Energiaa se on stagnaattinenkin energia

Johtuneeko uudesta uimaharrastuksesta ja venyttelyn vähyydestä, vai liekö joku asia vaivannut minua, mutta huomasin olleeni viime aikoina kireänä. Fyysisesti. Eli myös henkisesti. Vai johtuneeko molemmista alussa mainituista. Oli miten oli, voiton puolella ollaan edelleen aina kun kireydestä tulee tietoiseksi - winning! Kolmisenkymmentä ensimmäistä vuotta menikin niin että olin kroonisesti kankea havaitsematta sitä.

Jännitysten tiedostamista seurasi toinen havainto: ne jähmettyvät lihaksiin paikoilleen itseäänruokkivan kehän seurauksena. Mentaalinen feedback-ilmiö: Yksi ego antaa palautetta toiselle, joka ottaa sen moitteena, ryhtyy puolustuskannalle ja syyttää varautuneisuudestaan ensimmäistä, joka teeskentelee kuin mitään ei olisikaan.

Käsi ylös joka haluaa olla kiree ja jäykkis! Ei ketään. Käsi ylös joka haluaa olla kaikkien mielestä rento ja nasta tyyppi! Jokainen. Minulla tämä näyttää aiheuttavan tiettyjä sisäisiä palautekehiä. Olen esimerkiksi kevyesti stressaantunut kun jokin asia elämässä ei ole kohdallaan. Stressi aiheuttaa jo itsessään pieniä lihasjännityksiä. Hengitys muuttuu huomaamatta rajoittuneemmaksi koska siten saa tukahdutettua pienet jännitykset huomaamattomiin. En tiedosta niitä, mutta jotekin aistin että en ole rento. Mutta minä haluan olla rento! En halua olla kireä, joten toinen osa minusta ei pidä siitä mitä yksi osa minua on. Jäykkis aistii että hän ei ole haluttua seuraa, mikä aiheuttaa entistä enemmän kitkaa ja jännistystä. Josta se Haluaa-Olla-Rento ei pidä, ja niin edelleen. Se alkaa teeskennellä että Jäykkistä ei olekaan ja tekeytyy rennoksi, mutta sisäsyntyinen rentous ei tule tekemällä – ei vaikka tekisi rentoutusharjoituksia, jos niiden ideana on tehdä itsensä rennoksi ja työstää pahat jännitykset pois. Rentous ei tule tekemisestä vaan olemisesta.

Jos totuus on se että kropassa on jännityksiä, niin ollaan sitten jännityksissä oikein luvan kanssa! Ihan täysillä ja ilon kautta. On erikoista huomata kuinka mielipiteet omista jännityksistä saattavat muuttua kun antaa niiden tuntua täysillä. Se voi vaatia sen verran sisäavaruudessa leijumista että rauhoittaa tilanteen, käy pitkäkseen ja suuntaa huomion hengitykseen ja kehoon. Siitä huomio laajenee vähitellen kaikkiin tuntemuksiin, olivatpa ne fyysisiä, emotionaalisia tai energeettisiä. Siinä vaiheessa kun tuntee koko kehonsa päästä varpaisiin, ja tuntee kaiken sen kihelmöinnin joka tuntuu joka neliösentillä ja sisuksissakin, voi sanoa tuntevansa kehon energian. Joissain osissa kehoa se saattaa tuntua edelleen epämukavalta, kuten nyt minulla hartioissa ja kyynärvarsissa, ja ne ovat niitä joita kutsun jännityksiksi.

Otetaanpa selvää. "Jännitykset" on lopulta vain sana jolla on negatiivinen kaiku, joten jätetään sanat sikseen ja kokeillaan miltä ne tuntuvat. Huomaan että en pidä niistä, joten voin pistää vastustamisen merkille ja antaa senkin tuntua osana kokonaisuutta. Ja katso, jännitykset alkavat tuntua energialta joka vain on pois luonnollisesta tilastaan: virtaavasta. Se ei virtaa koska olen itse jähmettänyt sen paikalleen vastustamalla (tiedostamattani) yhtä sun toista vanhaa tai tämänhetkistä kokemustani. Mutta nyt kun huomioni on suuntautunut tehokkaasti sisäänpäin huomaan miten paljon energiaa onkaan. Meikäläinen on täynnä energiaa! Suunnattomasti! Tästedes asetan aikomuksen tuntea sen mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, tuntuipa se miltä hyvänsä. Katsotaan kuinka rento jäykkis tai kireästi rela sitä voi ihminen olla!

