Energiaa se on stagnaattinenkin energia

Johtuneeko uudesta uimaharrastuksesta ja venyttelyn vähyydestä, vai liekö joku asia vaivannut minua, mutta huomasin olleeni viime aikoina kireänä. Fyysisesti. Eli myös henkisesti. Vai johtuneeko molemmista alussa mainituista. Oli miten oli, voiton puolella ollaan edelleen aina kun kireydestä tulee tietoiseksi - winning! Kolmisenkymmentä ensimmäistä vuotta menikin niin että olin kroonisesti kankea havaitsematta sitä.

Jännitysten tiedostamista seurasi toinen havainto: ne jähmettyvät lihaksiin paikoilleen itseäänruokkivan kehän seurauksena. Mentaalinen feedback-ilmiö: Yksi ego antaa palautetta toiselle, joka ottaa sen moitteena, ryhtyy puolustuskannalle ja syyttää varautuneisuudestaan ensimmäistä, joka teeskentelee kuin mitään ei olisikaan.

Käsi ylös joka haluaa olla kiree ja jäykkis! Ei ketään. Käsi ylös joka haluaa olla kaikkien mielestä rento ja nasta tyyppi! Jokainen. Minulla tämä näyttää aiheuttavan tiettyjä sisäisiä palautekehiä. Olen esimerkiksi kevyesti stressaantunut kun jokin asia elämässä ei ole kohdallaan. Stressi aiheuttaa jo itsessään pieniä lihasjännityksiä. Hengitys muuttuu huomaamatta rajoittuneemmaksi koska siten saa tukahdutettua pienet jännitykset huomaamattomiin. En tiedosta niitä, mutta jotekin aistin että en ole rento. Mutta minä haluan olla rento! En halua olla kireä, joten toinen osa minusta ei pidä siitä mitä yksi osa minua on. Jäykkis aistii että hän ei ole haluttua seuraa, mikä aiheuttaa entistä enemmän kitkaa ja jännistystä. Josta se Haluaa-Olla-Rento ei pidä, ja niin edelleen. Se alkaa teeskennellä että Jäykkistä ei olekaan ja tekeytyy rennoksi, mutta sisäsyntyinen rentous ei tule tekemällä – ei vaikka tekisi rentoutusharjoituksia, jos niiden ideana on tehdä itsensä rennoksi ja työstää pahat jännitykset pois. Rentous ei tule tekemisestä vaan olemisesta.

Jos totuus on se että kropassa on jännityksiä, niin ollaan sitten jännityksissä oikein luvan kanssa! Ihan täysillä ja ilon kautta. On erikoista huomata kuinka mielipiteet omista jännityksistä saattavat muuttua kun antaa niiden tuntua täysillä. Se voi vaatia sen verran sisäavaruudessa leijumista että rauhoittaa tilanteen, käy pitkäkseen ja suuntaa huomion hengitykseen ja kehoon. Siitä huomio laajenee vähitellen kaikkiin tuntemuksiin, olivatpa ne fyysisiä, emotionaalisia tai energeettisiä. Siinä vaiheessa kun tuntee koko kehonsa päästä varpaisiin, ja tuntee kaiken sen kihelmöinnin joka tuntuu joka neliösentillä ja sisuksissakin, voi sanoa tuntevansa kehon energian. Joissain osissa kehoa se saattaa tuntua edelleen epämukavalta, kuten nyt minulla hartioissa ja kyynärvarsissa, ja ne ovat niitä joita kutsun jännityksiksi.

Otetaanpa selvää. "Jännitykset" on lopulta vain sana jolla on negatiivinen kaiku, joten jätetään sanat sikseen ja kokeillaan miltä ne tuntuvat. Huomaan että en pidä niistä, joten voin pistää vastustamisen merkille ja antaa senkin tuntua osana kokonaisuutta. Ja katso, jännitykset alkavat tuntua energialta joka vain on pois luonnollisesta tilastaan: virtaavasta. Se ei virtaa koska olen itse jähmettänyt sen paikalleen vastustamalla (tiedostamattani) yhtä sun toista vanhaa tai tämänhetkistä kokemustani. Mutta nyt kun huomioni on suuntautunut tehokkaasti sisäänpäin huomaan miten paljon energiaa onkaan. Meikäläinen on täynnä energiaa! Suunnattomasti! Tästedes asetan aikomuksen tuntea sen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, tuntuipa se miltä hyvänsä. Katsotaan kuinka rento jäykkis tai kireästi rela sitä voi ihminen olla!

Tähtäämistä hukassa olevaan illuusioon

Viime aikoina olen useasti herännyt aamulla ennen kellon soimista. Hieman väsyneenä, jep, mutta kun uni ei enää tule niin se on yksi parhaista hetkistä sisäavaruuden havainnointiin. Ei tarvitse vielä nousta ja alitajuntaan on lyhyt yhteys.

"Tietoinen valinta ja päätös haluta tuntea myös se – ja varsinkin se – mitä egoni ei halua minun tuntevan." Tuli vaan mieleen tänä aamuna harjoittaessani sisäistä havainnointia. Esiin oli noussut pelkoa, jonka yhtäältä päätin kohdata, mutta jota toisaalta huomaamattani pakenin tuon tuostakin.

