Mä, meitsi, minä itse ja yliminä - kuka tästä kaikesta on vastuussa?

Vajaa kuukausi sitten kirjoitin käsityksiäni vapaudesta olemisen tilana, joka kumpuaa sisältäpäin. Mainituksi tulivat kokonaisen minän eri osapuolina mm. ego, persoona ja varjopuoli, jotka vaikuttavat siihen millainen minä koen olevani ja millainen olemisen tilani on. Omassa käytännön harjoittamisessani olen tosin tietoisesti lakannut havainnoimasta milloin se on varjopuoli joka yrittää nousta pintaan, tai milloin se on ego joka puhuu tai milloin superego joka haluaa pitää egoa kurissa. Olen lakannut käyttämästä noita termejä koska se veisi minua analysointiin ja haluan suunnata huomioni ainoastaan siihen mitä tunnen ja koen, kun jätän sanat pois kuvailemasta senhetkistä elämystäni. Sanatonta havainnointia ja olemista kokemukseni kanssa: hetkittäistä läsnäoloa, pakenemista, havahtumista, arvottamista, vastustamista – kaikki käy, eikä niiden kokemiseen tarvita älyllistä tietoa siitä mikä on mitäkin. Sen kyllä tuntee, ja tuntemisen kautta avautuu intuitiivinen tietäminen.

Analysointia jatkankin sitten ansiokkaasti blogissa, heh, ja täällä olen käyttänyt noita schpykologisia termejä havainnoillistamaan havaintojani. Kirjoitan näitä ensisijaisesti itselleni sekä muistiinpanoiksi että prosessoidakseni mieleni huttuja, joten älkää ottako näitä tosissanne. Älkääkä missään nimessä vakavasti. Tällä viikolla analysoimme netissä kahden hengen voimin uusseelantilaisen kollegani ja taiteilija Miriam Ruberlin kanssa pohtien mm. sanojen käytön vaikutusta siihen kuinka hahmotamme asioita. Nyt mä olen taas nk. nähnyt, ja lopetan egoista ja varjoista puhumisen. Silloin kun käsittelen näitä asioita sanallisesti, korvaan ne mieluummin kuvauksella siitä mitä kukin niistä tek--- ei, vaan saa minut tekemään. Eipä syytellä niitä koska eivät ne tee, minä teen. Minä voin kuitenkin havaita mikä minut saa kulloinkin toimimaan tai käyttäytymään siten kuin teen.

Kirjoitin taannoin tällaista:

Varjoja, eli kokemuksia ja tunteita jotka olen painanut jätekonttiin luukkujen taa piiloon.

Egoja, jotka kertovat millainen minun pitäisi olla ollakseni menestynyt tahi saadakseni hyväksyntää, tai tehdä ollakseni turvassa maailman vaaroilta ja uhkilta.

Arvoja, eli asioita joihin uskon ja joita pidän tärkeänä koska olen omaksunut ne auktoriteeteilta ja kulttuurilta saadakseni arvostusta ja hyväksyntää – vaikka ne eivät edes olisi toimivia minulle ja joita en huomaa kyseenalaistaa.

Käteviä määritelmiä, mutta eikö tuo kuulostaa liikaa siltä kuin ne olisivat autonomisia olioita jotka hallitsevat minua? Ja ovat jotenkin erillään minusta? Ei ole avartavaa ajatella että jokin paljon puhuttu 'luonnollinen minä' on aidoin puoleni, ja nuo muut ovat epätosia puoliani joiden kanssa koetan taiteilla menemään. Se on tietysti helpottavaa koska silloin voin sälyttää niille vastuuta päätöksistäni tai siitä millaiseksi koen elämäni. "On nyt ollut vähän hankalaa kun jotain vanhoja juttuja koetta nousta esiin varjoista, ja ego ei anna niiden nousta, ja superego tylyttää kun ego niin riittämätön ja kelvoton eikä pysty muuttumaan paremmaksi…" Noinkin on käynyt, vaikka muka uskon ykseyteen ja siihen että olen yhtenäinen kokonaisuus.

