Löydä ongelma!

Kavereiden kanssa jutellessa sitä pyörittelee monesti asioita jotka eivät nyt ole ihan kohdallaan ja joille pitäisi tehdä jotain, kun vain tietäisi mitä. Tai miten. Minulla on pyrkimyksiä, tavoitteita, tarpeita tai haluja joiden täyttymyksen esteenä on milloin mikäkin hankaluus, johon itse olen syytön. Joskus sattuma vain on minua vastaan, ja jokin tekijä joka ei suoraan edes liity asiaan häiritsee minun agendaani. Niistä on kiva jauhaa yhdessä koska kurjuuksien vertailu vain lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta!

Samalla voidaan pohdiskella millä konstilla asioita korjaisi. Kun tuntuu siltä että minulla on ongelma, voin katsoa ulkopuolelleni ja alkaa etsimään siihen ratkaisua. Voin yhdistää tiedonpalasia ja hahmottaa tilanteen mahdollisimman kokonaisena jolloin yhtäkkiä näen mikä on ratkaisun avain. Toisinaan saatan pilkkoa kokonaisuuden pieniksi paloiksi jotta pääsen analysoimaan mistä se muodostuu, ja kenties löydän ratkaisevan osatekijän. Analysoin hieman lisää päättääkseni kannattaako sitä manipuloida vai hoitaa se kokonaan pois kuviosta. Pelaan oikein, olen ovelampi ja näen vähintään kahden askelen päähän eteenpäin. Onnistunut taktikointi ja toiminta palkitaan lopussa kun seison tukevasti liikkumattomana makaavan murheenkryynin niskan päällä.  Se oli heikompi ja antoi periksi! Äly voitti! Aijai sitä makean tyydytyksen määrää.

Minua stressaa usein esimerkiksi se, kun tuntuu että aikaa ei ole tarpeeksi kaikkeen siihen mitä pitäisi tehdä. Tunne myöhässä tai jäljessä olemisesta. Voisinkin varmaan petrata ajankäyttöäni ja aloittaa sen tekemällä täsmällisempiä päiväkohtaisia suunnitelmia, sekä jättämällä vähemmälle kaikki tuottamattomat jonninjoutavuudet ja netissä pyörimisen. Saisin kaiketi tehtyä enemmän ja nopeammin ja epäilemättä se tuottaisi tyydytystä ja jonkinlaista erinomaisuuden tunnetta. Toisaalta se ei tuntuisi minusta luontevalta ja joutuisin pakottamaan itseäni vastoin omaa rytmiäni, tai kenties jopa elämän rytmiä. Lisäksi asialla on toinen, oleellisempi puoli: häviääkö tunne ajan vähyydestä mihinkään, vai ajanko itseni puristuksiin tarkan aikataulun ja riittämättömyyden tunteen väliin?

Yleensä näemme kyllä ongelman, mutta olemmeko löytäneet sitä sieltä missä se oikeasti piilee? Mehän emme näe maailmaa tai tilanteita sellaisina kuin ne ovat: neutraaleina ja vapaina sellaisista arvoista kuin "hyvä" tai "paha". Näemme tilanteet sellaisina kuin uskomme niiden olevan, ja kun ne eivät ole siten kuin niiden mielestämme pitäisi olla, ne ovat mielestämme pielessä ja väärin. "Miks aina? Miks aina mulle?" Voin siis kääntää huomioni sisäänpäin ja havainnoida mitä asenteita, tuntemuksia ja reaktioita minussa herää kun vain ajattelenkin käsillä olevaa ongelmatilannetta. Mitä sellaista tässä tilanteessa on mikä saa minut näkemään sen ongelmana? Mitä sellaisia arvoja minulla kenties on, joita tämä tilanne uhkaa? Mitkä uskomukseni ovat ristiriidassa valitsevan tilanteen kanssa? Ja mistä tiedän että nuo uskomukseni ovat totta?

