Tehdessäni venytyksiä sama vanha kireys tuntui hartioissa ja yläselässä. Kaulalla ja kasvoissa tuntui jotain aiemmin havaitsematonta jännitystä, ja vatsassa se epämääräinen mutta ikivanha puristus. Tajusin yhtäkkiä että häpeän pelkojani. Aikamoinen pari, kumpikaan niistä ei ole helpoimmasta päästä tuntea ja antaa tuntua. Tällä kertaa havainnoin ja kysyin itseltäni mikä estää minua tuntemasta niitä, millä tavalla en ole läsnä tunteissani? Aloin tulla tietoiseksi siitä kuinka koko ajan vastustin niitä ja päätin olla kaiken sen kanssa mitä havaitsen. Sen seurauksena pystyin tuntemaan koko kombon. Ne tuntuivat.
Tiedättehän kuinka maailmaa ihmetellessämme jokainen hoksaa sen saman ajatusleikin tai kysymyksen: "Mistä tiedän että muut ihmiset näkevät värit samanlaisina kuin minä? Mistä tiedän että väri näyttää muiden näkökentässä samalta, vaikka kaikki ovatkin oppineet käyttämään siitä samaa nimeä?"
Jatkaessani venyttelyä ymmärsin jotain siitä tunteesta jota tunsin paitsi pelkoa, myös vihaani kohtaan. En voinut tietää oliko se samaa häpeää kuin muilla, koska häpeä on vain sana jonka olin joskus oppinut antamaan sille tunteelle jota tunsin. Mistä olin keksinyt että juuri se tunne olisi häpeää? Pian en voinut enää olla varma siitäkään oliko vihani varsinaisesti vihaa. Tiesin vain että se oli erilaatuista energiaa kuin ne joita nimitän apeudeksi, murheellisuudeksi, iloksi tai myötätunnoksi.
Jatkaessani näiden kerrostumien havainnointia saatoin olla varma enää yhdestä asiasta: oleellista oli vain se, millainen suhde minulla on eri tunteisiini - tai energisiin tuntemuksiin - ja mitä pidän niistä. Annanko niiden olla ja tuntua vai vastustanko niitä huomaamattani, sulkien ne pois tietoisuudestani torjuen samalla pois osan itseäni?
Oivallisia havaintoja Ville!
VastaaPoistaKaikille tuntemuksille ei ole nimeä. Olen tuntenut jo vuosia kehossani epämääräisen, vellovan ja ahdistavan puristuksen. Olen tehnyt sen kanssa töitä jo pitkään eli tarkoittaa että olen tutustunut siihen. Sitä ennen yritin päästä siitä eroon, huonolla menestyksellä. Siihen latautunut tunne-energia lienee syntynyt jo ennen kuin olen oppinut puhumaan. Konkreettisista tapahtumista minulla ei ole tietoa, on korkeintaan aavistuksia.
Epämiellyttväksi luokitellun tunteen vastustaminen on lähes vaistomaista. Olen huomannut tämän "epämiellyttävän" tunteen ajattelun ja miettimisen turhaksi. Sen sijaan menen sisälle tunteeseen.
Silloin tunne ja minä olemme yhtä, kipu ja minä olemme yhtä. Ei ole ketään Sampoa joka tuntee, on vain jokin vellova energia joka vuodattaa kyyneleitä ja kouristaa lihaksia. Jonkin ajan kuluttua tunne laantuu. Ehkä se laantuu itsestään, ehkä se laantuu, kun ei ole minää joka vastustaa vaan kokija ja kokemus ovat hetken yhtä.
Pakko silti sanoa, että joskus mietin loppuuko tämä koskaan?