Viha, kehä ja vapaus

Edellisessä merkinnässäni viittasin Moments-blogissa käymäämme keskusteluun vihan luonteesta, ja siitä kuinka se pohjimmiltaan aggressiota, tekemisen energiaa. Jos joku tietää miksi aggressiosta on tullut niin ei-toivottua ja tukahdutettua että se on muuttunut pahantuulisuudeksi ja tuhoisaksi vihaksi, kertokaa minulle. Jos meidän suhteemme siihen olisi neutraali ja salliva, sillä voisi saada paljon rakentavaakin aikaan. Nyt se lähinnä saa aikaan stressiä ja angstia sekä purkautuu miten sattuu. Pienessä mittakaavassa tarpeettoman kehnoin seurauksin. Isossa mittakaavassa verenvuodatuksin.

Minulla aggessiota on jostain syystä riittänyt. Kuulemma se näkyy nk. syntymäkartassanikin jossa Mars on Oinaassa, joskaan en muista sen tarkempia implikaatioita. Tuota voisi tietysti käyttää puolustuksena ja selityksenä mutta se olisi vastuun välttelyä, ja se alkaisi toimia itseään toteuttavana ja vahvistavana profetiana.

Tokihan minä mielelläni välttelenkin vastuuta, se on taito jonka opimme pienenä koska koko yhteiskunta tuntuu toimivan niin. Siitä tulee meille automaatio joka sokeuttaa näkemästä omaa osuuttaan tapahtumaketjuista. Muita syytellessään sitä unohtaa kuinka olemme toinen toistemme peilejä, ja että palaute jota saan emotionaalisella tasolla kanssaeläjiltä on samaa energiaa jota olen itse antanut ulospäin itsestäni. Joskus kun siihen havahtuu tuntuu ettei saa enää kunnolla selvää montako kertaa joku juttu on heijastunut edestakaisin, mutta sen ensimmäisen itsestä lähteneen impulssin voi yleensä tunnistaa pienellä havainnoinnilla.

Yksi tämän "heijastupelin" vaikutuksista on ollut muun muassa se, kuinka olen kokenut olevani vastuussa muiden fiiliksistä (nämä tulevat yleensä erityisen hyvin esiin suhteissa läheisten ihmisten kanssa, joten varsinkin niitä kannattaa tutkailla). Toisin sanoen se miten minä tunnen ja käyttäydyn muiden ihmisten seurassa määrittelee sen millaista heillä on olla. Vihaisuuden kanssa asiaa on minulla hankaloittanut se, että sen ollessa voimakasta myös tukahduttaminen on ollut voimakasta, enkä ole kyennyt olemaan asian kanssa iisisti. Silloin käytöksen perusteellakaan ei saa aina selvää mihin tai kehen vihaisuuteni suuntautuu. Kun olen ollut pahalla tuulella, läheiseni eivät ole pitäneet siitä ja he ovat myöskin olleet varuillaan ja puolustuskannalla. Kun olen huomannut sen olen kokenut että se on minun vikani. Jos minä olisin hyväntuulinen, niin hekin voisivat olla hyvällä tuulella. Varmasti niin onkin että heidän tuntemukset heijastelevat omia tuntemuksiani, mutta se on vasta kehän ensimmäinen puolisko.

Kehän toinen puolisko on se että minä otan vastaan – ja henkilökohtaisesti – heidän fiiliksensä. Voisihan syyn ja seurausten ketju päättyä jo kehän ensimmäiseen puoliskoon; siten että läheiseni reagoivat tunteisiini omilla tunteillaan, mutta sen jälkeen minä en reagoisi siihen millaisia tunteita he esittävät minua kohtaan. Tässä tapauksessa minun pahantuulisuuteni vastustamista ja siitä johtuvaa stressiä. En ottaisi itseeni sitä että he ovat varautuneita, ja että he eivät hyväksy minua eivätkä pidä minusta silloin kun olen vihainen.

Ja nyt tapahtuu käänne sisäavaruuteen päin! Kaikki suhteet mitä minulla on elämässäni mihin tahansa, tässä tapauksessa toisiin ihmisiin, heijastelevat minun omaa suhdettani johonkin tiettyyn osaan persoonastani tai egostani. Kun vihaisuus nostaa päätään, niin sisälläni tapahtuu seuraavanlainen syyn ja seurausten ketju:

Olen ärtynyt ja pahantuulinen → yksi ego ei pidä siitä ja vastustaa sitä →  toinen ego kokee olevansa vastuussa tuosta reaktiosta, eli siitä etten pidä itsestäni → kolmas ego syyllistää minua siitä etten pidä itsestäni.

