden asioiden käsittelemiseen.

Yritin kuvitella millaista olisi tehdä samaa harjoitusta puhtaasti rakkaudesta käsin – siten että haluan kohdata tiedostamattomat varjoni ja pelkoni ilman että niiden, tai minun itseni, tarvitsisi muuttua miksikään. Siten että sallin itseni olla puuttellinenkin, ja kelpaan itselleni täydellisesti. Lopetin tuon kuvittelun kun hoksasin että se mitä etsin on jo tässä ja nyt, ja on aina ollutkin. Oleellinen kysymys on että mikä estää minua näkemästä ja kokemasta sitä?

Vietnamin veteraani, käytännöllisen metafysiikan pioneeri ja mun suosikkiheppu Colin Sisson:

"Don't love yourself."

(YouTube -video, kesto 5:34)

Quotes on becoming a better person

2011-02-27T14:11:00.016+02:00

"I'm not interested in making myself feel better. I want to feel real, no matter how it is."

– Unknown –

Q: Why not just go on in your life and do as you do, why do you want to practice?

A: I want to learn. I want to improve and feel better about myself.

Q: How do you know when you feel better enough, so you can say to yourself: "I'm there, there's nothing to be improved anymore"?

A: When I'm enlightened.

Q: So how do you know when you're enlightened?

A: I would assume that by the way I feel. I'm sure I will know it when it happens.

Q: Hmm, perhaps, perhaps you will then. What if it never happens before you die?

A: Then I will die knowing that I tried.

Q: If that happens, will you then be ready to die knowing that you lived your life waiting for some good feeling that did not come, instead of living in present moment with your real feelings that you had all the time?

– Unknown –

"Everything is more complicated than you think. You only see a tenth of what is true. There are a million little strings attached to every choice you make; you can destroy your life every time you choose. But maybe you won't know for twenty years. And you may never ever trace it to its source. And you only get one chance to play it out. Just try and figure out your own divorce. And they say there is no fate, but there is: it's what you create.

And even though the world goes on for eons and eons, you are only here for a fraction of a fraction of a second. Most of your time is spent being dead or not yet born. But while alive, you wait in vain, wasting years, for a phone call or a letter or a look from someone or something to make it all right. And it never comes or it seems to but it doesn't really.

And so you spend your time in vague regret or vaguer hope that something good will come along. Something to make you feel connected, something to make you feel whole, something to make you feel loved. And the truth is I feel so angry, and the truth is I feel so fucking sad, and the truth is I've felt so fucking hurt for so fucking long and for just as long I've been pretending I'm OK, just to get along, just for, I don't know why, maybe because no one wants to hear about my misery, because they have their own. Well, fuck everybody. Amen."

– Minister in the movie 'Synecdoche, New York' –

Olen, siis ajattelen

2010-11-16T14:31:00.024+02:00

Tein suullista pikagallupia yhdellä kysymyksellä: missä ajattelu tapahtuu, eli missä ajatukset sijaitsevat? Materialistit ja bioloogikot vastasivat ensin että aivoissa, mutta penätessäni psyykillisempää näkemystä he useimmiten sanoivat niiden sijaitsevan mielessä. Siellähän ajatukset liikkuvat. Se olikin kaiken kaikkiaan yleisin gallupvastaus otannan ollessa suppea mutta sekalainen.

Mikä mahdollistaa sen, että voimme huomata ajatuksemme ja havainnoida niitä? Toisinaanhan ne soljuvat samalla kun itse olet muissa maailmoissa, kunnes huomaat olotilasi. Tajuat leijunneesi poissaolevana ja kiinnität jälleen aktiivisemmin huomiota ajatuksiisi, tai miten sen nyt itse koetkaan. Joskus taas kiinnitämme huomiota siihen, kuinka ajatuksemme askartelevat jonkin mieltä vaivaan asian kimpussa pääsemättä mihinkään. Onko tuossa yhtälössä ajatukset, huomio sekä mieli yhtä ja samaa vaiko eri tekijöitä?

Oletko kuullut vertauskuvaa "Samoin kuin silmä ei voi nähdä itseään, ei myöskään ajatus voi havaita itseään"? Mikä siis on se osa sinua joka havaitsee ajatuksesi, ikään kuin lukien tai kokien niitä, samaan aikaan kun ne nousevat mieleesi vain häipyäkseen tyhjyyteen? Sitä tulemme harvoin edes miettineeksi, koska olemme samaistuneet ajatuksiimme niin että luulemme olevamme yhtä kuin ajatuksemme. Tällöin mieleen ei edes juolahda että mitään muuta voisi olla. Ajattelen, siis olen – ajatukseni ovat yhtä kuin minä. Mutta jokin osa meissä havaitsee jokaisen ajatuksemme ikään kuin niiden "ulkopuolelta".

Eipä kehokaan pysty itse olemaan se, joka havaitsee kehossa tuntuvat kihelmöinnit, kolotukset ja mielihyvät. Samoin tunteet tuntuvat, mutta kuka tai mikä kokee ne? Etsiminen on hankalaa, sillä kuinka etsit jotain mistä et vielä tiedä mitä se on? Kuinka haet jotain, jota et ole vielä kohdannut etkä tiedä millaista se on?

Vaikka se on koko ajan osa meitä emme havaitse ja löydä myöskään siksi, että samastumme voimakkaimmin itsemme tuttuihin osiin: ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon. Mutta jos oma-aloitteisesti suuntaa havainnointiaan niihin, tulee väistämättä tietoisemmaksi siitä että tämä joka tuntuu tässä on kehoni, mutta se en ole minä; nämä tuntemukset ja vibat ovat tunteitani mutta ne eivät ole minä; nuo sanat, kuvat ja äänet ovat mieleni tuottamia ajatuksia mutta ne eivät ole minä.

Ja sitten on se joka havaitsee.

Se mielentila ja olotila johon olet ikäsi tottunut, ja jota olet oppinut pitämään sinuna, ei olekaan koko totuus sinusta.

Mistä löytyisi kysymys?

2010-10-20T09:54:00.035+03:00

Kuulin työpaikallani kollegan sanovan toiselle: "Sä pääset vielä pitkälle. Sulla on oikeat kysymykset, se on tärkeetä."

Aivan! Kuka tahansa sisäisen havainnoinnin harjoittaja, tai sisäisen työn tekijä, alkaa ennen pitkää asettaa itselleen kysymyksiä. Ne ovat väline joilla haastetaan omat uskomukset siitä mikä maailma on ja mikä minä on. Niillä kyseenalaisetaan omat "totuudet" ja testataan onko niissä mitään perää.

Kysymykset nousevat aiempien havaintojen pohjalta sen jälkeen kun havaintojen tuomat oivallukset on sisäistetty. Halu päästä syvemmälle niiden taakse herättää uteliaisuuden joka muodostuu uudeksi kysymykseksi. Näin se toimii yhtälailla toimittajalle, insinöörille, rikosetsivälle ja ydinfyysikolle. Tai mystikolle, meditoijalle ja metafyysikolle. Vastauksia ei maksa vaivaa löytää järkeilemällä tai analysoimalla, sillä äly on työkalu kysymysten asettamista varten. Toimittajat ja tieteilijät toki hakevat niitä ulkoisesta maailmasta ja hakemisessa suuntaa voi ohjata älyllinen päättely, mutta heillekin vastaukset tulevat havaintojen yhdistymisestä uusiksi oivalluksiksi. Se on prosessi jossa intuitiolla ja nk. kutinalla on vahva sija.

Sisäisen havainnoinnin harjoittaja pysyy itse paikallaan, heittää sisäavaruuteensa kysymyksen ja antaa sen risteillä aikansa kunnes se osuu maaliin. Silloin tapahtuu jotain, josta tulee paluupostina vastaus. Se ei välttämättä tule sanallisessa muodossa eikä sitä voi pistää vertailutestiin tai todistella oikeaksi, mutta ei tarvitsekaan: sen tietää oikeaksi.

Se ei ole prosessi joka pitää tehdä oikein, tai jota edes voisi tehdä väärin, ja sisäavaruudessa voi leijua ilman että kyselee mitään erityisiä. Leijumiseen pätee kuitenkin kollegani sanoma: oikeilla kysymyksillä pääsee pidemmälle. Tärkeää ei siis ole löytää oikeita vastauksia, vaan oikeita kysymyksiä. Ajan myötä olen huomannut että niistäkään parhaat eivät synny mekanistisella järkeilyllä, sillä tietoisen ajattelun taustalla tapahtuu koko ajan hiljaista ihmettelyä joka pullauttaa esiin hyviä kysymyksiä.

Joskus niitä kyllä tulee muualtakin. Kävimme kolmannen kollegan kanssa lyhyen keskustelun olemisen luonteesta, ja hän totesi jotain sellaista että se on vain määrittelyä eikä sellaista oikeasti ole olemassa. Sain perään haastamismielessä esitetyn kysymyksen: "Mitä on oleminen?" En minä tiedä! Tietysti voisin luonnehtia että se on sitä kun on läsnä itsensä ja ympäristönsä kanssa sekä tietoisena ajatuksistaan, kehon tuntemuksista, tunteistaan, niiden vastustamisesta ja torjumisesta, siitä kuinka ei halua olla itsensä kanssa tässä ja nyt, jolloin alkaa havaita objektiivisesti itsensä kokonaisen olemuksen ja sen myötä palaa itsensä kanssa olemisen tilaan... jaadijaadijaa.

Ollessani myöhemmin itsekseni kysymys palautui mieleeni ja lähti hetkeksi risteilemään. En silloin, enkä vieläkään ole, saanut siihen tyhjentävää vastausta, mutta tiedän että sellainen on olemassa, mutta sori: sitä ei voi sanallistaa eikä todistaa oikeaksi.

Vapaus vapautumisen halusta

2010-10-15T09:21:00.010+03:00

Kesä meni blogia muistamatta. Nyt se palasi mieleen kun aiheita on pyörinyt mielessä, mutta eipä mennä vielä niin pitkälle, vaan lainataan.

Olen saanut lukea Matti Salmisen käsikirjoitusta 'Yrjö Kallinen -Todellinen toisinajattelija', jonka Into Kustannus julkaisee keväällä 2011. Kirjassa tuodaan esiin lukuisia Kallisen kirjoituksia ja kirjeitä, ja niistä yhdessä hän osaa kiteyttää muutamille riveille jotain, mistä on kirjoitettu pitkiäkin kirjoja:

"Kirje Anni Rakeelle 9.7.1942:

Talousmiehet uskovat, että ihmisen arvo mitataan sillä, kuinka paljon hän tuntee ja ymmärtää taloudellisia asioita, jotka heille ovat ainoita realiteetteja; uskovaisten tärkein arvo on uskossa; matematiikan harrastajat pitävät matematiikan tuntemusta kaiken ajattelun ja tietämisen perustana; kirjanoppineet mittaavat ihmisiä heidän lukeneisuutensa perusteella; sotilailla on kansan puolustustahdon ja -kunnon kehittäminen ylin ja tärkein asia koko elämässä jne. jne. jne. Kukin ihminen tavallisesti löytää jonkin oman ponnistusalansa, oman tiensä, oman kilpakenttänsä.