Yht'äkkiä havaitsin ja tiedostin etsiväni tuon pelon ydintä, tähtääväni sinne vaikka en tiennyt missä suunnassa se on. Odotin sen paljastuvan seuraavassa hetkessä kun vain haen ja kaivelen. Vanha totuus kuitenkin sanoo että se mitä etsit on jo tässä (missä muuallakaan – ei ole mitään muuta hetkeä kuin nyt). Mikä siis esti minua havaitsemasta sitä tässä ja nyt? Se, että osa minusta halusi tuntea jotain mukavampaa, eli sen hetken kun pelko on jo kohdattu, tullut käsitellyksi ja jäljellä on rauha.

Se paljasti minulle sen, kuinka osa minusta tuomitsee kokemani pelon pahaksi, vaikka toinen osa on antautuvinaan sille arvottamatta tai tuomitsematta sitä.

Egolla on vilpittömät tarkoitusperät ja se on minun puolellani: se haluaa suojella minua epämukavilta kokemuksilta. On siis turhaa alkaa vastustamaan sitä prosessia, vaan sen sijaan voin havainnoida sitä ja olla senkin kanssa.

Jostain tuli impulssi kyseenalaistaa omat motiivini harjoittaa sisäistä havainnointia ja tuntea se mikä on minulle totta tässä ja nyt. Meillähän on kaksi perimmäistä motiivia: joko haluamme välttää mielipahaa tai haluamme saada mielihyvää. Tosin ne molemmat kumpuavat pelosta, sen pelosta että jos noin ei käy niin sitten käy kalpaten. Toinen, harvinaisempi lähtökohta on toimiminen rakkaudesta käsin. Tätä kannatti nyt havainnoida.

Arvaa kumpi minua ohjasi, ja on oikeastaan aina ohjannut, myös harjoittamaan tätä meditaation kaltaista menetelmää? "Jos en onnistu kohtaamaan pelkojani ja käsittelemään niitä, ne käsittelevät kyllä minut. Jos en onnistu päästämään irti vihastani, se ohjaa minua aina juuri silloin kun ei pitäisi." Pelko kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Pelko siitä, että jos en opi vilpittömästi rakastamaan itseäni kaikkine puutteineni, jään loppuiäkseni vajavaiseksi. Minusta ei tule täydellistä. Pelko siitä, että aika ja taitoni eivät riitä näiden asioiden käsittelemiseen.

Yritin kuvitella millaista olisi tehdä samaa harjoitusta puhtaasti rakkaudesta käsin – siten että haluan kohdata tiedostamattomat varjoni ja pelkoni ilman että niiden, tai minun itseni, tarvitsisi muuttua miksikään. Siten että sallin itseni olla puuttellinenkin, ja kelpaan itselleni täydellisesti. Lopetin tuon kuvittelun kun hoksasin että se mitä etsin on jo tässä ja nyt, ja on aina ollutkin. Oleellinen kysymys on että mikä estää minua näkemästä ja kokemasta sitä?

--

Vietnamin veteraani, käytännöllisen metafysiikan pioneeri ja mun suosikkiheppu Colin Sisson:

"Don't love yourself."

(YouTube -video, kesto 5:34)

Rauhaa, tai tulee turpaan!

Teksti on julkaistu aiemmin verkkolehti Fifin Henkilökohtaista-yhteisblogissa.

Sitaatilla on hyvä aloittaa, varsinkin kun eräs tunnettu sellainen on mietityttänyt: "Emme koskaan saavuta rauhaa maailmassa, jos laiminlyömme sisäisen maailman emmekä solmi rauhaa itsemme kanssa. Maailmanrauhan on seurattava sisäisestä rauhasta."

Noin sanoi Dalai Lama, mutta mitäköhän kaikkea siihen sisältyy?

Sitaatin mukaan meillä on meneillään konflikti itsemme kanssa. Toisin sanoen psyykeni täytyy olla jakautunut vähintään kahteen osaan, muutenhan ei voisi olla vastakkaisia osapuolia. Sisäavaruuden kartoittajat tuntevat monia termejä psyyken eri osille, mutta ei lankauduta yksityiskohtiin vaan määritellään laajemmin.

Tajunta on jakautunut kahteen osaan, tietoiseen ja tiedostamattomaan. Tietoisessa tajunnassa ja ajatuksissani haluan olla tietynlainen tai ainakin tulla joskus sellaiseksi. Tiedostamattomassa tajunnassani muhivat monenlaiset käsitykset siitä, millaisena pidän itseäni, ja millainen pelkään oikeasti olevani, mutta mitä en halua myöntää itselleni. Niiden välillä ei aina ole avointa sisällisotaa, mutta levottomuutta ja vastarintaa kuitenkin. "Me vaan haluttais että meidätkin huomioidaan!" "Hiljaa! Kuka huutaa?" "Epäonnistumisen pelko ja patoutunut suru, ja on täällä kans huonommuudentunto ja pari mu..." "HILJAA! Nyt mä alan kehittämään itseäni ja muutun niin täydelliseksi, että teistä ei kuulla mitään enää ikinä."