Havainnoimalla mitkä asenteet ja uskomukset saavat tilanteen näyttämään ongelmalta voin alkaa nähdä sen uudessa, neutraalimmassa valossa. Jos alan näkemään tilanteen tilanteena, enkä ongelmana, minun ei tarvitse enää etsiä ratkaisua koska se tulee uuden näkökulman mukana. Tai saatan jopa nähdä ettei se oikeastaan olekaan ongelma, minä vain kuvittelin niin. Jos tilanne kuitenkin vielä vaatii toimenpiteitä, tiedän jo mikä on rakentavin ja toimivin tapa.

Mitä sitten jos en ehdi tekemään tiettyjä asioita juuri tänään tai tällä viikolla? Kenen hyväksyntää tavoittelen sillä että suoritan jokaikisen aikeen, jonka olen itselleni asettanut - itseni, vai niiden joiden silmissä haluaisin olla erinomainen? Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua jos en pääse tavoitteisiini tai jos minut jopa torjutaan? Minulla taitaa olla vielä tiedostamattomia juttuja tällä alueella...

Rauhaa, tai tulee turpaan!

Teksti on julkaistu aiemmin verkkolehti Fifin Henkilökohtaista-yhteisblogissa.

Sitaatilla on hyvä aloittaa, varsinkin kun eräs tunnettu sellainen on mietityttänyt: "Emme koskaan saavuta rauhaa maailmassa, jos laiminlyömme sisäisen maailman emmekä solmi rauhaa itsemme kanssa. Maailmanrauhan on seurattava sisäisestä rauhasta."

Noin sanoi Dalai Lama, mutta mitäköhän kaikkea siihen sisältyy?

Sitaatin mukaan meillä on meneillään konflikti itsemme kanssa. Toisin sanoen psyykeni täytyy olla jakautunut vähintään kahteen osaan, muutenhan ei voisi olla vastakkaisia osapuolia. Sisäavaruuden kartoittajat tuntevat monia termejä psyyken eri osille, mutta ei lankauduta yksityiskohtiin vaan määritellään laajemmin.

Tajunta on jakautunut kahteen osaan, tietoiseen ja tiedostamattomaan. Tietoisessa tajunnassa ja ajatuksissani haluan olla tietynlainen tai ainakin tulla joskus sellaiseksi. Tiedostamattomassa tajunnassani muhivat monenlaiset käsitykset siitä, millaisena pidän itseäni, ja millainen pelkään oikeasti olevani, mutta mitä en halua myöntää itselleni. Niiden välillä ei aina ole avointa sisällisotaa, mutta levottomuutta ja vastarintaa kuitenkin. "Me vaan haluttais että meidätkin huomioidaan!" "Hiljaa! Kuka huutaa?" "Epäonnistumisen pelko ja patoutunut suru, ja on täällä kans huonommuudentunto ja pari mu..." "HILJAA! Nyt mä alan kehittämään itseäni ja muutun niin täydelliseksi, että teistä ei kuulla mitään enää ikinä."

Moni sisäinen, kuviteltu vihollisesi pitää huutoa vain siksi, että saisi nousta ylös poterosta ja häipyä lopullisesti, koska ei todellisuudessa kuulu maailmaasi. Se on jäänyt sinne vahingossa, kenties jonkin ikävän tilanteen seurauksena, jonka jälkeen se on peitetty umpeen ja turvallisen etäisyyden päähän on asetettu vartiointi. Olemme niin tottuneita konfliktitilassa olemiseen että pidämme sitä normaalina tilana, emmekä osaa kuvitella muuta. Tällä hetkellä en osaa kuvitella miltä sisäinen rauha tuntuisi sen enempää, kuin osaan kuvitella millainen olisi täydellinen maailmanrauha. Siksi uskon että on turhaa havitella jotain mistä ei tiedä millaista se on. Ja vieläpä vanhoilla keinoilla jotka eivät ole tähänkään saakka auttaneet.

Toinen vanha huomautus onkin että rauhaa ei voida saavuttaa sotimalla. Se voidaan saavuttaa laskemalla aseet ja antautumalla toinen toisille osapuolille. Mieti! Jos kaikki sotilaat heittäisivät homman sikseen komentajien ja operatiivisen johdon käskyistä huolimatta, eikä yhtään asetta enää laukaistaisi, niin... niinpä niin. Vaan sisäisessä maailmassa jokaisella on valta tehdä mitä haluaa.