Se miten muut ihmiset reagoivat minun ulospäin osoittamiini tunteisiin tai emootioihin ei aiheuta minulle stressiä tai huonommuuden tunnetta. Minä aiheutan se itse. Jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan ja reaktioistaan, sekä siitä millaisia olemisen tiloja luo itselleen. Ei silti kannata pyrkiä eroon noista reaktioista, eikä yrittää työstää niitä pois, sillä se toisi vain lisäkerroksen vastustamista kierteen päälle. Asiaan voi vaikuttaa tehokkaammin haluamalla ystäväksi omien egojensa ja reaktioidensa kanssa. Ne rauhoittuvat kun huomaavat olevansa hyväksyttyjä ja sallittuja.

Tuen ja kannatan egojeni oikeutta olla mitä mieltä tahansa mistä asiasta tahansa, kuin myös omaa oikeuttani olla eri mieltä sekä vapauttani sallia kaikki mielipiteet.

Löydä ongelma!

Kavereiden kanssa jutellessa sitä pyörittelee monesti asioita jotka eivät nyt ole ihan kohdallaan ja joille pitäisi tehdä jotain, kun vain tietäisi mitä. Tai miten. Minulla on pyrkimyksiä, tavoitteita, tarpeita tai haluja joiden täyttymyksen esteenä on milloin mikäkin hankaluus, johon itse olen syytön. Joskus sattuma vain on minua vastaan, ja jokin tekijä joka ei suoraan edes liity asiaan häiritsee minun agendaani. Niistä on kiva jauhaa yhdessä koska kurjuuksien vertailu vain lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta!

Samalla voidaan pohdiskella millä konstilla asioita korjaisi. Kun tuntuu siltä että minulla on ongelma, voin katsoa ulkopuolelleni ja alkaa etsimään siihen ratkaisua. Voin yhdistää tiedonpalasia ja hahmottaa tilanteen mahdollisimman kokonaisena jolloin yhtäkkiä näen mikä on ratkaisun avain. Toisinaan saatan pilkkoa kokonaisuuden pieniksi paloiksi jotta pääsen analysoimaan mistä se muodostuu, ja kenties löydän ratkaisevan osatekijän. Analysoin hieman lisää päättääkseni kannattaako sitä manipuloida vai hoitaa se kokonaan pois kuviosta. Pelaan oikein, olen ovelampi ja näen vähintään kahden askelen päähän eteenpäin. Onnistunut taktikointi ja toiminta palkitaan lopussa kun seison tukevasti liikkumattomana makaavan murheenkryynin niskan päällä.  Se oli heikompi ja antoi periksi! Äly voitti! Aijai sitä makean tyydytyksen määrää.

Minua stressaa usein esimerkiksi se, kun tuntuu että aikaa ei ole tarpeeksi kaikkeen siihen mitä pitäisi tehdä. Tunne myöhässä tai jäljessä olemisesta. Voisinkin varmaan petrata ajankäyttöäni ja aloittaa sen tekemällä täsmällisempiä päiväkohtaisia suunnitelmia, sekä jättämällä vähemmälle kaikki tuottamattomat jonninjoutavuudet ja netissä pyörimisen. Saisin kaiketi tehtyä enemmän ja nopeammin ja epäilemättä se tuottaisi tyydytystä ja jonkinlaista erinomaisuuden tunnetta. Toisaalta se ei tuntuisi minusta luontevalta ja joutuisin pakottamaan itseäni vastoin omaa rytmiäni, tai kenties jopa elämän rytmiä. Lisäksi asialla on toinen, oleellisempi puoli: häviääkö tunne ajan vähyydestä mihinkään, vai ajanko itseni puristuksiin tarkan aikataulun ja riittämättömyyden tunteen väliin?

Yleensä näemme kyllä ongelman, mutta olemmeko löytäneet sitä sieltä missä se oikeasti piilee? Mehän emme näe maailmaa tai tilanteita sellaisina kuin ne ovat: neutraaleina ja vapaina sellaisista arvoista kuin "hyvä" tai "paha". Näemme tilanteet sellaisina kuin uskomme niiden olevan, ja kun ne eivät ole siten kuin niiden mielestämme pitäisi olla, ne ovat mielestämme pielessä ja väärin. "Miks aina? Miks aina mulle?" Voin siis kääntää huomioni sisäänpäin ja havainnoida mitä asenteita, tuntemuksia ja reaktioita minussa herää kun vain ajattelenkin käsillä olevaa ongelmatilannetta. Mitä sellaista tässä tilanteessa on mikä saa minut näkemään sen ongelmana? Mitä sellaisia arvoja minulla kenties on, joita tämä tilanne uhkaa? Mitkä uskomukseni ovat ristiriidassa valitsevan tilanteen kanssa? Ja mistä tiedän että nuo uskomukseni ovat totta?