Kaikille on tavallisesti yhteistä, olkoon ala mikä tahansa, usko ja yllytys ponnisteluun, riehkäsemiseen, saavuttamiseen, kaikkien voimien jännittämiseen. Ja kaiken alla on tuhansin muunnelmin taitavasti kätkeytyvä itsetehostustarve, onnistumisen halu, itsesuojelupyrkimys, minätärkeys. Foorumit vaihtelevat, toiset ovat gladiaattoreita, toiset munkkeja, toiset oppineita, toiset näyttelijöitä, toiset totuudenetsijöitä, toiset rahamiehiä, mitä tahansa, mutta alla on tarve olla jotakin jonkin nojalla, seistä jollakin korokkeella, pinnistää ja ponnistaa, jotta pääsisi johonkin.

Tarvitsee vain tajuta tuo kaikki ja tuon kaiken olemus, ja pinnistämisen tarve laukeaa. Sen jälkeen alkaa luonnollinen hengitys, luonnollinen ja ponnistukseton ajattelemisen ilo, luonnollinen tekeminen, joka on läheisesti samanlaista kuin kasvin kukkiminen, linnun laulaminen. Minätärkeys ja totunnainen, milteipä sielunrakenteeksi muovautunut huoli minän kelpoisuudesta ja turvallisuudesta ajassa ja ikuisuudessa häivähtelee edelleen, silloin tällöin valtaa mielen, mutta nyt ihminen ei enää sitä kunnioita, ei elätä ja kannusta sitä, vaan hymähtelee sillekin. Ei ole hengenhätää edes siitä pääsemiseksi. Miksei saa olla vaikka sitäkin! Vapautuvalla ei ole edes vapautumisen hengenhätää. Hän uskaltaa olla vaikka vapautumaton. Hieman tuhmakin, all right, miksikäs tässä pitäisi olla viisas? Pitäisikö sinun kuulua juuri parhaimpaan seuraan maailmassa?, mikä verraton ajatus.

999 ihmistä 1000:sta sanoisi tähän: Mutta tuohan johtaa saamattomuuteen, velttouteen jne! Siinäpä se! Juuri tuollainen sana osoittaa kaksi asiaa: ensinnäkin se paljastaa sanojassa piilevän ja jopa hallitsevan huolekkaan halun olla jotakin, päästä johonkin, pelon, että ei vain lakkaisi olemasta jotakin ja pääsemästä johonkin, ja toiseksi sen, että hän ei ole tuota vapautumista kokenut. Jos hän olisi sitä kokenut, hän olisi myöskin kokenut sille tilalle luonnollisen toiminnan ilon, ajattelemisen ja ymmärtämisen vapaan ilon, joka panee minutkin tällaisia pitkiä kirjeitä kirjoittelemaan pelkästä riemusta ja tappelemaan tuhmuutta ja julmuutta vastaankin reippaammin kuin monet ponnistukseen uskojat."

Vastaus jonka saat on oikea.

2010-06-13T15:01:00.004+03:00

Jos ajattelet menneitä tai tulevia, ajattelet jotain joka ei ole enää tai jotain, mikä ei ole ollut. Ne eivät ole totta tässä ja nyt.

Vaikka jättäisit sen miltä sinusta todellisuudessa tuntuu, se ei jätä meitä. Se on aina tässä ja nyt, vaikka me olisimme muualla emmekä havaitsisi sitä.

Kun kerrot - vaikka vain itsellesi - mitä tunnet, ajattelet sanoja ja käytät niitä kuvailemaan sitä, mitä ajattelet tuntevasi. Sinulle on muodostunut assosiaatio: yhdistät tietyt tuntemukset tiettyihin sanoihin, ja tietyt sanat tiettyihin tuntemuksiin.

Mistä tiedät että tunnet juuri sitä, mitä havaitset tuntevasi? Mihin vertaat sitä tunnistaaksesi että tämä on juuri se tunne, jonka ajattelet sen olevan? Kuka vahvistaa sinulle että havainto on tosi?

Lepo! Huomio sisäänpäin!

Kokeilu: Nyt, tässä hetkessä, sinulla ei ole käytössäsi sanoja kuvaamaan sitä mitä tunnet. Kuinka selvität itsellesi miltä sinusta tuntuu juuri nyt?

Rauhaa, tai tulee turpaan!

2010-05-17T08:43:00.005+03:00

Teksti on julkaistu aiemmin verkkolehti Fifin Henkilökohtaista-yhteisblogissa.

Sitaatilla on hyvä aloittaa, varsinkin kun eräs tunnettu sellainen on mietityttänyt: "Emme koskaan saavuta rauhaa maailmassa, jos laiminlyömme sisäisen maailman emmekä solmi rauhaa itsemme kanssa. Maailmanrauhan on seurattava sisäisestä rauhasta."

Noin sanoi Dalai Lama, mutta mitäköhän kaikkea siihen sisältyy?

Sitaatin mukaan meillä on meneillään konflikti itsemme kanssa. Toisin sanoen psyykeni täytyy olla jakautunut vähintään kahteen osaan, muutenhan ei voisi olla vastakkaisia osapuolia. Sisäavaruuden kartoittajat tuntevat monia termejä psyyken eri osille, mutta ei lankauduta yksityiskohtiin vaan määritellään laajemmin.

Tajunta on jakautunut kahteen osaan, tietoiseen ja tiedostamattomaan. Tietoisessa tajunnassa ja ajatuksissani haluan olla tietynlainen tai ainakin tulla joskus sellaiseksi. Tiedostamattomassa tajunnassani muhivat monenlaiset käsitykset siitä, millaisena pidän itseäni, ja millainen pelkään oikeasti olevani, mutta mitä en halua myöntää itselleni. Niiden välillä ei aina ole avointa sisällisotaa, mutta levottomuutta ja vastarintaa kuitenkin. "Me vaan haluttais että meidätkin huomioidaan!" "Hiljaa! Kuka huutaa?" "Epäonnistumisen pelko ja patoutunut suru, ja on täällä kans huonommuudentunto ja pari mu..." "HILJAA! Nyt mä alan kehittämään itseäni ja muutun niin täydelliseksi, että teistä ei kuulla mitään enää ikinä."

Moni sisäinen, kuviteltu vihollisesi pitää huutoa vain siksi, että saisi nousta ylös poterosta ja häipyä lopullisesti, koska ei todellisuudessa kuulu maailmaasi. Se on jäänyt sinne vahingossa, kenties jonkin ikävän tilanteen seurauksena, jonka jälkeen se on peitetty umpeen ja turvallisen etäisyyden päähän on asetettu vartiointi. Olemme niin tottuneita konfliktitilassa olemiseen että pidämme sitä normaalina tilana, emmekä osaa kuvitella muuta. Tällä hetkellä en osaa kuvitella miltä sisäinen rauha tuntuisi sen enempää, kuin osaan kuvitella millainen olisi täydellinen maailmanrauha. Siksi uskon että on turhaa havitella jotain mistä ei tiedä millaista se on. Ja vieläpä vanhoilla keinoilla jotka eivät ole tähänkään saakka auttaneet.

Toinen vanha huomautus onkin että rauhaa ei voida saavuttaa sotimalla. Se voidaan saavuttaa laskemalla aseet ja antautumalla toinen toisille osapuolille. Mieti! Jos kaikki sotilaat heittäisivät homman sikseen komentajien ja operatiivisen johdon käskyistä huolimatta, eikä yhtään asetta enää laukaistaisi, niin... niinpä niin. Vaan sisäisessä maailmassa jokaisella on valta tehdä mitä haluaa.

Voisiko sisäisen rauhan siis saavuttaa antautumalla itselleen? Antautumalla itsensä niille puolille, joita pelkää ja vastustaa? Se ei onnistu pohtimalla tai teorisoimalla, sillä rauhanneuvottelut pöydän ääressä eivät auta jos melske rintamalla jatkuu. Tarvitaan käytännön harjoitusta joka auttaa ensin havaitsemaan millaisia keinoja sisäisen konfliktin osapuolet käyttävät. Sen jälkeen voi itse päättää antautua molemmille osapuolille: sille joka vastustaa, ja sille jota vastustetaan.

Antautumisesta ei seuraa yhden osapuolen tappiota vaan kaikkien voitto. Kun kaikki lopettavat toistensa höykyttämisen, seuraus ei ole yksipuolinen jyrääminen vaan vastutettujen ominaisuuksien tuleminen sallituksi. Silloin vihollista voi katsoa lähietäisyydeltä silmiin ilman paniikkireaktioita, tietäen että jokainen saa olla sellainen kuin on, ja voi antaa toisten olla sellaisia kuin ovat. Ne, jotka ovat väärässä paikassa, pääsevät lähtemään. Ne, joiden kuuluu jäädä, voivat vilkuttaa ystävinä perään asettuen olemaan kaikessa rauhassa.

Vaikka en tiedä millaista se olisi, uskon oppineeni sen millaisilla keinoilla siihen ei hyödytä pyrkiä. Jos joku tulee sanomaan sinulle että sinun tulisi muuttua hänen arvojensa mukaiseksi, jotta hänellä olisi parempi olla, mikä mahtaa olla ensimmäinen reaktiosi? Laiminlyötkö omat arvosi ilman muuta, ja alat muuttumaan? Todennäköisesti nouset puolustuskannalle. Jokainen sota on uskonsota: osapuolet taistelevat jonkin sellaisen puolesta johon he uskovat, ja joka on heille tärkeää.

Entä jos joku sanoo että sinun pitää muuttua rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, iloisemmaksi, huomioonottavammaksi ja paremmaksi - olkoon sitten muiden tai itsesi takia? Entä jos itse sanot sitä itsesi tuntemattomalle puolelle koko ajan: "Minun täytyy muuttua"? Paino sanalla "täytyy". Muutoksessa ei ole mitään vikaa, mutta todellinen muuttuminen ei tapahdu voimalla ja vallalla.

Muistutus itselle

2010-01-22T21:21:00.004+02:00

Täysi läsnäolo tässä hetkessä on ihmisen luonnollinen tila. Emme kuitenkaan elä siinä, vaan elämme tilassa jota olemme oppineet pitämään normaalina.