Avartavampaa on tarkastella mitä minä huomaamattani teen sisäisessä maailmassani. Voi olla että minussa/minulla on psyykessäni "skriptejä" tai "aliohjelmia" – uskomuksia ja ehdollistumia – jotka saavat minut tekemään automaattisia valintoja ilman että huomaankaan, mutta minähän siinä valitsen. Siispä havainnoin millaiseksi koen tämän hetken, millainen olo minulla on ja miltä minusta tuntuu ihan oikeasti. Ja edelleen kuinka minä huomaamattani kenties valitsen vastustaa sitä miltä minusta aidosti tuntuu juuri nyt. Kuinka minä valitsen ajelehtia ajatuksissani pois läsnäolosta itseni kanssa tässä ja nyt. Kuinka minä soimaan itseäni siitä että en osaa olla läsnä, tai siitä että en ole täyttänyt kaikkia tavoitteita ja ihanteita. Samalla tulen tietoiseksi skripteistä jotka minua ohjaavat, ja tullessaan tietoisuuden valoon ne purkaantuvat. 

Tähän voisi vetää yhtäläisyysmerkkejä osoittamaan mikä noista on egon toimintaa, mikä yliminän ja niin edelleen mutta oi, tarpeetonta on analysoida. Se ei lisää itsetuntemustani lainkaan niin kuin lisää tietoinen valinta ja päätös vain ja ainoastaan olla sen kanssa mitä havaitsen ja – olipa se mitä tahansa – toivottaa se peremmälle, yhtenäiseksi osaksi minua.

Valaistuneet mestarit ovat oivalluksistaan viisastuneena kertoneet että vain ego puhuu egosta ja tehköön se niin jos tekee, mutta tästä eteenpäin minä puhun minusta!

Opiksi ottaminen voi viedä ojasta allikkoon

Voit ottaa mistä päin planeettaamme tahansa kaksi ihmistä, ja heillä on enemmän yhteistä kuin erottavia tekijöitä. Siitä huolimatta että kuulumme – ja haluammekin kuulua – tähän laumaan, haluamme myös olla yksilöitä. Ja mehän olemme myös sitä. Kaikki kuusi miljardia yhdessä, än - yy - tee - nyt: "Me kaikki olemme yksilöitä!"

Jotkut haluavat kovasti olla erilaisia kuin muut, toiset taas eivät halua erottua vaan ovat mieluummin samanlaisia. Itse haluan paradoksaalisesti olla tietyissä asioissa erilainen kuin muut, mutta yleisesti ottaen en kuitenkaan liian erilainen jotta saisin vielä kuulua jengiin. Kaikilla taitaa olla nuo molemmat halut, mutta niiden painotukset vain vaihtelevat. Ja mehän sujuvasti uskomme olevamme joissain asioissa erilaisia kuin muut, ja kuitenkin samanlaisia.

Se, että haluan olla erilainen, kertoo tietenkin että en ole sitä. Jos minulla tai minussa olisi tuo "ominaisuus", minä olisin sitä aidosti eikä mieleeni silloin voisi edes tulla haluta sitä. Ja paradoksaalisuus jatkuu: sama juttu pätee luonnollisesti myös samanlaisuuteen. Haluan olla molempia, enkä siis ole kumpaakaan. Mahtavaa.

Nyt alkaakin tuntua siltä, että homman pointti ei ole olla erilainen tai samanlainen, vaan omanlainen. Sepäs olisikin jotain. Jos nyt pinnistelen mielikuvitustani ja yritän nk. vähän nähdä, niin kaiken lisäksi se sisältäisi erilaisuuden ja samanlaisuuden. Jos kaikki olisivat omanlaisiaan, niin omat, luontaiset ominaisuutemme tekisivät meistä jossain määrin erilaisia luonteita, mutta sehän olisi samalla suuri yhdistävä tekijä!