Voisiko sisäisen rauhan siis saavuttaa antautumalla itselleen? Antautumalla itsensä niille puolille, joita pelkää ja vastustaa? Se ei onnistu pohtimalla tai teorisoimalla, sillä rauhanneuvottelut pöydän ääressä eivät auta jos melske rintamalla jatkuu. Tarvitaan käytännön harjoitusta joka auttaa ensin havaitsemaan millaisia keinoja sisäisen konfliktin osapuolet käyttävät. Sen jälkeen voi itse päättää antautua molemmille osapuolille: sille joka vastustaa, ja sille jota vastustetaan.

Antautumisesta ei seuraa yhden osapuolen tappiota vaan kaikkien voitto. Kun kaikki lopettavat toistensa höykyttämisen, seuraus ei ole yksipuolinen jyrääminen vaan vastutettujen ominaisuuksien tuleminen sallituksi. Silloin vihollista voi katsoa lähietäisyydeltä silmiin ilman paniikkireaktioita, tietäen että jokainen saa olla sellainen kuin on, ja voi antaa toisten olla sellaisia kuin ovat. Ne, jotka ovat väärässä paikassa, pääsevät lähtemään. Ne, joiden kuuluu jäädä, voivat vilkuttaa ystävinä perään asettuen olemaan kaikessa rauhassa.

Vaikka en tiedä millaista se olisi, uskon oppineeni sen millaisilla keinoilla siihen ei hyödytä pyrkiä. Jos joku tulee sanomaan sinulle että sinun tulisi muuttua hänen arvojensa mukaiseksi, jotta hänellä olisi parempi olla, mikä mahtaa olla ensimmäinen reaktiosi? Laiminlyötkö omat arvosi ilman muuta, ja alat muuttumaan? Todennäköisesti nouset puolustuskannalle. Jokainen sota on uskonsota: osapuolet taistelevat jonkin sellaisen puolesta johon he uskovat, ja joka on heille tärkeää.

Entä jos joku sanoo että sinun pitää muuttua rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, iloisemmaksi, huomioonottavammaksi ja paremmaksi - olkoon sitten muiden tai itsesi takia? Entä jos itse sanot sitä itsesi tuntemattomalle puolelle koko ajan: "Minun täytyy muuttua"? Paino sanalla "täytyy". Muutoksessa ei ole mitään vikaa, mutta todellinen muuttuminen ei tapahdu voimalla ja vallalla.

Sisäinen ulkoministeriö

Inspiroiduin taas kerran Yrjö Kallisen ajatuksesta jota olen siteerannut aiemmassakin blogimerkinnässäni: "He piirtelevät tämän pallon pintaan mielivaltaisia rajoja ja joka rajan kahta puolta he kita ammollaan taivaanlakea kohti ulvovat: Me, me, me!"


Vietin äsken jälleen aikaa itseni kanssa suunnaten huomion sisäpuolelleni, tehden tietoista valintaa ja päätöstä olla kaiken sen kanssa mitä itsessäni havaitsen sekä kysellen itseltäni mitä pidän tämänhetkisestä kokemuksestani. Se on minulle säännöllinen harjoittamisen tapa jota kutsutaan myös luonnollisen läsnäolon tavaksi. Siinä tulee havainneeksi seikkoja, puolia ja tuntemuksia jotka ovat osa minua mutta joita ei arkipäivän hälyisessä olemisen tilassa havaitse. Ja tutustuu itseensä syvemmin pelkästään olemalla itsensä kanssa.


Ymmärrykseni on että iso osa tajuntani kapasiteetista on täyttynyt vanhoilla johtopäätöksillä, uskomuksilla ja ehdollistumilla joita riittää. Ne ovat kertyneet sinne sitä mukaa kun olen sulkenut tietoisuudestani pois kokemuksia joita olen pitänyt inhottavina, ärsyttävinä tai raivostuttavina. Epämiellyttävässä tilanteessa koetut epämukavat sisäiset kokemukset eivät siis ole todellisuudessa hävinneet minusta mihinkään, vaan ne ovat vain painuneet sen verran syvälle tajuntaani etten enää ole havainnut niitä.