Osa sinusta ei halua antautua tälle hetkelle. Se haluaa viedä sinut pois, takaisin ajatuksiisi tai johonkin toimintaan missä voit tuntea olosi turvallisemmaksi. Siinäkään ei ole mitään vikaa, se on vain tapa. Näe se ja päätä haluta antautua sille. Tee tietoinen valinta ja päätös olla sen kanssa.

Tule siitä tietoiseksi ja tee päätös että haluat antaa sen tapahtua. Havaitse kuinka se tapahtuu, kuinka pakenet tätä hetkeä ja sitä mitä tunnet ja koet.

Tarkkaile samalla haluaisiko joku osa sinusta lopettaa tuon pakenemisen sen koska pitää sitä huonona asiana. Haluaisiko joku osa pitää sinut väkisin tässä ja nyt, tavoitella luonnollisuuden tilaa luonnottomalla vastaanpanemisella.

Se ei ole sisäinen kamppailu tai sotatila, mutta se on rauhattomuuden tila.

Siihen voi jäädä paikalleen jäämättä siihen kiinni

2010-01-21T08:46:00.006+02:00

Sinun ei tarvitse tuntea tai kokea mitään tiettyä.

Se mitä tunnet ja koet on jo tässä.

Sinun tarvitsee vain tunnistaa mitä se on, ja tunnustaa se.

Vaikka sinä, jokin sinussa, pakenisi tätä hetkeä, se mitä tunnet ja koet on aina tässä ja nyt. Vaikka sinä jättäisit sen, se ei jätä sinua.

Se mitä tunnet ja koet on alati läsnä ja havaittavissasi, juuri nyt, jos päätät niin. Tai nyt.

Kuitenkin se muuntuu koko ajan, hetkestä toiseen. Jos jumitut siihen mitä havaitset nyt, minuutin päästä tunnet jumittumisesi minuutin vanhaan tuntemukseen.

Siihen, mitä tuntee, voi kuitenkin jäädä paikalleen jäämättä siihen kiinni.

Kellutko vaivattomasti virran mukana, vai käytätkö voimia uimalla omaan suuntaasi? Tai roikkumalla kiinni virran ylle kurottuvassa oksassa?

Opiksi ottaminen voi viedä ojasta allikkoon

2009-12-17T08:36:00.003+02:00

Voit ottaa mistä päin planeettaamme tahansa kaksi ihmistä, ja heillä on enemmän yhteistä kuin erottavia tekijöitä. Siitä huolimatta että kuulumme – ja haluammekin kuulua – tähän laumaan, haluamme myös olla yksilöitä. Ja mehän olemme myös sitä. Kaikki kuusi miljardia yhdessä, än - yy - tee - nyt: "Me kaikki olemme yksilöitä!"

Jotkut haluavat kovasti olla erilaisia kuin muut, toiset taas eivät halua erottua vaan ovat mieluummin samanlaisia. Itse haluan paradoksaalisesti olla tietyissä asioissa erilainen kuin muut, mutta yleisesti ottaen en kuitenkaan liian erilainen jotta saisin vielä kuulua jengiin. Kaikilla taitaa olla nuo molemmat halut, mutta niiden painotukset vain vaihtelevat. Ja mehän sujuvasti uskomme olevamme joissain asioissa erilaisia kuin muut, ja kuitenkin samanlaisia.

Se, että haluan olla erilainen, kertoo tietenkin että en ole sitä. Jos minulla tai minussa olisi tuo "ominaisuus", minä olisin sitä aidosti eikä mieleeni silloin voisi edes tulla haluta sitä. Ja paradoksaalisuus jatkuu: sama juttu pätee luonnollisesti myös samanlaisuuteen. Haluan olla molempia, enkä siis ole kumpaakaan. Mahtavaa.

Nyt alkaakin tuntua siltä, että homman pointti ei ole olla erilainen tai samanlainen, vaan omanlainen. Sepäs olisikin jotain. Jos nyt pinnistelen mielikuvitustani ja yritän nk. vähän nähdä, niin kaiken lisäksi se sisältäisi erilaisuuden ja samanlaisuuden. Jos kaikki olisivat omanlaisiaan, niin omat, luontaiset ominaisuutemme tekisivät meistä jossain määrin erilaisia luonteita, mutta sehän olisi samalla suuri yhdistävä tekijä!

Hitto, nyt täytyy leikkiä ajatuksella ja pinnistellä lisää. Mistä tiedämme että emme jo ole omanlaisiamme? Mikä estää olemasta? Mitä siihen tarvittaisiin?

Kaksi asiaa tulee mieleen: 1) Minun tulisi alkaa nähdä millä tavoin haluan olla jotain muuta. Yleensä haluan olla ominaisuuksiltani parempi kuin millaisena pidän itseäni nyt. Haluan kerätä uusia, ylevämpiä ominaisuuksia. 2) Tulisi oppia pois niistä ulkoa opituista ominaisuuksista, joita olen mennyt epähuomiossa liimaamaan itseni päälle.

Nykytilassa ei sinänsä ole mitään vikaa, eikä ole syytä alkaa vänkäämään henkisesti sitä vastaan, sillä minä nyt en voi missään hetkessä olla mitään muuta kuin mikä, tai kuka, uskon ja koen olevani. Sen havainnoimisesta voisi aloittaa koko tämän homman.

Sen lisäksi teen kuitenkin itselleni uuden lupauksen, ja kutsun kaikki mukaan tekemään saman lupauksen itselleen:

En enää ikinä aio ottaa mallia kenestäkään.

Hyödyllisten käytännön taitojen opettelu on tietysti asia erikseen. Prosenttilaskun, puun vuolemisen tai ruoan laittamisen opettelussa on ihan hyvä ottaa mallia itseään taitavammista, mutta silloinkin voi matkimalla omaksua vain perustaidot ja oman tyylin on annettava tulla itsestä. Mutta että toisten henkilökohtaisista ominaisuuksista? "Kyllä sinunkin kannattaisi ottaa oppia hänestä..."

Toki, meillä on ystäviä jotka ovat eteviä ja päteviä monissa asioissa. Kateus nousee pintaan kun seuraamme heidän menestyksestä touhuiluaan. Siinä tietenkin unohtuu se, että näemme heistä aina paremmin ne puolet jotka mielestämme puuttuvat minusta.

Seuraamalla televisiota ja elämäntyylilehtiä saa lisää mallia raharikkailta, innovoijilta ja hyväntekijöiltä. Uskominen sen kuuluisan "median" luomaan kuvaan muiden erinomaisuudesta on yksi suurimmista karhunpalveluksista, jonka itselleen voi tehdä. Onneksi on sentään Big Brother ja Seiska tasapainottamassa kenttää, mutta enpä ottaisi esimerkkiä sieltäkään.

Toisten henkilökohtaisesta ominaisuuksista? Lapsuus- ja kouluvuosien aikana olen jo antanut ohjelmoida itseeni ihan liikaakin yleviä ominaisuuksia, jotka voivat vieläpä olla ristiriidassa joko keskenään tai minun omanlaisen itseni kanssa. Mitä iloa siitä on enää tässä iässä jos vielä jatkaa ohjelmoitumista? Ainahan sitä voisi lukea kirjan jossa kerrotaan mitä minun pitää tehdä saadakseni selville kuka olen, mutta jos siinä edes vihjattaisiin että minun pitäisi muuttaa itseäni jollain tavalla niin ei käy laatuun, ei vaikka se olisi muutos ties kuinka paljon vapaammaksi ja rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi. Paremmaksi.

Jos nyt lakkaan ottamasta mallia kenestäkään ja vanhoja ohjelmoitumisia jää pois niin siitäkin seuraa muuttumista. Se on pelottavaa, koska en tiedä juuri mitään siitä, millainen olen niiden alta. Miten tässä näin kävi? Tuntuu pelottavalta muuntua takaisin omanlaisekseen, ja turvalliselta muuttaa itseään egon ohjaamana erilaiseksi ja samanlaiseksi. Ota selvää. Mutta älä ota mallia.

'Human being' on suomeksi ihmisolento.

2009-11-16T13:46:00.006+02:00

Sinä saatat kuvitella olevasi yhtä kuin ajatuksesi, tunteesi ja kehosi.

Sinulla on ajatuksia joita huomaat ja ajattelet, sinä tunnet tunteitasi sekä tunnet kosketuksen ja fyysisiä tuntemuksia.

Siinä missä silmä ei voi nähdä itseään, ei ajatuskaan voi huomata itseään, tunne ei voi tuntea itseään, hellä kosketus tai särky ei voi tuntea itseään. Kuka sinussa on se, joka havaitsee nuo kaikki?

Sanon kuka se ei ole: se ei ole yksikään egoistasi, se ei ole sivuutettu varjopuolesi, ei liioin persoonasi tai mikään muukaan osa tajuntasi tiedostamattomista osista. Se on jotain muuta, johon olemme väliaikaisesti menettäneet yhteyden ja jota emme siksi tällä hetkellä tunne.

Vaikka emme voi tietää kuka se on, ja vaikka samaistumme sen sijaan ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon ei sillä kuitenkaan ole väliä: Milloinkaan, missään nyt-hetkessä, emme voi olla mitään muuta kuin mikä koemme olevamme.

Hyvät uutiset ovat, että meidän ei tarvitse olla mitään muuta. Meidän ei tarvitse yrittää olla mitään muuta.

Huonot uutiset ovat, että juuri kukaan ei usko sitä.

Syystä tai toisesta haluaisimme olla toisenlaisia kuin olemme tai tuntea jotain muuta mitä tunnemme. Luomme älyttömän kehän, jossa tavoittelemme (omien tai jaettujen ihanteiden mukaista) täyttymystä jonka saamme joskus tulevaisuudessa; "sitten kun". Vastustelemme, tavoittelemme ja teemme, mutta emme ole.

Varastamme itseltämme mahdollisuuden olla tässä ja nyt se mitä koemme olemme. Meistä jokaisen tarkoitus on olla se mitä olemme. Ikävä kyllä olemme jossain vaiheessa uskoneet että joko meissä, tai siinä mitä tunnemme, on jotain vikaa emmekä pidä siitä.

Vaikka emme aina pitäisi itsestämme, meissä ei silti ole mitään vikaa - mutta juuri kukaan ei usko sitä.

Ainoa paikka ja aika joka on olemassa, on tässä ja nyt. Sinä et koskaan voi olla mitään muuta kuin mitä koet olevasi juuri nyt.

Voimme valita olemmeko sitä tietoisesti, vai olemmeko siitä tiedottomina tunteiden, ajatusten, ehdollisten reaktioiden ohjailtavina.