Havainnoimalla mitkä asenteet ja uskomukset saavat tilanteen näyttämään ongelmalta voin alkaa nähdä sen uudessa, neutraalimmassa valossa. Jos alan näkemään tilanteen tilanteena, enkä ongelmana, minun ei tarvitse enää etsiä ratkaisua koska se tulee uuden näkökulman mukana. Tai saatan jopa nähdä ettei se oikeastaan olekaan ongelma, minä vain kuvittelin niin. Jos tilanne kuitenkin vielä vaatii toimenpiteitä, tiedän jo mikä on rakentavin ja toimivin tapa.

Mitä sitten jos en ehdi tekemään tiettyjä asioita juuri tänään tai tällä viikolla? Kenen hyväksyntää tavoittelen sillä että suoritan jokaikisen aikeen, jonka olen itselleni asettanut - itseni, vai niiden joiden silmissä haluaisin olla erinomainen? Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua jos en pääse tavoitteisiini tai jos minut jopa torjutaan? Minulla taitaa olla vielä tiedostamattomia juttuja tällä alueella...

Tähtäämistä hukassa olevaan illuusioon

Viime aikoina olen useasti herännyt aamulla ennen kellon soimista. Hieman väsyneenä, jep, mutta kun uni ei enää tule niin se on yksi parhaista hetkistä sisäavaruuden havainnointiin. Ei tarvitse vielä nousta ja alitajuntaan on lyhyt yhteys.

"Tietoinen valinta ja päätös haluta tuntea myös se – ja varsinkin se – mitä egoni ei halua minun tuntevan." Tuli vaan mieleen tänä aamuna harjoittaessani sisäistä havainnointia. Esiin oli noussut pelkoa, jonka yhtäältä päätin kohdata, mutta jota toisaalta huomaamattani pakenin tuon tuostakin.

Yht'äkkiä havaitsin ja tiedostin etsiväni tuon pelon ydintä, tähtääväni sinne vaikka en tiennyt missä suunnassa se on. Odotin sen paljastuvan seuraavassa hetkessä kun vain haen ja kaivelen. Vanha totuus kuitenkin sanoo että se mitä etsit on jo tässä (missä muuallakaan – ei ole mitään muuta hetkeä kuin nyt). Mikä siis esti minua havaitsemasta sitä tässä ja nyt? Se, että osa minusta halusi tuntea jotain mukavampaa, eli sen hetken kun pelko on jo kohdattu, tullut käsitellyksi ja jäljellä on rauha.

Se paljasti minulle sen, kuinka osa minusta tuomitsee kokemani pelon pahaksi, vaikka toinen osa on antautuvinaan sille arvottamatta tai tuomitsematta sitä.

Egolla on vilpittömät tarkoitusperät ja se on minun puolellani: se haluaa suojella minua epämukavilta kokemuksilta. On siis turhaa alkaa vastustamaan sitä prosessia, vaan sen sijaan voin havainnoida sitä ja olla senkin kanssa.

Jostain tuli impulssi kyseenalaistaa omat motiivini harjoittaa sisäistä havainnointia ja tuntea se mikä on minulle totta tässä ja nyt. Meillähän on kaksi perimmäistä motiivia: joko haluamme välttää mielipahaa tai haluamme saada mielihyvää. Tosin ne molemmat kumpuavat pelosta, sen pelosta että jos noin ei käy niin sitten käy kalpaten. Toinen, harvinaisempi lähtökohta on toimiminen rakkaudesta käsin. Tätä kannatti nyt havainnoida.

Arvaa kumpi minua ohjasi, ja on oikeastaan aina ohjannut, myös harjoittamaan tätä meditaation kaltaista menetelmää? "Jos en onnistu kohtaamaan pelkojani ja käsittelemään niitä, ne käsittelevät kyllä minut. Jos en onnistu päästämään irti vihastani, se ohjaa minua aina juuri silloin kun ei pitäisi." Pelko kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Pelko siitä, että jos en opi vilpittömästi rakastamaan itseäni kaikkine puutteineni, jään loppuiäkseni vajavaiseksi. Minusta ei tule täydellistä. Pelko siitä, että aika ja taitoni eivät riitä näiden asioiden käsittelemiseen.