Moni sisäinen, kuviteltu vihollisesi pitää huutoa vain siksi, että saisi nousta ylös poterosta ja häipyä lopullisesti, koska ei todellisuudessa kuulu maailmaasi. Se on jäänyt sinne vahingossa, kenties jonkin ikävän tilanteen seurauksena, jonka jälkeen se on peitetty umpeen ja turvallisen etäisyyden päähän on asetettu vartiointi. Olemme niin tottuneita konfliktitilassa olemiseen että pidämme sitä normaalina tilana, emmekä osaa kuvitella muuta. Tällä hetkellä en osaa kuvitella miltä sisäinen rauha tuntuisi sen enempää, kuin osaan kuvitella millainen olisi täydellinen maailmanrauha. Siksi uskon että on turhaa havitella jotain mistä ei tiedä millaista se on. Ja vieläpä vanhoilla keinoilla jotka eivät ole tähänkään saakka auttaneet.

Toinen vanha huomautus onkin että rauhaa ei voida saavuttaa sotimalla. Se voidaan saavuttaa laskemalla aseet ja antautumalla toinen toisille osapuolille. Mieti! Jos kaikki sotilaat heittäisivät homman sikseen komentajien ja operatiivisen johdon käskyistä huolimatta, eikä yhtään asetta enää laukaistaisi, niin... niinpä niin. Vaan sisäisessä maailmassa jokaisella on valta tehdä mitä haluaa.

Voisiko sisäisen rauhan siis saavuttaa antautumalla itselleen? Antautumalla itsensä niille puolille, joita pelkää ja vastustaa? Se ei onnistu pohtimalla tai teorisoimalla, sillä rauhanneuvottelut pöydän ääressä eivät auta jos melske rintamalla jatkuu. Tarvitaan käytännön harjoitusta joka auttaa ensin havaitsemaan millaisia keinoja sisäisen konfliktin osapuolet käyttävät. Sen jälkeen voi itse päättää antautua molemmille osapuolille: sille joka vastustaa, ja sille jota vastustetaan.

Antautumisesta ei seuraa yhden osapuolen tappiota vaan kaikkien voitto. Kun kaikki lopettavat toistensa höykyttämisen, seuraus ei ole yksipuolinen jyrääminen vaan vastutettujen ominaisuuksien tuleminen sallituksi. Silloin vihollista voi katsoa lähietäisyydeltä silmiin ilman paniikkireaktioita, tietäen että jokainen saa olla sellainen kuin on, ja voi antaa toisten olla sellaisia kuin ovat. Ne, jotka ovat väärässä paikassa, pääsevät lähtemään. Ne, joiden kuuluu jäädä, voivat vilkuttaa ystävinä perään asettuen olemaan kaikessa rauhassa.

Vaikka en tiedä millaista se olisi, uskon oppineeni sen millaisilla keinoilla siihen ei hyödytä pyrkiä. Jos joku tulee sanomaan sinulle että sinun tulisi muuttua hänen arvojensa mukaiseksi, jotta hänellä olisi parempi olla, mikä mahtaa olla ensimmäinen reaktiosi? Laiminlyötkö omat arvosi ilman muuta, ja alat muuttumaan? Todennäköisesti nouset puolustuskannalle. Jokainen sota on uskonsota: osapuolet taistelevat jonkin sellaisen puolesta johon he uskovat, ja joka on heille tärkeää.

Entä jos joku sanoo että sinun pitää muuttua rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, iloisemmaksi, huomioonottavammaksi ja paremmaksi - olkoon sitten muiden tai itsesi takia? Entä jos itse sanot sitä itsesi tuntemattomalle puolelle koko ajan: "Minun täytyy muuttua"? Paino sanalla "täytyy". Muutoksessa ei ole mitään vikaa, mutta todellinen muuttuminen ei tapahdu voimalla ja vallalla.

Muistutus itselle

Täysi läsnäolo tässä hetkessä on ihmisen luonnollinen tila. Emme kuitenkaan elä siinä, vaan elämme tilassa jota olemme oppineet pitämään normaalina.

Osa sinusta ei halua antautua tälle hetkelle. Se haluaa viedä sinut pois, takaisin ajatuksiisi tai johonkin toimintaan missä voit tuntea olosi turvallisemmaksi. Siinäkään ei ole mitään vikaa, se on vain tapa. Näe se ja päätä haluta antautua sille. Tee tietoinen valinta ja päätös olla sen kanssa.

Tule siitä tietoiseksi ja tee päätös että haluat antaa sen tapahtua. Havaitse kuinka se tapahtuu, kuinka pakenet tätä hetkeä ja sitä mitä tunnet ja koet.

Tarkkaile samalla haluaisiko joku osa sinusta lopettaa tuon pakenemisen sen koska pitää sitä huonona asiana. Haluaisiko joku osa pitää sinut väkisin tässä ja nyt, tavoitella luonnollisuuden tilaa luonnottomalla vastaanpanemisella.

Se ei ole sisäinen kamppailu tai sotatila, mutta se on rauhattomuuden tila.