Tietoinen valinta ja päätös olla tässä ja nyt sen kanssa mikä sinulle on totta, olipa se mitä tahansa ja piditpä siitä mitä tahansa.

Tietoinen valinta ja päätös olla tässä ja nyt sen kanssa mikä sinä koet olevasi, olipa se mitä tahansa ja piditpä siitä mitä tahansa. Siinä kaikki.

Niinä hetkinä kun havaitset itsessäsi tai tunteissasi puolia joista et pidä, muista tämä:

Mitä väliä sillä on mitä egosi pitää siitä, mikä koet olevasi? Molemmat ovat illuusioita joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka sinä todellisuudessa olet.

Mikä tai kuka estää sinua antamasta itsellesi täyttä lupaa olla se mikä olet?

Ootko nä herreillä?

2009-10-19T10:29:00.013+03:00

Lehdessä esiteltiin tv-ohjelmaa, jossa lapset vastaavat filosofisiin kysymyksiin. Yksi kysymys kuului: "Mitä eroa on ajatuksilla ja unilla?"

Yhteistä niillä on se, että molemmat syntyvät alitajuntaan tukahdutetusta materiaalista: ajatuksista, tuntemuksista ja kokemuksista.

Eroa voisi olla siinä, että ajattelumme on "loogista". Olemme omaksuneet uskomuksia mm. siitä millainen maailma on, mikä on järkevää, mikä on todellista ja mikä ei voi olla mahdollista. Muodostamme mieluiten ajatuksia jotka sekä mahtuvat uskomustemme asettamiin rajoihin, että toisaalta tukevat ja vahvistavat niitä (mikä on ajan myötä rajoittava, näkökenttää kaventava tapa).

Unissa alitajunnan materiaali on vapaammassa käytössä ja yhdisteltävissä ilman loogisuuden vaatimuksia.

Toinen yhteinen tekijä on se, että sekä ajatukset että unet tapahtuvat samassa paikassa. Hereillä ollessamme otamme vastaan ärsykkeitä ympäristöstä aistien kautta. Näkö-, kuulo- ja tuntohavainnot yhdistyvät tajunnassa jossa muodostuu havainto ympäristöstä, terästettynä hajulla tai maulla silloin tällöin. Ympäristö siis sijaitsee ainoastaan sinun tietoisessa tajunnassasi, jossa rakentuu konstruktio siitä – konstruktio valvetodellisuudesta. Kehollisilla aisteilla voimme tosin havaita ainoastaan fyysistä maailmaa ja materiaa.

Meillä on myös intuitio, vaisto, joka on älyn ja aistien yläpuolella. Vaikka olisimme ensin analysoineet ja järkeilleet jotain ongelmaa, saatamme tehdä päätöksen sen perusteella millainen tuntemus meillä on sisuskaluissa.

Kun näet unta, sen surrealistinen maailma tuntuu yhtä todelliselta siksi että se sijaitsee ja "toteutuu" samassa tajunnassa kuin valvetodellisuus. Aistiärsykkeet on suljettu pois, joten unitodellisuus rakentuu vallattomasti alitajuntasi sisällöstä. Sekin on tapahtumahetkellään konstruktio todellisuudesta.

Oletko koskaan unessa havahtunut siihen oivallukseen, että "tämähän on ainoastaan unta"? Se voi jäädä vain ohikiitäväksi ajatukseksi joka ei vaikuta unen tapahtumiin sen enempää. Mutta joskus se on voimakas elämys, niin kutsuttu tietoiseksi tuleminen: ymmärrämme että ympäröivä maailma ei olekaan todellinen vaan me kuvittelemme sen, ja että voimme tehdä siellä mitä vain. Englanniksi tällaisesta unesta käytetään nimitystä 'lucid dream', suomeksi mm. selkouni.

Olemme niin tietoisia ympäristöstä että aistit tuntuvat terävoityvän, värit näyttävät puhtaammilta ja äänet kuuluvat kirkkaammin. Selkounessa meillä on rajattomat mahdollisuudet vaikuttaa tarinan kulkuun ja tämä yhtäkkinen "herääminen" tuntuu hyvin jännittävältä niin, että koko keho tuntuu väreilevän kutkuttavaa elämänvoimaa. Maailma on leikkikenttä jossa meitä ei rajoita mikään muu, kuin omat käsityksemme siitä mikä on mahdollista. Ja kaikki on mahdollista. Olemme vapaita tekemään mitä haluamme ja onnistumme siinä.

Kysy itseltäsi: Olenko minä hereillä vai näenkö unta? Kiinnitä sitten hetkeksi huomiota siihen mitä näet ja kuulet ympärilläsi juuri nyt. Mitä tunnet kehossasi? Millainen olo sinulla on?

Fyysinen ympäristösi, ihmiset ympärilläsi ja sinä itse – millaisia kuvittelet heidän olevan ja millaisia he mahtavat olla oikeasti, jos nuo kuvitelmat otetaan pois?

Mystikot ja metafyysikot kautta aikojen ovat puhuneet itsensä tiedostamisesta, tietoiseksi tulemista, heräämisestä. Yrjö Kallinen sanoi että koko ihmiskunta on psyykkisessä unessa täysin tiedottomana siitä, mikä on todellisuus.

Oletko koskaan leikkinyt ajatuksella siitä, millaista olisi jos sinulle tapahtuisi selkounen kaltainen herääminen silloin, kun olet valveilla?

It takes to feel yourself to know yourself

2009-09-26T12:41:00.009+03:00

There is something curious about the Finnish word 'tuntea': it translates both to 'know' and to 'feel'. When we say "tuntea itsensä" we talk about knowing myself or knowing about myself, but it could also be interpreted as feeling myself. Yet I don't think anyone thinks about that. Tell me if I'm wrong.

This came to my mind, again, during an inner observation practise, where I was laying down on my back, being with my breath as it happened and focusing my awareness on my feelings, as well as physical or energetic sensations - and whatever I was experiencing anyway (though I'd rather call it imperiencing since experience takes place in one's inner world, doesn't it?).

As usual, I became aware of stuff that I did not like and did not want to feel, but there it was. And there was no denying that all of it was part of me, even though most of the time I was / am not aware of them.

It was happening mainly on emotional level: fear and it's sideproducts, which are meant to cover and hide it, such as anger and just resistance. As you know, you feel emotions physically too, and I was feeling the fear in my stomach. Uhh, very unpleasant. I was also very aware of other physical and energetic sensations too: I was feeling my body and energies.

So I went: "Oh well, I suppose that if I want to know myself I can not choose what parts I want to know. If I want to get to know myself deeply and thoroughly, I takes a choice and a decision to know all sides and aspects of me, and of my whole being."

I was thinking - in Finnish of course - and all of a sudden understood the other meaning of the word 'tuntea'. I realised it would take a decision to feel it all as well! It only made perfect sense because in the end they are the same.

So I chose to be with whatever I was feeling, including the resistance to what I was feeling. Feeling my body combined with feeling my feelings. Most of the time we think that intellect, feelings and body are separate functions but that is not true. And now I was just feeling what I was feeling, without caring if it was physical or emotional. I wasn't even interested.

We also have a tendency to rely mainly on our intellect, so we automatically analyze our emotional and physical feelings. We process them through a "thought machine". That doesn't help us to know our selves, for the only purpose of feelings is that they are to be felt. We don't need any intellectual information about them.

The best thing that can come out from this all is that when analyzing loosens it's grip –and at the same time there is more just pure feeling of our body and feelings– our three functions (intellect, emotions, body) start to regain their natural balance. When that happens, we start to know and feel ourselves intuitively.

Self-knowledge is not knowing our thoughts and thinking, nor knowing about ourselves. It is experiencing ourselves through being with all sides and aspects of ourselves.

Se on vain nimi, se on vain ehdollistuma

2009-08-19T12:05:00.013+03:00

Tehdessäni venytyksiä sama vanha kireys tuntui hartioissa ja yläselässä. Kaulalla ja kasvoissa tuntui jotain aiemmin havaitsematonta jännitystä, ja vatsassa se epämääräinen mutta ikivanha puristus. Tajusin yhtäkkiä että häpeän pelkojani. Aikamoinen pari, kumpikaan niistä ei ole helpoimmasta päästä tuntea ja antaa tuntua. Tällä kertaa havainnoin ja kysyin itseltäni mikä estää minua tuntemasta niitä, millä tavalla en ole läsnä tunteissani? Aloin tulla tietoiseksi siitä kuinka koko ajan vastustin niitä ja päätin olla kaiken sen kanssa mitä havaitsen. Sen seurauksena pystyin tuntemaan koko kombon. Ne tuntuivat.

Tiedättehän kuinka maailmaa ihmetellessämme jokainen hoksaa sen saman ajatusleikin tai kysymyksen: "Mistä tiedän että muut ihmiset näkevät värit samanlaisina kuin minä? Mistä tiedän että väri näyttää muiden näkökentässä samalta, vaikka kaikki ovatkin oppineet käyttämään siitä samaa nimeä?"

Jatkaessani venyttelyä ymmärsin jotain siitä tunteesta jota tunsin paitsi pelkoa, myös vihaani kohtaan. En voinut tietää oliko se samaa häpeää kuin muilla, koska häpeä on vain sana jonka olin joskus oppinut antamaan sille tunteelle jota tunsin. Mistä olin keksinyt että juuri se tunne olisi häpeää? Pian en voinut enää olla varma siitäkään oliko vihani varsinaisesti vihaa. Tiesin vain että se oli erilaatuista energiaa kuin ne joita nimitän apeudeksi, murheellisuudeksi, iloksi tai myötätunnoksi.

Jatkaessani näiden kerrostumien havainnointia saatoin olla varma enää yhdestä asiasta: oleellista oli vain se, millainen suhde minulla on eri tunteisiini - tai energisiin tuntemuksiin - ja mitä pidän niistä. Annanko niiden olla ja tuntua vai vastustanko niitä huomaamattani, sulkien ne pois tietoisuudestani torjuen samalla pois osan itseäni?

2009-08-07T20:02:00.001+03:00

Be or be not. There is no try. There is no do.

Pahoinvoinnin puolesta

2009-06-10T12:30:00.004+03:00

Nyt tulee pitkästi asiaa. Tämä on syksyllä 2008 kirjoitettu artikkeli, joka jäi pöytälaatikkoon. Inspiraatio siihen tuli julkisesta keskustelusta jota käytiin syksyn lukuisista ampumatapauksista ja taidepedagogi Anne Rossi-Horton nuorille pitämistä kauhuaiheisista taidetyöpajoista.