Yritin kuvitella millaista olisi tehdä samaa harjoitusta puhtaasti rakkaudesta käsin – siten että haluan kohdata tiedostamattomat varjoni ja pelkoni ilman että niiden, tai minun itseni, tarvitsisi muuttua miksikään. Siten että sallin itseni olla puuttellinenkin, ja kelpaan itselleni täydellisesti. Lopetin tuon kuvittelun kun hoksasin että se mitä etsin on jo tässä ja nyt, ja on aina ollutkin. Oleellinen kysymys on että mikä estää minua näkemästä ja kokemasta sitä?

--

Vietnamin veteraani, käytännöllisen metafysiikan pioneeri ja mun suosikkiheppu Colin Sisson:

"Don't love yourself."

(YouTube -video, kesto 5:34)

Olen, siis ajattelen

Tein suullista pikagallupia yhdellä kysymyksellä: missä ajattelu tapahtuu, eli missä ajatukset sijaitsevat? Materialistit ja bioloogikot vastasivat ensin että aivoissa, mutta penätessäni psyykillisempää näkemystä he useimmiten sanoivat niiden sijaitsevan mielessä. Siellähän ajatukset liikkuvat. Se olikin kaiken kaikkiaan yleisin gallupvastaus otannan ollessa suppea mutta sekalainen.

Mikä mahdollistaa sen, että voimme huomata ajatuksemme ja havainnoida niitä? Toisinaanhan ne soljuvat samalla kun itse olet muissa maailmoissa, kunnes huomaat olotilasi. Tajuat leijunneesi poissaolevana ja kiinnität jälleen aktiivisemmin huomiota ajatuksiisi, tai miten sen nyt itse koetkaan. Joskus taas kiinnitämme huomiota siihen, kuinka ajatuksemme askartelevat jonkin mieltä vaivaan asian kimpussa pääsemättä mihinkään. Onko tuossa yhtälössä ajatukset, huomio sekä mieli yhtä ja samaa vaiko eri tekijöitä?

Oletko kuullut vertauskuvaa "Samoin kuin silmä ei voi nähdä itseään, ei myöskään ajatus voi havaita itseään"? Mikä siis on se osa sinua joka havaitsee ajatuksesi, ikään kuin lukien tai kokien niitä, samaan aikaan kun ne nousevat mieleesi vain häipyäkseen tyhjyyteen? Sitä tulemme harvoin edes miettineeksi, koska olemme samaistuneet ajatuksiimme niin että luulemme olevamme yhtä kuin ajatuksemme. Tällöin mieleen ei edes juolahda että mitään muuta voisi olla. Ajattelen, siis olen – ajatukseni ovat yhtä kuin minä. Mutta jokin osa meissä havaitsee jokaisen ajatuksemme ikään kuin niiden "ulkopuolelta".

Eipä kehokaan pysty itse olemaan se, joka havaitsee kehossa tuntuvat kihelmöinnit, kolotukset ja mielihyvät. Samoin tunteet tuntuvat, mutta kuka tai mikä kokee ne? Etsiminen on hankalaa, sillä kuinka etsit jotain mistä et vielä tiedä mitä se on? Kuinka haet jotain, jota et ole vielä kohdannut etkä tiedä millaista se on?

Vaikka se on koko ajan osa meitä emme havaitse ja löydä myöskään siksi, että samastumme voimakkaimmin itsemme tuttuihin osiin: ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon. Mutta jos oma-aloitteisesti suuntaa havainnointiaan niihin, tulee väistämättä tietoisemmaksi siitä että tämä joka tuntuu tässä on kehoni, mutta se en ole minä; nämä tuntemukset ja vibat ovat tunteitani mutta ne eivät ole minä; nuo sanat, kuvat ja äänet ovat mieleni tuottamia ajatuksia mutta ne eivät ole minä.

Ja sitten on se joka havaitsee.

Se mielentila ja olotila johon olet ikäsi tottunut, ja jota olet oppinut pitämään sinuna, ei olekaan koko totuus sinusta.

Mistä löytyisi kysymys?

Kuulin työpaikallani kollegan sanovan toiselle: "Sä pääset vielä pitkälle. Sulla on oikeat kysymykset, se on tärkeetä."

Aivan! Kuka tahansa sisäisen havainnoinnin harjoittaja, tai sisäisen työn tekijä, alkaa ennen pitkää asettaa itselleen kysymyksiä. Ne ovat väline joilla haastetaan omat uskomukset siitä mikä maailma on ja mikä minä on. Niillä kyseenalaisetaan omat "totuudet" ja testataan onko niissä mitään perää.