Näin on muodostunut alitajunta. Itselläni on minimaalinen käsitys siitä mitä kaikkea siellä kenties luuraa, mutta niin vain se ohjailee tunne- ja käytösreaktioitani miten haluaa. Se myös saa minut kokemaan maailman, muut ihmiset kuin myös itsenikin sellaisena kuin tiedostamattani uskon niiden olevan - ei sellaisena kuin ne ja minä todellisuudessa olemme. Minä, ne, he ja nuo, ja ryhmien väliset rajat. Ehdollistumat saavat minut luulemaan että minun ja muiden välillä on suuriakin eroja, vaikka todellisuudessa meillä on aina enemmän yhteistä.


Samaistun noihin tiedostamattomiin uskomuksiin. Millaiset uskomukset ja miten ne käytöksessäni ja tunteissani ilmenevät, sellaisena ihmisenä itseäni pidän. “Persona” tulee latinan kielestä ja tarkoittaa alunperin naamiota.


Osa alitajunnan sisällöstä on samassa jengissä ja tukee toisiaan, mutta osa voi olla jopa toisilleen vastakkaisia. Minussa, minun kokonaisessa olemuksessani on paitsi paljon sellaista josta en tiedä mitään, myös sellaisia osia jotka ovat ristiriidassa keskenään. Ilmankos sitä kokee sisäisiä ristiriitoja.


Havaittuani epämukavan tuntemuksen tulin kysyneeksi itseltäni kuka tai mikä minussa on se joka ei pidä siitä. Luonnollinen minäni ei sellaisista piittaa, se on se osa jolle kaikki vain on ja joka ei arvota kokemuksia negatiivisiksi tai positiivisiksi. Se on myös se osa johon en ole ollut yhteydessä sen jälkeen kun aloin samaistumaan alitajuntani sisältöön.


Se, joka ei pidä kokemuksesta on se, jonka mielestä se on ikävä tai paha. Se on joku alitajuinen ehdollistumani joka on ristiriidassa kokemuksen kanssa, ja joka siksi uskoo sen olevan väärin. Ja jos tietoisessa tajunnassani koen että se on huono juttu koska se vie minulta mahdollisuuden sisäiseen rauhaan, niin siinä on yksi ristiriitakerros lisää. Ja tämä kaikki on ihan ookoo, jos tuollainen ruljanssi on käynnissä niin mitä sitä kieltämäänkään.


Kaikki rajat ovat olemassa vain siksi että olemme sopineet niiden olevan siinä. Rajat osoittavat mitä ei saa tehdä, mistä ei saa mennä tai ainakaan mitä pidemmälle ei saa mennä. Rajat ovat aina kuvitelmissamme ja päissämme. Konkreettinen rakennelma eli muuri tai aita ilmestyy vasta sitten kun on ensin koettu, päätetty ja sovittu että tässä kulkee raja.


Niiden tarkoitus on suojata aluetta jota ne rajaavat. Suojata miltä? Miltä tahansa mikä on alettu kokemaan uhkana. Se voi olla mitä tahansa vierasta josta tiedetään vain että se on ristiriidassa sen kanssa minkä minä uskon olevan totta, minkä minä uskon olevan oikein ja mikä on minulle tärkeää. Sisäisessä maailmassani uhka voi olla pelkkä epämiellyttävä tuntemus koska sehän on paha juttu.


Rajat jakavat osiksi alueen joka aiemmin oli yhtenäinen. Eheytyminen ei ole sitä että tehdään harjoituksia jotka auttavat hyväksymään itsensä. Aitoja tai muureja ei tarvitse murtaa. Eheytyminen tapahtuu kun rajat lakkaavat olemasta. Tarvitsee vain nähdä mihin on vetänyt rajoja ja kuinka hyödyttömiä ja - no, rajoittavia ne ovat. Silloin ne lakkaavat olemasta ja muurit romahtavat oman painonsa alla itsestään.