Yleisönosastokirjoituksista näki järjestään että käsitys syiden ja seurausten - eli kielteisten tunteiden ja vahingollisten tekojen - välisestä järjestyksestä on usein virheellinen. Reilut 5 000 merkkiä aiheesta joka on puolen vuoden jälkeen yhtä ajankohtainen:

Suomessa on kuluneen syksyn aikana tapahtunut hälyttävän paljon traagisia, kuolemiin johtaneita tekoja. Tekojen takana on yksilöllistä ja yhteisöllistä henkistä pahoinvointia, joka on noussut julkisen keskustelun aiheeksi. Emme voi tarkoin tietää mitkä yksittäiset motiivit ovat tekijöidensä kohdalla johtaneet tekoihin. Laajemmin tarkasteltuna itsemurhien, sekä niihin liittyvien surmatöiden, takana on yleensä henkilökohtaisista ongelmista aiheutuva kärsimyksen kokemus, sekä kokemus siitä että kärsimyksen päättämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa.

Osa murhenäytelmistä on uutisoinnin valossa olleet yllättäviä: tekijät ovat olleet nk. tavallisia ihmisiä joista “ei olisi päälle päin arvannut”. Tuttu lause silloin, kun yhteiskunnan normien mukaista elämää elävä henkilö yllättäen vahingoittaa tai surmaa itsensä ja mahdollisesti myös muita ihmisiä. Nämä tapaukset eivät tarkoita että henkilön tietoisuudessa olisi yhdessä hetkessä tapahtunut jotain joka muutti “tavallisen ihmisen” “tunteettomaksi hirviöksi”. Taustalla on pitkäaikainen sisäinen prosessi, jossa omat kielteiset tunteet ja kokemukset on jätetty huomiotta ja tukahdutettu. Tällöin ne ovat varastoituneet psyyken tiedostamattomiin osiin ja sieltä käsin aiheuttaneet stressiä, masennusta tai ahdistusta - henkistä pahoinvointia - joka tuntuu kenties epämääräisenä möykkynä, mutta jonka syytä ihminen ei itsekään tiedosta.

Tapausten herätteleminä etsimme syitä ja ratkaisuja ulkoisista tekijöistä. Kaikki huolestuttava halutaan johonkin kontrolliin. Tiukennetut lait tai varotoimenpiteet saattavat antaa meille tunteen siitä että joku lisää turvallisuuttamme ja kantaa puolestamme vastuuta - jopa meistä itsestämme. Ne eivät kuitenkaan voi poistaa tai edes kahlita sisäisiä tekijöitä.

Tiedonvälityksen ja lääkemääräystilastojen valossa henkinen pahoinvointi on laajeneva ilmiö. Yksilötasolla sen olemassaoloa ei vain uskalleta aina myöntää, koska pelätään että sitä pidettäisiin heikkouden merkkinä nyky-yhteiskunnan henkisessä ilmapiirissä. Paitsi että olemme oppineet olemaan ilmaisematta pahoinvointia, olemme myös tuominneet sen pahaksi asiaksi ja vetäneet johtopäätöksen että sitä ei pidä edes tuntea. Lisäksi olemme ehdollistunut vallitseviin yhteiskunnallisiin normeihin ja arvoihin niin, että emme välttämättä halua tunnustaa omaa pahoinvointia edes itsellemme. Kenellekään ei kuitenkaan aiheuta vahinkoa minkään tunteiden tunteminen vaan nimenomaan niiden tukahduttaminen, joka pitkään jatkuttuaan johtaa epätasapainoon ja lyhyemmälläkin aikavälillä aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Käsi ylös jokainen, joka on kuluneen vuoden aikana tuntenut lievää tai voimakasta henkistä pahoinvointia. Ja edelleen niistä jotka evät nostaneet kättään: käsi ylös jokainen joka epäilee tunteneensa sitä, mutta ei ole myöntänyt sitä edes itselleen.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä että jo olemassaoleva pahoinvointi kaipaa puolustamista, jotta sen näkeminen pahana asiana voisi alkaa vähenemään. Niin kauan kuin sitä esiintyy, voimme joko vältellä sen kohtaamista niin hyvin kuin osaamme tai suhtautua siihen sellaisena kuin se on: normaalina tunneilmiönä joka kenties tuntuu pahalta, mutta jossa itsessään ei ole mitään pahaa. Pelon, vihan ja surun tunnistaminen ja tunteminen ei välttämättä ole helppoa tai miellyttävää, mutta se on iso askel. Ihmisen joka tunnistaa tunteensa ja antaa itselleen luvan tuntea ne, ei tarvitse reagoida niihin käyttäytymällä tuhoisasti itseään tai ympäristöään kohtaan. Ihminen joka on tukahduttanut tunteitaan, kunnes ne purkautuvat yli äyräidensä, on alttiimpi tekemään niin.

Tunteiden ainoa tarkoitus on tulla tunnetuksi - tuntuivatpa ne miltä tahansa. Ne voivat tuntua vastenmielisiltä, joten olemme opetelleet vastustamaan ja pakenemaan niitä. Olemme niin erkaantuneita omien tunteidemme kohtaamisesta, että niiden käsittely on ulkoistettu lääkäreille ja terapeuteille. Älyllisiä ratkaisuja suosivassa yhteiskunnassa teemme niille mieluummin kaikkea muuta kuin tunnemme ne emotionaalisesti. Yritämme työstää ei-toivotut tunteet olemattomiin analysoimalla ja manipuloimalla niitä.Yritämme ymmärtää mistä ne ovat peräisin ja miten ne voitaisiin saada hallintaan tai muuttaa positiivisiksi. Tarkoitus on hyvä ja vilpitön, mutta valitettava seuraus on tunnekokemuksen vältteleminen ja pysyminen tukahdutettuna. Toisinaan tukahdutamme ne kokonaan lääkkeillä. Lääkehoito voi joskus olla tarpeen kriittisen tai psykoottisen tilan rauhoittamiseksi, mutta jatkuessaan liian pitkään se on este tunteiden rehelliselle kohtaamiselle.

Tunteen ainoa tarkoitus on tulla tunnetuksi, ja tämän ymmärtäminen on ensimmäinen muutos jonka on tapahduttava suhtautumisissa tunteisiin, mikäli henkisen hyvinvoinnin halutaan kohenevan aidosti ja pysyvästi. Siihen tarvitaan ainoastaan yksilön tai yhteisön halu kohdata ja tuntea tunteensa. Kun se tapahtuu vapaaehtoisesti, ilman provokaatiota tai muuta pyrkimystä psyyken turvarajojen murtamiseen, se on täysin luonnollinen prosessi. Mikäli esim. tieteen tai historian tutkimuksen keinoin halutaan hahmottaa tapahtumien ja tunnekokemuksien välisiä yhteyksiä saakoon se sijansa tieteellisessä kontekstissa, mutta tunnetta ei tarvitse ymmärtää. Tunteen, sekä sen mentaalisen vastustamisen, rehellinen tunteminen on aina subjektiivinen, emotionaalinen kokemus. Se on myös suorin tie patoutuneiden tunnekokemusten purkamiseen.

Iskulauseita

2009-05-23T08:09:00.008+03:00

Aamu-unissa heräämistä odotellessani mieleen nousi paljon käytetty sanapari 'keho ja mieli'. Keho ja mieli... eikö muuta?

Sain jostain päähäni mainoslauseen harjoittamalleni menetelmälle:

"Tietoisen läsnäolo tapa - tunteiden kohtaamista tavalla jossa on järkeä."

Englanniksi voisi toimia asian ydintä valottava Colin Sissonin toteamus "I don't want you to feel better, I want you to feel real."

Sisäinen ulkoministeriö

2009-05-13T10:14:00.005+03:00

Inspiroiduin taas kerran Yrjö Kallisen ajatuksesta jota olen siteerannut aiemmassakin blogimerkinnässäni: "He piirtelevät tämän pallon pintaan mielivaltaisia rajoja ja joka rajan kahta puolta he kita ammollaan taivaanlakea kohti ulvovat: Me, me, me!"

Vietin äsken jälleen aikaa itseni kanssa suunnaten huomion sisäpuolelleni, tehden tietoista valintaa ja päätöstä olla kaiken sen kanssa mitä itsessäni havaitsen sekä kysellen itseltäni mitä pidän tämänhetkisestä kokemuksestani. Se on minulle säännöllinen harjoittamisen tapa jota kutsutaan myös luonnollisen läsnäolon tavaksi. Siinä tulee havainneeksi seikkoja, puolia ja tuntemuksia jotka ovat osa minua mutta joita ei arkipäivän hälyisessä olemisen tilassa havaitse. Ja tutustuu itseensä syvemmin pelkästään olemalla itsensä kanssa.

Ymmärrykseni on että iso osa tajuntani kapasiteetista on täyttynyt vanhoilla johtopäätöksillä, uskomuksilla ja ehdollistumilla joita riittää. Ne ovat kertyneet sinne sitä mukaa kun olen sulkenut tietoisuudestani pois kokemuksia joita olen pitänyt inhottavina, ärsyttävinä tai raivostuttavina. Epämiellyttävässä tilanteessa koetut epämukavat sisäiset kokemukset eivät siis ole todellisuudessa hävinneet minusta mihinkään, vaan ne ovat vain painuneet sen verran syvälle tajuntaani etten enää ole havainnut niitä.

Näin on muodostunut alitajunta. Itselläni on minimaalinen käsitys siitä mitä kaikkea siellä kenties luuraa, mutta niin vain se ohjailee tunne- ja käytösreaktioitani miten haluaa. Se myös saa minut kokemaan maailman, muut ihmiset kuin myös itsenikin sellaisena kuin tiedostamattani uskon niiden olevan - ei sellaisena kuin ne ja minä todellisuudessa olemme. Minä, ne, he ja nuo, ja ryhmien väliset rajat. Ehdollistumat saavat minut luulemaan että minun ja muiden välillä on suuriakin eroja, vaikka todellisuudessa meillä on aina enemmän yhteistä.

Samaistun noihin tiedostamattomiin uskomuksiin. Millaiset uskomukset ja miten ne käytöksessäni ja tunteissani ilmenevät, sellaisena ihmisenä itseäni pidän. “Persona” tulee latinan kielestä ja tarkoittaa alunperin naamiota.

Osa alitajunnan sisällöstä on samassa jengissä ja tukee toisiaan, mutta osa voi olla jopa toisilleen vastakkaisia. Minussa, minun kokonaisessa olemuksessani on paitsi paljon sellaista josta en tiedä mitään, myös sellaisia osia jotka ovat ristiriidassa keskenään. Ilmankos sitä kokee sisäisiä ristiriitoja.