Kysymykset nousevat aiempien havaintojen pohjalta sen jälkeen kun havaintojen tuomat oivallukset on sisäistetty. Halu päästä syvemmälle niiden taakse herättää uteliaisuuden joka muodostuu uudeksi kysymykseksi. Näin se toimii yhtälailla toimittajalle, insinöörille, rikosetsivälle ja ydinfyysikolle. Tai mystikolle, meditoijalle ja metafyysikolle. Vastauksia ei maksa vaivaa löytää järkeilemällä tai analysoimalla, sillä äly on työkalu kysymysten asettamista varten. Toimittajat ja tieteilijät toki hakevat niitä ulkoisesta maailmasta ja hakemisessa suuntaa voi ohjata älyllinen päättely, mutta heillekin vastaukset tulevat havaintojen yhdistymisestä uusiksi oivalluksiksi. Se on prosessi jossa intuitiolla ja nk. kutinalla on vahva sija.

Sisäisen havainnoinnin harjoittaja pysyy itse paikallaan, heittää sisäavaruuteensa kysymyksen ja antaa sen risteillä aikansa kunnes se osuu maaliin. Silloin tapahtuu jotain, josta tulee paluupostina vastaus. Se ei välttämättä tule sanallisessa muodossa eikä sitä voi pistää vertailutestiin tai todistella oikeaksi, mutta ei tarvitsekaan: sen tietää oikeaksi.

Se ei ole prosessi joka pitää tehdä oikein, tai jota edes voisi tehdä väärin, ja sisäavaruudessa voi leijua ilman että kyselee mitään erityisiä. Leijumiseen pätee kuitenkin kollegani sanoma: oikeilla kysymyksillä pääsee pidemmälle. Tärkeää ei siis ole löytää oikeita vastauksia, vaan oikeita kysymyksiä. Ajan myötä olen huomannut että niistäkään parhaat eivät synny mekanistisella järkeilyllä, sillä tietoisen ajattelun taustalla tapahtuu koko ajan hiljaista ihmettelyä joka pullauttaa esiin hyviä kysymyksiä.

Joskus niitä kyllä tulee muualtakin. Kävimme kolmannen kollegan kanssa lyhyen keskustelun olemisen luonteesta, ja hän totesi jotain sellaista että se on vain määrittelyä eikä sellaista oikeasti ole olemassa. Sain perään haastamismielessä esitetyn kysymyksen: "Mitä on oleminen?" En minä tiedä! Tietysti voisin luonnehtia että se on sitä kun on läsnä itsensä ja ympäristönsä kanssa sekä tietoisena ajatuksistaan, kehon tuntemuksista, tunteistaan, niiden vastustamisesta ja torjumisesta, siitä kuinka ei halua olla itsensä kanssa tässä ja nyt, jolloin alkaa havaita objektiivisesti itsensä kokonaisen olemuksen ja sen myötä palaa itsensä kanssa olemisen tilaan... jaadijaadijaa.

Ollessani myöhemmin itsekseni kysymys palautui mieleeni ja lähti hetkeksi risteilemään. En silloin, enkä vieläkään ole, saanut siihen tyhjentävää vastausta, mutta tiedän että sellainen on olemassa, mutta sori: sitä ei voi sanallistaa eikä todistaa oikeaksi.

Vastaus jonka saat on oikea.

Jos ajattelet menneitä tai tulevia, ajattelet jotain joka ei ole enää tai jotain, mikä ei ole ollut. Ne eivät ole totta tässä ja nyt.

Vaikka jättäisit sen miltä sinusta todellisuudessa tuntuu, se ei jätä meitä. Se on aina tässä ja nyt, vaikka me olisimme muualla emmekä havaitsisi sitä.

Kun kerrot - vaikka vain itsellesi - mitä tunnet, ajattelet sanoja ja käytät niitä kuvailemaan sitä, mitä ajattelet tuntevasi. Sinulle on muodostunut assosiaatio: yhdistät tietyt tuntemukset tiettyihin sanoihin, ja tietyt sanat tiettyihin tuntemuksiin.

Mistä tiedät että tunnet juuri sitä, mitä havaitset tuntevasi? Mihin vertaat sitä tunnistaaksesi että tämä on juuri se tunne, jonka ajattelet sen olevan? Kuka vahvistaa sinulle että havainto on tosi?

Lepo! Huomio sisäänpäin!

Kokeilu: Nyt, tässä hetkessä, sinulla ei ole käytössäsi sanoja kuvaamaan sitä mitä tunnet. Kuinka selvität itsellesi miltä sinusta tuntuu juuri nyt?