Hitto, nyt täytyy leikkiä ajatuksella ja pinnistellä lisää. Mistä tiedämme että emme jo ole omanlaisiamme? Mikä estää olemasta? Mitä siihen tarvittaisiin?

Kaksi asiaa tulee mieleen: 1) Minun tulisi alkaa nähdä millä tavoin haluan olla jotain muuta. Yleensä haluan olla ominaisuuksiltani parempi kuin millaisena pidän itseäni nyt. Haluan kerätä uusia, ylevämpiä ominaisuuksia. 2) Tulisi oppia pois niistä ulkoa opituista ominaisuuksista, joita olen mennyt epähuomiossa liimaamaan itseni päälle.

Nykytilassa ei sinänsä ole mitään vikaa, eikä ole syytä alkaa vänkäämään henkisesti sitä vastaan, sillä minä nyt en voi missään hetkessä olla mitään muuta kuin mikä, tai kuka, uskon ja koen olevani. Sen havainnoimisesta voisi aloittaa koko tämän homman.

Sen lisäksi teen kuitenkin itselleni uuden lupauksen, ja kutsun kaikki mukaan tekemään saman lupauksen itselleen:

En enää ikinä aio ottaa mallia kenestäkään.

Hyödyllisten käytännön taitojen opettelu on tietysti asia erikseen. Prosenttilaskun, puun vuolemisen tai ruoan laittamisen opettelussa on ihan hyvä ottaa mallia itseään taitavammista, mutta silloinkin voi matkimalla omaksua vain perustaidot ja oman tyylin on annettava tulla itsestä. Mutta että toisten henkilökohtaisista ominaisuuksista? "Kyllä sinunkin kannattaisi ottaa oppia hänestä..."

Toki, meillä on ystäviä jotka ovat eteviä ja päteviä monissa asioissa. Kateus nousee pintaan kun seuraamme heidän menestyksestä touhuiluaan. Siinä tietenkin unohtuu se, että näemme heistä aina paremmin ne puolet jotka mielestämme puuttuvat minusta.

Seuraamalla televisiota ja elämäntyylilehtiä saa lisää mallia raharikkailta, innovoijilta ja hyväntekijöiltä. Uskominen sen kuuluisan "median" luomaan kuvaan muiden erinomaisuudesta on yksi suurimmista karhunpalveluksista, jonka itselleen voi tehdä. Onneksi on sentään Big Brother ja Seiska tasapainottamassa kenttää, mutta enpä ottaisi esimerkkiä sieltäkään.

Toisten henkilökohtaisesta ominaisuuksista? Lapsuus- ja kouluvuosien aikana olen jo antanut ohjelmoida itseeni ihan liikaakin yleviä ominaisuuksia, jotka voivat vieläpä olla ristiriidassa joko keskenään tai minun omanlaisen itseni kanssa. Mitä iloa siitä on enää tässä iässä jos vielä jatkaa ohjelmoitumista? Ainahan sitä voisi lukea kirjan jossa kerrotaan mitä minun pitää tehdä saadakseni selville kuka olen, mutta jos siinä edes vihjattaisiin että minun pitäisi muuttaa itseäni jollain tavalla niin ei käy laatuun, ei vaikka se olisi muutos ties kuinka paljon vapaammaksi ja rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi. Paremmaksi.

Jos nyt lakkaan ottamasta mallia kenestäkään ja vanhoja ohjelmoitumisia jää pois niin siitäkin seuraa muuttumista. Se on pelottavaa, koska en tiedä juuri mitään siitä, millainen olen niiden alta. Miten tässä näin kävi? Tuntuu pelottavalta muuntua takaisin omanlaisekseen, ja turvalliselta muuttaa itseään egon ohjaamana erilaiseksi ja samanlaiseksi. Ota selvää. Mutta älä ota mallia.