Havaittuani epämukavan tuntemuksen tulin kysyneeksi itseltäni kuka tai mikä minussa on se joka ei pidä siitä. Luonnollinen minäni ei sellaisista piittaa, se on se osa jolle kaikki vain on ja joka ei arvota kokemuksia negatiivisiksi tai positiivisiksi. Se on myös se osa johon en ole ollut yhteydessä sen jälkeen kun aloin samaistumaan alitajuntani sisältöön.

Se, joka ei pidä kokemuksesta on se, jonka mielestä se on ikävä tai paha. Se on joku alitajuinen ehdollistumani joka on ristiriidassa kokemuksen kanssa, ja joka siksi uskoo sen olevan väärin. Ja jos tietoisessa tajunnassani koen että se on huono juttu koska se vie minulta mahdollisuuden sisäiseen rauhaan, niin siinä on yksi ristiriitakerros lisää. Ja tämä kaikki on ihan ookoo, jos tuollainen ruljanssi on käynnissä niin mitä sitä kieltämäänkään.

Kaikki rajat ovat olemassa vain siksi että olemme sopineet niiden olevan siinä. Rajat osoittavat mitä ei saa tehdä, mistä ei saa mennä tai ainakaan mitä pidemmälle ei saa mennä. Rajat ovat aina kuvitelmissamme ja päissämme. Konkreettinen rakennelma eli muuri tai aita ilmestyy vasta sitten kun on ensin koettu, päätetty ja sovittu että tässä kulkee raja.

Niiden tarkoitus on suojata aluetta jota ne rajaavat. Suojata miltä? Miltä tahansa mikä on alettu kokemaan uhkana. Se voi olla mitä tahansa vierasta josta tiedetään vain että se on ristiriidassa sen kanssa minkä minä uskon olevan totta, minkä minä uskon olevan oikein ja mikä on minulle tärkeää. Sisäisessä maailmassani uhka voi olla pelkkä epämiellyttävä tuntemus koska sehän on paha juttu.

Rajat jakavat osiksi alueen joka aiemmin oli yhtenäinen. Eheytyminen ei ole sitä että tehdään harjoituksia jotka auttavat hyväksymään itsensä. Aitoja tai muureja ei tarvitse murtaa. Eheytyminen tapahtuu kun rajat lakkaavat olemasta. Tarvitsee vain nähdä mihin on vetänyt rajoja ja kuinka hyödyttömiä ja - no, rajoittavia ne ovat. Silloin ne lakkaavat olemasta ja muurit romahtavat oman painonsa alla itsestään.

Voi äly.

2009-05-06T11:52:00.004+03:00

On tullut kirjoitettua tunnepitoisista asioista. Se ei liene täyttä sattumaa, sillä jos tunnustaisin jotain agendaa se olisi tunteiden ja "tunnetoiminnon" kunnian palauttaminen. Sehän on ihmisen henkinen, luonnollinen toiminto joka on jostain syystä joutunut aikain saatossa liki pannaan ja muuttunut tabuksi. Tunteista puhuminen, sikäli kun se onnistuu, voidaan kokea kiusalliseksi ja arkaluontoiseksi. Järjen olemme sen sijaan nostaneet jalustalle ja sitä käyttämällä koetamme löytää ratkaisun aivan kaikkeen. Psykologit ja terapeutit koettavat jopa löytää järjellä pääteltyjä ratkaisukeinoja tunnepuolen ongelmiin. Tunteita analysoidaan! Tauon jälkeen sain jälleen inspiraation kirjoitella, mutta tällä kertaa intellektuaalisista toiminnoistamme.

Puhun toisinaan asioiden oivaltamisesta. Jos epäilen että sanalla 'oivaltaa' on keskustelukumppanille muu merkitys kuin itselleni, täsmentelen että minulle se tarkoittaa enemmän kuin vain asian ymmärtämistä älyllisellä tasolla. Minulle se tarkoittaa jotain sellaista kuin intuitiivinen ymmärtäminen: sitä, kun ajatusten takaa nousee ymmärrys, jollaista ei olisi voinut ajattelutyöllä ja analysoinnilla saavuttaa. Toisinaan oivaltamassani asiassa yhdistyy osasia jotka eivät järjellä ajateltuna liittyneet mitenkään toisiinsa, mutta oivalluksen myötä näkee kuinka epätodennäköiset palat muodostavat ehjän, kokonaisen palapelin jossa kaikki on kohdallaan.

Suomen ilmaisuvoimaisessa kielessähän on useampia sanoja, jotka viittaavat asioiden hahmottamiseen ja / tai sisäistämiseen. Mitenköhän ne ovat muotoutuneet, mistä lähteestä tulleet ja mihin ne viittaavat? Helpointa olisi kysyä kielitieteilijöiltä niiden etymologiaa, mutta hauskempaa on kokeilla itse.

ÄLYTÄ

Tämähän viittaa älyyn. Ihmisellä on tajunta, tietoisuus ja äly. Ja olen muuten eri mieltä Wikipedian (ilmeisesti lääke- ja sielutieteeseen perustuvan) selityksen kanssa siitä, mitä mikäkin noista on. Käydään sekin lyhyesti läpi:
° Tietoisuus: Oma tietoisuuteni on osa universaalia tietoisuutta, joka on kaikkialla ja kaikessa vallitseva entiteetti. Se sisältää kaiken informaation ja on maailmankaikkeutta ylläpitävä "voima". Tietoisuus on ikään kuin elämä itse - se vain on ja on aina ollut, ja se jatkuu aina riippumatta siitä olenko minä tai yksikään ihminen olemassa tällä planeetalla.
° Tajunta: Oma, persoonakohtainen kapasiteettini joka on jakautunut kahtia tajunnaksi ja alitajunnaksi. Kaikki havaitseminen - sekä ulkoisten tilanteiden että sisäisten kokemusten eli ajatusten, tunteiden ja fyysisten tuntemusten havaitseminen - tapahtuu tajunnassa. Torjutut kokemukset ovat "koteloituneet" ja painuneet alitajuntaan ja pysyvät siellä ainoastaan siksi että tiedostamattani (= havaitsemattani) vastustan niiden kokemista, jolloin ne eivät voi nousta esiin.
° Äly: Yksi kolmesta toiminnostani (kaksi muuta ovat keho ja tunteet), joka on ajattelutyökalu. Sillä voi jäsennellä asioita ja asettaa kysymyksiä, mutta parhaat vastaukset eivät, kuten sanottua, tule ajattelusta vaan jostain syvemmältä

Takaisin asiaan: älyäminen. Jos tämä tarkoittaa älyssä ja älyllä aikaansaatua "hoksaamista", niin sanoisinpa että silloin kyse on opittujen tietojen yhdistämisestä uudeksi kokonaisuudeksi. Osa niistä voi olla vanhoja tietoja, joihin uutena opittu tieto hienosti yhdistyy. Tällöin tiedot ovat enimmäkseen tieteellisiä tai faktoja niin, että omat mieli- tai tunnepiteet eivät vaikuta niiden tulkintaan ja niissä ei ole muutakaan tulkinnanvaraa. Esimerkkinä mieleen tulee laitteen käyttämisen opetteleminen: jonkin mekaanisen masiinan käyttämisessä on eri vaiheita jotka pitää suorittaa tietyssä järjestyksessä, ja edelliset vaiheet vaikuttavat seuraaviin. Tällöin pitää älytä kuinka eri vaiheet vaikuttavat keskenään jonka jälkeen osaa toimia oikella tavalla konetta käyttäessään. Vitsinkin voi älytä. Kuultuaan vitsin loppuun saakka älyää miten jutun tapahtumat lopussa liittyvät toisiinsa yllättävällä tavalla, ja sitten naurattaa.

YMMÄRTÄÄ

Tästä tulee mieleen vastakohta 'väärinymmärtää'. Se paljastaa että ymmärtäminen on lopputulos sellaiselle tiedon prosessoinnille, jossa on jäänyt tilaa henkilökohtaiselle tulkinnalle. Ihminen on tulkinnut tietoa omien uskomustensa mukaisesti ja ymmärtänyt se eritavalla kuin alunperin ehkä tarkoitettiin. Tiedot ovat muodostaneet uuden, toimivan kokonaisuuden joka ei ole "sellainen kuin piti" koska osa informaatiosta on saanut uusia merkityksiä. Ymmärtäminen on älyn ja tajunnan yhteistyön tulosta. Älyssä tapahtuu ajattelua johon huomaamatta sekoittuu alitajunnassa luuraavia vanhoja kokemuksia, ennakkoluuloja tai uskomuksia.

TAJUTA

Arkikielessä tämä viittaa mihin tahansa päättelyyn ja mikäpä siinä, mutta tilsehditään. Tajuamisen täytyy tapahtua tajunnassa, eiks jeh? Tai sitten se on tajunnassa tapahtuvan prosessoinnin tulosta, ja siihen ei liity älyn käyttöä, eiks jeh? Tulkitsen tämän siten, että alitajunnasta nousee pintatajuntaan vanhaa informaatiota, ja siihen voi myös sekoittua uutta informaatiota joka on juuri havaittu esim. silmillä tai korvilla, mutta jota ei ole ehditty analysoimaan tai ajattelemaan älyllä. Se on yllättävää koska mitään vastausta tms. ei aktiivisesti haettu, vaan se vain tapahtui. Lamppu syttyy yllättäen pään päälle.

KÄSITTÄÄ

Tämähän viittaa käteen. Olen lukenut sanan etymologisen selityksen, ja nyt on parasta tarttua siihen. Käsittäminen tarkoitti alkujaan kiinni ottamista. Nykyään se siis tarkoittaa mentaalista kiinniottamista. Ajatukset hapuilevat jotain joka on ihan siinä ulottuvilla, ja saavat siitä lopulta kiinni. Toisaalta käsittämällä saatiin tietoa siitä mikä käsitettiin: voitiin havaita paljonko se painaa, onko se kova tai pehmeä tai oliko kuollut eläin vielä lämmin vaiko jo kylmennyt jne. Samankaltainen mentaalinen käsittely on abstraktia ja voi olla joko tietojen yhteenliittämistä tai yhden tiedon pilkkomista osiin, mutta tavoite on sama.