Siihen voi jäädä paikalleen jäämättä siihen kiinni

Sinun ei tarvitse tuntea tai kokea mitään tiettyä.

Se mitä tunnet ja koet on jo tässä.

Sinun tarvitsee vain tunnistaa mitä se on, ja tunnustaa se.

Vaikka sinä, jokin sinussa, pakenisi tätä hetkeä, se mitä tunnet ja koet on aina tässä ja nyt. Vaikka sinä jättäisit sen, se ei jätä sinua.

Se mitä tunnet ja koet on alati läsnä ja havaittavissasi, juuri nyt, jos päätät niin. Tai nyt.

Kuitenkin se muuntuu koko ajan, hetkestä toiseen. Jos jumitut siihen mitä havaitset nyt, minuutin päästä tunnet jumittumisesi minuutin vanhaan tuntemukseen.

Siihen, mitä tuntee, voi kuitenkin jäädä paikalleen jäämättä siihen kiinni.

Kellutko vaivattomasti virran mukana, vai käytätkö voimia uimalla omaan suuntaasi? Tai roikkumalla kiinni virran ylle kurottuvassa oksassa?

Se on vain nimi, se on vain ehdollistuma

Tehdessäni venytyksiä sama vanha kireys tuntui hartioissa ja yläselässä. Kaulalla ja kasvoissa tuntui jotain aiemmin havaitsematonta jännitystä, ja vatsassa se epämääräinen mutta ikivanha puristus. Tajusin yhtäkkiä että häpeän pelkojani. Aikamoinen pari, kumpikaan niistä ei ole helpoimmasta päästä tuntea ja antaa tuntua. Tällä kertaa havainnoin ja kysyin itseltäni mikä estää minua tuntemasta niitä, millä tavalla en ole läsnä tunteissani? Aloin tulla tietoiseksi siitä kuinka koko ajan vastustin niitä ja päätin olla kaiken sen kanssa mitä havaitsen. Sen seurauksena pystyin tuntemaan koko kombon. Ne tuntuivat.

Tiedättehän kuinka maailmaa ihmetellessämme jokainen hoksaa sen saman ajatusleikin tai kysymyksen: "Mistä tiedän että muut ihmiset näkevät värit samanlaisina kuin minä? Mistä tiedän että väri näyttää muiden näkökentässä samalta, vaikka kaikki ovatkin oppineet käyttämään siitä samaa nimeä?"

Jatkaessani venyttelyä ymmärsin jotain siitä tunteesta jota tunsin paitsi pelkoa, myös vihaani kohtaan. En voinut tietää oliko se samaa häpeää kuin muilla, koska häpeä on vain sana jonka olin joskus oppinut antamaan sille tunteelle jota tunsin. Mistä olin keksinyt että juuri se tunne olisi häpeää? Pian en voinut enää olla varma siitäkään oliko vihani varsinaisesti vihaa. Tiesin vain että se oli erilaatuista energiaa kuin ne joita nimitän apeudeksi, murheellisuudeksi, iloksi tai myötätunnoksi.

Jatkaessani näiden kerrostumien havainnointia saatoin olla varma enää yhdestä asiasta: oleellista oli vain se, millainen suhde minulla on eri tunteisiini - tai energisiin tuntemuksiin - ja mitä pidän niistä. Annanko niiden olla ja tuntua vai vastustanko niitä huomaamattani, sulkien ne pois tietoisuudestani torjuen samalla pois osan itseäni?

Sisäinen ulkoministeriö

Inspiroiduin taas kerran Yrjö Kallisen ajatuksesta jota olen siteerannut aiemmassakin blogimerkinnässäni: "He piirtelevät tämän pallon pintaan mielivaltaisia rajoja ja joka rajan kahta puolta he kita ammollaan taivaanlakea kohti ulvovat: Me, me, me!"


Vietin äsken jälleen aikaa itseni kanssa suunnaten huomion sisäpuolelleni, tehden tietoista valintaa ja päätöstä olla kaiken sen kanssa mitä itsessäni havaitsen sekä kysellen itseltäni mitä pidän tämänhetkisestä kokemuksestani. Se on minulle säännöllinen harjoittamisen tapa jota kutsutaan myös luonnollisen läsnäolon tavaksi. Siinä tulee havainneeksi seikkoja, puolia ja tuntemuksia jotka ovat osa minua mutta joita ei arkipäivän hälyisessä olemisen tilassa havaitse. Ja tutustuu itseensä syvemmin pelkästään olemalla itsensä kanssa.