OIVALTAA

Niin, tämä oivaltaminen. Älysin tuossa aiemmin että tajuamisen määritelmäni kuulostaa samalta kuin mitä tapahtuu oivaltamisessa: se kumpuaa jostain ajattelua syvemmältä. Kyse on eri asiasta ja minulla on ollut erilaisia oivalluskokemuksia. Syvällisimpiin oivaltamisiin on liittynyt vahvoja elämyksiä joita on vaikea selittää. Oivallus on voinut syntyä ymmärtämisestä ja tajuamisesta johon on vielä liittynyt tietoutta joka ei ole omaa eikä älyllistä. Se tuntuu luonteeltaan järkähtämättömältä ja selkeältä - sanalla sanottuna todelta. Näiden oivallusten ansiosta pidän luonnollisena ajatusta siitä että on olemassa universaali tietoisuus, koska syvällisissä oivalluksissa saamani tietous ei voi olla peräisin mistään muualta.

TIEDOSTAA

Tämä onkin erikoisempi tapaus. Tieto, tiedostaminen. "Mä tiedostan että..." viittaa siihen että henkilö on ymmärtänyt, tajunnut ja sisäistänyt tiedon jonka osaa nyt liittää muihin asiayhteyksiin. Sillä on sävy joka viittaa tietynlaiseen valveutuneisuuteen, siihen että henkilö on hereillä tämän asian suhteen. On kuintenkin monenlaista hereilläoloa, ja tätä asiaa ovat viitoittaneet monet henkilöt Joshua Ben-Miriamista Yrjö Kalliseen, Anthony De Melloon ja Eckhart Tolleen sanoen että olemme henkisessä tai psyykkisessä unessa. Lienee siis asiallista sanoa että on erilaisia mentaalisia tasoja joilla voimme valveutua ja tulla uudella tavalla tietoisiksi. Riippuu kai tilanteesta ja / tai tiedon sisäistäjän omasta tietoisuuden tilasta. Summa summarum: tullessaan tietoiseksi ja tiedostaessaan ihminen omaksuu ja sisäistää tietoa joka voi olla joko raakaa dataa, älyllistä faktaa tai sitä universaalia tietoa. Englanninkielinen vastine on kai "I am aware that..." ja 'to become aware' on samaa kuin 'to notice', havaita. Monikäyttöinen ilmaisu.

Kyseenalaistamalla teet vastaukselle tilaa tulla.

2009-03-06T11:04:00.010+02:00

Tilanne on ulkopuolellasi, kokemus on sisälläsi.

Kuka minä olen tietämään millainen maailman pitäisi olla?

Kuka minä olen tietämään millaiseksi elämäni pitäisi tulla?

Kuka minä olen tietämään millainen minun pitäisi olla?

Kuka minä olen tietämään mitä minun pitäisi tuntea?

Kuka minä olen tietämään miltä minusta pitäisi tuntua?

Mitä väliä sillä on mitä minä pidän siitä mitä tunnen?

Ja kuka on minussa se, joka ei pidä ja vastustaa?

Vastustamisessa ei ole mitään vikaa eikä se voi johtaa mihinkään pahaan, sillä on ainoastaan rajoittavat seurauksensa.

Emme voi valita hyvän tai pahan väliltä koska Todellisuudessa hyvää tai pahaa ei ole, on vain oma käsityksemme hyvästä ja pahasta.

Monestiko olet valinnut vaihtoehdon jota pidit oikeana tai hyvänä, ja josta seurasikin jotain mitä pidit vääränä tai pahana?

Meillä on voima ja vapaus valita rajoittavan tai avartavan väliltä.

Voit sanoa tilanteelle 'ei' samalla kun sanot kokemukselle 'kyllä'.

Niin kauan kuin hengitän en voi välttää sitä että koen jokaisessa hetkessä.

Sano 'kyllä' sille mitä koet.

Jos et pidä siitä, sano 'kyllä' sille että et pidä siitä.

Ei tarvitse yrittää hyväksyä mitään. Voit kuitenkin sanoa 'kyllä' sille että et halua hyväksyä.

Jos joku osa persoonastasi ei pidä tästä, sano hänelle 'kyllä' ja katso mitä seuraa.

Sinun totuutesi tästä hetkestä voi olla että pinnan alla, juuri siinä mikä yleensä jää huomaamatta, sanot lukuisille asioille koko ajan ei.

Siinä ei ole mitään vikaa. Sano tuolle kaikelle 'kyllä'.

Sano 'kyllä' itsellesi.

Se on luonnollinen olemisen tila.

Sen eteen ei tarvitse tehdä mitään.

Kun havaitset ja tulet tietoiseksi siitä mille, ja millä tavoin, sanot koko ajan 'ei', se tapahtuu itsestään.

Sinä Olet sen kanssa mikä on.

Se aiheuttaa tuntemuksia ja olemisen tiloja jotka tuntuvat uusilta koska olet unohtanut ne kauan sitten.

Ne ovat täysin luonnollisia kokemuksia.

Tuntuivatpa ne miltä tahansa, sinulla on valta ja vapaus sanoa niille 'kyllä',

havaita millä tavoin osa sinusta kenties haluaa sanoa niille 'ei',

ja olla sen kanssa mitä on.

Meismi - ainoa ismi jota voisin kannattaa

2009-02-27T10:48:00.006+02:00

Sanaa 'ismi', kuten tiedätte, käytetään arkisessa puhekielessä tarkoittamaan määrittelemätöntä ideologiaa tai suuntausta, jolla on (tai voisi olla) nimitys joka päättyy päätteeseen -ismi. Jos jollain jengillä tai aatteella ei vielä ole moista nimitystä, se voidaan muodostaa liittämällä heitä kuvailevan sana perään '-ismi'. Pari lainausta kilpailevalta nettisivustolta eli Wikipediasta (ei näitä itse keksisi): dualismi, brutalismi, fatalismi, pissismi, hedonismi, mccarthyismi ja epifenomenalismi.

Ismi voi olla mm. idelogia, poliittinen suuntaus, koulukunta, taide- tai tyylisuunta tai käyttäytymismalli. Sillä voidaan myös tarkoittaa jonkin ismin kannatajien muodostamaa liikettä, joka toiminnallaan pyrkii edistämään ismin ja sen oppien käyttöönottoa yhteiskunnassa. Tällöin puhutaan tietysti -isteistä.

Ja minä kirjoitan nyt uskomuksiin perustuvista ideologia-ismeistä. Ne kokoavat yhteen ihmisiä, jotka jakavat samoja, no, uskomuksia ja jotka haluavat toimia yhdessä tukeakseen tai edistääkseen niitä. Jotkut keskustelevat mieluiten omassa porukassa, toiset tuovat keskustelunsa muidenkin tietoisuuteen ja kolmannet ryhtyvät käytännön hommiin ympäristössään. Mitä tahansa muotoja toiminta saakaan, siinä ollaan mukana yhteisen asian puolesta.

Teoriassahan on mahdollista olla oman asian puolesta olematta ketään vastaan: "meillä on meidän uskomuksemme ja haluamme edistää niitä, ja muut saavat omilla tahoillaan edistää omiaan". Ismi-toiminnan tarkoitus on kuitenkin muuttaa maailmaa, ja sen myötä ajaudutaan auttamatta törmäyskursseille.

Miksi maailmaa pitää muuttaa? No siksi että siinä on jotain vialla. Miten syntyy käsitys siitä että "on jotain vikaa"? No siten, että ensin mieli vertailee tilannetta siihen, miten sen pitäisi olla - siis minun uskomusteni mukaan pitäisi olla. Kun se ei ole siten, mieli tuomitsee vallitsevan tilanteen pahaksi tai vääräksi.

Näin ismit luovat itse vastustajia omiin tarpeisiinsa. Alussa oli kokemus siitä että vallitseva tilanne on väärin. Sitten analysoitiin mistä se johtuu ja alettiin nähdä ihmisiä, ryhmiä tai tahoja joiden syytä tämä tilanne on. Maailma ja olosuhteet muuttuvat jotenkin vastustajatkin vaihtuvat aikojen mukaan, mutta koskaan ne eivät lopu tai katoa. Niin pitkään kuin mieli kokee että maailmassa on virhe ja etsii syytä ympäristöstään, se löytää sen ja taistelun täytyy jatkua.

Ismien tarkoitus on, yleensä, kai, tehdä maailmasta avarampi paikka ja kenties jopa saattaa ihmiset yhteen mutta ne toimivat sitä vastaan. Maailmassa kaikki on yhtä eikä täällä ole ketään muuta kuin me, mutta ismit jakavat ihmisiä ryhmiin joiden näkökulmasta maailmassa on me ja ne. Tiedättehän - Ne. Ja ismien ajattelussa maailma on hyvä paikka vasta sitten kun Ne muuttavat tapansa ja lakkaavat hankaloittamasta meidän elämää. Näkökulma on rajoittunut kahdellakin tapaa: kun nähdään vain se mikä sopii omiin käsityksiin, ei voida havaita niitä tilanteeseen vaikuttavia tekijöitä jotka ovat rajautuneet näkökentän ulkopuolelle.

Toinen tapa käsitellä tilannetta olisi kyseenalaistaa omat näkemyksensä ennekuin syyttää muita omista tunteistaan; kysyä itseltään mistä tiedän että olen oikeassa sekä mistä johtuu että koen tämän tilanteen vääränä. Vastauksen saaminen vaatii itserehellisyyttä niin että persus tutajaa, mutta se voisi laajentaa näkemystä objektiivisempaan suuntaan ja auttaa myös toimimaan vaikuttavammin. Siinä saattaisi kuitenkin joutua luopumaan jostakin uskomuksestaan ja sitä ego ei halua, joten itsensä kyseenalaistaminen ei ole erityisen suosittua.

Tuomitseminen ei johdu niinkään vihasta tai pelosta toista ihmistä tai ryhmää kohtaan, vaan siitä pelosta että minun täytyisi muuttua.

En väitä etteikö maailmassa olisi paljonkin tilanteita jotka ovat rajoittavia tai tuhoisia ihmisten kehitykselle tai hyvinvoinnille. Jos ne analysoidaan pieniksi paloiksi ja eritellään kenen tai minkä syytä ne ovat, saadaan ennakkoluulojen mukaisia tuloksia. Tilanteen ongelmapuolet on alun alkaen nähty ismi-linssien läpi, joten syyt eivät ikinä voi löytyä muualta kuin niistä, joita -istit pitävät vastustajinaan. Siihen ryhmään voi kuulua niitäkin joilla ei ole mitään ko. ismiä vastaan, mutta joiden toiminta -istien mielestä hankaloittaa heidän elämäänsä.

Yrjö Kallinen kirjoitti nuorena miehenä päiväkirjaansa seuraavasti:
"He piirtelevät tämän pallon pintaan mielivaltaisia rajoja ja joka rajan kahta puolta he kita ammollaan taivaanlakea kohti ulvovat: Me, me, me!"

Ajattele tilannetta, joka sinulle tuosta sitaatista nousi ensimmäisenä mieleesi. Lähde sen jälkeen nk. zoomaamaan tilanteesta taaksepäin, yläilmoihin ja kauemmas pitäen katseesi kohti maata. Loitonnu aina kauemmas kunnes olet avaruudessa ja näet koko maapallon. Voitko kuvitella kuusi miljardia ihmistä ulvomassa tuota sanaa kukin omalla kielellään? Näetkö rajoja?

Tällä planeetalla ei ole ketään muita kuin me.

Kaksi eri nyt-hetkeä

2009-02-12T11:18:00.009+02:00

"Tässä ja nyt-hetki on maaginen voimahetki, elämän voimapiste."

"Nyt-hetki on ristiriidaton kokonaisuus."

"Nyt-hetki on huoleton olotila."

"Nyt-hetki tarkoittaa absoluuttista todellisuutta."

"Nyt-hetki on kaikki mitä on. Siitä löydätte rauhan, harmonian, maadoittuneisuuden ja ilon."

Ylläolevat lainaukset löytyivät google-haulla 'nyt-hetki on'. Ne ovat irrotettu yhteyksistään, joten kussakin tapauksessa niihin liittyy laajempia kuvauksia, jotka saattavat avata väitettä suuntaan tai toiseen.

Irrotettuinakin ne taitavat kuvastaa sitä käsitystä, joka vallitsee nyt-hetkestä ja elämisestä tässä ja nyt. Samaa käsitystä tuettiin eräässä kuulemassani alustuksessa, jossa kerrottiin että elämäsi muuttuu ihmeelliseksi kun saavut nyt-hetkeen.

Eivät nämä käsitykset ja väitteet epätosia ole, ehkäpä kuitenkin vaillinaisia tai yksipuolisia.

On kaksi eri nyt-hetkeä: objektiivinen ja subjektiivinen.

Kaunopuheiset kuvaukset johtavat harhaan ja saavat ihmisen yrittämään tämän taianomaisen, objektiivisen nyt-hetken löytämistä. Omaksuttuaan nämä mielikuvat ihminen alkaa tekemään mielikuvaharjoitusta jossa hän tekemällä saattaa itseään nyt-hetkeen. Opittuaan että automaattiset, kaoottiset ajatukset ovat esteenä ihanan nyt-hetken kokemiselle hän ensin pakottaa itsensä lopettamaan ajattelun - eli tukahduttaa ajattelutoiminnon. Seuraavaksi hän alkaa suunnata huomiotaan siihen että jokohan hän nyt alkaa kohta olla läsnä tässä ja nyt ja tuntea jotain erityistä. Tämä voi jopa johtaa tiedostamattomaan itsesuggestioon.

Kun katkaisemme yhteyden siihen mitä omassa subjektiivisessa todellisuudessa aidosti koemme tulemme luoneeksi keinotekoisen olotilan, jossa olemme harhautuneet entistä kauemmaksi.

Alussa esitetyt lauseet kuvaavat objektiivista nyt-hetkeä. Se on totta ja olemassa aina, meistä riippumatta. Uskon että ihmisen luonnollinen tila on olla alati läsnä siinä. Siinä tilassa nuo edellämainitut adjektiivit menettävät merkityksensä: kaikki vain on eikä asioilla tai kokemuksilla ole leimoja tai arvoja, ei ole hyvää eikä pahaa. Mutta emme koe sitä, koska normaali tilamme on elää joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Olemme siis jättäneet todellisessa nykyhetkessä elämisen – koska olemme vaihtaneet sen haaveiluun ja kuvitteluun ideaalista nykyhetkestä!

Jos aloittaisimme siitä että palaisimme nyt-hetkeen rehellisesti, kieltämättä niitä tuntemuksia mitä todella koemme, olisimme läsnä subjektiivisessa nyt-hetkessä. Se on jokaiselle ainoa olemassa oleva Nyt. Ainoa nyt-hetki jossa kukaan voi olla.

Kaikesta yrittämisestä ja erehdyksestä huolimatta Todellinen nyt-hetki on luonnollinen tila, jossa meidän on alunperin tarkoitettu olevan - yrittämättä ja luonnostamme. Ainoa mikä erottaa meidät siitä on tiedostamaton haluttomuutemme olla tässä ja nyt sen kanssa mitä subjektiivisesti koemme, koska siinä on usein jotain mistä emme pidä. Jos minulla on tällä hetkellä vastenmielinen olo, niin katoaako se jos suuntaan huomioni ajatuksiin aurinkoisesta kukkakedosta tai merenrannasta? Vai tuleeko se vain sivuutetuksi ja työnnetyksi syrjään?

Jos haluan aidosti olla läsnä tässä ja nyt, ainoa tapa palata siihen on olla kaiken sen kanssa mitä juuri nyt kokee. Olla kaiken sen kanssa mikä on itselle totta nyt. Siihen voi alkaa palaamaan esittämällä itselleen kysymystä: "Mitä minä pidän siitä mitä koen juuri nyt?" Se on yksinkertainen ja suora tie. Se ei välttämättä ole aina helppo tie.

Huomiokenttään voi nousta epämukavia asioita, joista ei tarvitse pitää mutta joiden kanssa voi olla. Mitään ei tarvitse tehdä. Se mitä koet on se mitä koet. Ja mitä tahansa se onkaan, voit aina esittää itsellesi tuon saman kysymyksen.

Näin alat vähitellen tulemaan tietoiseksi siitä mikä estää sinua olemasta läsnä omassa nyt-hetkessäsi, mutta se on vasta alkua. Palatessasi omaan nyt-hetkeesi, ja ollessasi siinä läsnä, voit joku kerta tulla huomanneeksi että myös todellinen Nyt on siinä.

Human being & human doing - molemmat tarpeellisia

2009-02-11T17:49:00.004+02:00

Mutta human doing on saanut yliotteen ja human being jäi lapsipuolen asemaan.

Ajattelutoiminta ja fyysinen liikkuminen ovat aikajanalla lineaarisesti etenevää tekemistä. Sanat 'ajatella' ja 'liikkua' ovat verbejä. Sana 'tuntea' ei ole verbi. On kaksi eri asiaa 'tehdä' tuntemista tai vain olla tunteen kanssa, tässä ja nyt, ja yksinkertaisesti tuntea. Sitten kun tuntee niin sitten myös tuntuu.

Sana 'tuntea' on preesens.

WYSIWYG vai WYFIWYG?

2009-02-06T10:37:00.007+02:00

Mieleen juolahti lyhenne WYSIWYG. Päästän nyt sekä itseni että mahdolliset lukijat helpommalla ja lainaan suoraan Wikipediasta:
“WYSIWYG-lyhennettä (engl. What You See Is What You Get eli mitä näet, sitä saat) käytetään viittaamaan sellaisin ohjelmistoihin, joissa sisältö näyttää muokattaessa hyvin samalta kuin lopputulos. Sen sijaan muotoa ja rakennetta kuvaavaa metadataa ei välttämättä näytetä. Hyvin usein käsitettä käytetään kuvaamaan tekstinkäsittelyohjelmia tai HTML-editoreja.”

Laajensin lyhenteen merkitystä arkiseen elämään: Mitä näet, sitä saat. Läpi päivän, heräämisestä nukahtamiseen saakka, vastaanotamme tietoa kaikilla aisteilla. Niille onnekkaille joilla kaikki aistit pelaavat kunnolla on näkö yleensä hallitsevin ja tärkein. Ja se mitä ympärillämme hetkestä toiseen näemme, on sitä mitä maailmalta saamme. En tarkoita materiaalista omistusta, vaan elämyksiä, vaikutelmia, kokemuksia ja vuorovaikutusta näkemämme ympäristön kanssa.

Mutta eihän se niin ole. Silmät vain vastaanottavat näköhavainnon, jonka jälkeen se tulkitaan. Kaksi ihmistä näkee saman asian ja he voivat olla siitä täysin vastakkaista mieltä.

Kahdelle ihmiselle sanotaan sama lause, toinen kokee saavansa kohteliaisuuden ja toinen kritiikkiä. Kyse on siitä mitä mieltä asiasta ollaan, miltä se tuntuu.

Vastaanotamme tietoa kaikkien aistien kautta, ja tajunnassa kaikki tieto liittyy yhdeksi jolloin syntyy tajunnassa sijaitseva konstruktio ympäröivästä todellisuudesta. Muinaiset mystikotkin sanoivat että sinä et ole maailmassa, vaan maailma on sinussa (he saattoivat tällä tarkoittaa jotain laajempaakin). Konstruktio, kokemus todellisuudesta, ei ole objektiivinen vaan sitä värittää alitajunnan sisältö - mm. tiedostamattomat uskomukset siitä mikä on hyvää ja mikä pahaa. Ne vaikuttavat määräävästi siihenkin mitä tunnemme kunakin hetkenä ja, uskokaa pois, meillähän on jokaisena hetkenä “päällä” jokin tunne vaikkemme sitä huomaakaan. Tuntemisen sijasta olemme nimittäin omaksuneet tavan kiinnittää huomio jatkuvasti jonkin muuhun ja olla huomaamatta tunteitamme.

Oleellisinta siinä, mitä koemme saavamme, on se miltä ulkoinen maailma tai tilanne tuntuu. Tunne määrittelee pidämmekö siitä, haluammeko torjua sen vai otammeko avosylin vastaan,

Kaksi ihmistä näkee kaupungilla saman tilanteen, ja heissä herää täysin vastakkaiset tunnereaktiot. Kyse ei ole siitä että maailma antaisi heille vastakkaiset kokemukset vaan he saavat ne. Kokemuksen määrittelee psyyken tiedostamattomiin osiin tukahdutetut aiemmat kokemukset ja tunteet, joiden pohjalta ihminen on salamannopeasti tehnyt tilanteesta uuden johtopäätöksen joka puolestaan synnyttää tunnereaktion. Se myös kertoo kiertelemättä miten ihminen todella tilanteen kokee. Jos asiasta kysytään hetken päästä, vastaus on älyllinen mielipide joka on muokkautunut “sopivaksi” - mitä se milloinkin onkaan.

Jos haluat koettaa eläytyä toisen asemaan älä kysy mitä mieltä hän on. Kysy miltä hänestä tuntuu.

Posetiivarin veivatessa kadulla soittopeliään yksi saa piristävän kokemuksen, joka herättää hehkuvia lapsuusmuistoja tivolista jossa vierailtiin ulkomaanmatkalla. Toinen kuulee laulun jota on aina inhonnut, ja nyt vieläpä epävireisenä versiona jonka poljento ontuu sietämättömästi.

What you feel is what you get: Mitä tunnet, sitä saat.