Ymmärrykseni on että iso osa tajuntani kapasiteetista on täyttynyt vanhoilla johtopäätöksillä, uskomuksilla ja ehdollistumilla joita riittää. Ne ovat kertyneet sinne sitä mukaa kun olen sulkenut tietoisuudestani pois kokemuksia joita olen pitänyt inhottavina, ärsyttävinä tai raivostuttavina. Epämiellyttävässä tilanteessa koetut epämukavat sisäiset kokemukset eivät siis ole todellisuudessa hävinneet minusta mihinkään, vaan ne ovat vain painuneet sen verran syvälle tajuntaani etten enää ole havainnut niitä.


Näin on muodostunut alitajunta. Itselläni on minimaalinen käsitys siitä mitä kaikkea siellä kenties luuraa, mutta niin vain se ohjailee tunne- ja käytösreaktioitani miten haluaa. Se myös saa minut kokemaan maailman, muut ihmiset kuin myös itsenikin sellaisena kuin tiedostamattani uskon niiden olevan - ei sellaisena kuin ne ja minä todellisuudessa olemme. Minä, ne, he ja nuo, ja ryhmien väliset rajat. Ehdollistumat saavat minut luulemaan että minun ja muiden välillä on suuriakin eroja, vaikka todellisuudessa meillä on aina enemmän yhteistä.


Samaistun noihin tiedostamattomiin uskomuksiin. Millaiset uskomukset ja miten ne käytöksessäni ja tunteissani ilmenevät, sellaisena ihmisenä itseäni pidän. “Persona” tulee latinan kielestä ja tarkoittaa alunperin naamiota.


Osa alitajunnan sisällöstä on samassa jengissä ja tukee toisiaan, mutta osa voi olla jopa toisilleen vastakkaisia. Minussa, minun kokonaisessa olemuksessani on paitsi paljon sellaista josta en tiedä mitään, myös sellaisia osia jotka ovat ristiriidassa keskenään. Ilmankos sitä kokee sisäisiä ristiriitoja.


Havaittuani epämukavan tuntemuksen tulin kysyneeksi itseltäni kuka tai mikä minussa on se joka ei pidä siitä. Luonnollinen minäni ei sellaisista piittaa, se on se osa jolle kaikki vain on ja joka ei arvota kokemuksia negatiivisiksi tai positiivisiksi. Se on myös se osa johon en ole ollut yhteydessä sen jälkeen kun aloin samaistumaan alitajuntani sisältöön.


Se, joka ei pidä kokemuksesta on se, jonka mielestä se on ikävä tai paha. Se on joku alitajuinen ehdollistumani joka on ristiriidassa kokemuksen kanssa, ja joka siksi uskoo sen olevan väärin. Ja jos tietoisessa tajunnassani koen että se on huono juttu koska se vie minulta mahdollisuuden sisäiseen rauhaan, niin siinä on yksi ristiriitakerros lisää. Ja tämä kaikki on ihan ookoo, jos tuollainen ruljanssi on käynnissä niin mitä sitä kieltämäänkään.


Kaikki rajat ovat olemassa vain siksi että olemme sopineet niiden olevan siinä. Rajat osoittavat mitä ei saa tehdä, mistä ei saa mennä tai ainakaan mitä pidemmälle ei saa mennä. Rajat ovat aina kuvitelmissamme ja päissämme. Konkreettinen rakennelma eli muuri tai aita ilmestyy vasta sitten kun on ensin koettu, päätetty ja sovittu että tässä kulkee raja.


Niiden tarkoitus on suojata aluetta jota ne rajaavat. Suojata miltä? Miltä tahansa mikä on alettu kokemaan uhkana. Se voi olla mitä tahansa vierasta josta tiedetään vain että se on ristiriidassa sen kanssa minkä minä uskon olevan totta, minkä minä uskon olevan oikein ja mikä on minulle tärkeää. Sisäisessä maailmassani uhka voi olla pelkkä epämiellyttävä tuntemus koska sehän on paha juttu.


Rajat jakavat osiksi alueen joka aiemmin oli yhtenäinen. Eheytyminen ei ole sitä että tehdään harjoituksia jotka auttavat hyväksymään itsensä. Aitoja tai muureja ei tarvitse murtaa. Eheytyminen tapahtuu kun rajat lakkaavat olemasta. Tarvitsee vain nähdä mihin on vetänyt rajoja ja kuinka hyödyttömiä ja - no, rajoittavia ne ovat. Silloin ne lakkaavat olemasta ja muurit romahtavat oman painonsa alla itsestään.