Heti kun pysähdytään filosofoimaan ja pohtimaan, elämä jatkaa liikuntaansa ja hetken todellisuus on menetetty

Näytetään tekstit, joissa on tunniste salliminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste salliminen. Näytä kaikki tekstit

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Viha, kehä ja vapaus


Edellisessä merkinnässäni viittasin Moments-blogissa käymäämme keskusteluun vihan luonteesta, ja siitä kuinka se pohjimmiltaan aggressiota, tekemisen energiaa. Jos joku tietää miksi aggressiosta on tullut niin ei-toivottua ja tukahdutettua että se on muuttunut pahantuulisuudeksi ja tuhoisaksi vihaksi, kertokaa minulle. Jos meidän suhteemme siihen olisi neutraali ja salliva, sillä voisi saada paljon rakentavaakin aikaan. Nyt se lähinnä saa aikaan stressiä ja angstia sekä purkautuu miten sattuu. Pienessä mittakaavassa tarpeettoman kehnoin seurauksin. Isossa mittakaavassa verenvuodatuksin.

Minulla aggessiota on jostain syystä riittänyt. Kuulemma se näkyy nk. syntymäkartassanikin jossa Mars on Oinaassa, joskaan en muista sen tarkempia implikaatioita. Tuota voisi tietysti käyttää puolustuksena ja selityksenä mutta se olisi vastuun välttelyä, ja se alkaisi toimia itseään toteuttavana ja vahvistavana profetiana.

Tokihan minä mielelläni välttelenkin vastuuta, se on taito jonka opimme pienenä koska koko yhteiskunta tuntuu toimivan niin. Siitä tulee meille automaatio joka sokeuttaa näkemästä omaa osuuttaan tapahtumaketjuista. Muita syytellessään sitä unohtaa kuinka olemme toinen toistemme peilejä, ja että palaute jota saan emotionaalisella tasolla kanssaeläjiltä on samaa energiaa jota olen itse antanut ulospäin itsestäni. Joskus kun siihen havahtuu tuntuu ettei saa enää kunnolla selvää montako kertaa joku juttu on heijastunut edestakaisin, mutta sen ensimmäisen itsestä lähteneen impulssin voi yleensä tunnistaa pienellä havainnoinnilla.

Yksi tämän "heijastupelin" vaikutuksista on ollut muun muassa se, kuinka olen kokenut olevani vastuussa muiden fiiliksistä (nämä tulevat yleensä erityisen hyvin esiin suhteissa läheisten ihmisten kanssa, joten varsinkin niitä kannattaa tutkailla). Toisin sanoen se miten minä tunnen ja käyttäydyn muiden ihmisten seurassa määrittelee sen millaista heillä on olla. Vihaisuuden kanssa asiaa on minulla hankaloittanut se, että sen ollessa voimakasta myös tukahduttaminen on ollut voimakasta, enkä ole kyennyt olemaan asian kanssa iisisti. Silloin käytöksen perusteellakaan ei saa aina selvää mihin tai kehen vihaisuuteni suuntautuu. Kun olen ollut pahalla tuulella, läheiseni eivät ole pitäneet siitä ja he ovat myöskin olleet varuillaan ja puolustuskannalla. Kun olen huomannut sen olen kokenut että se on minun vikani. Jos minä olisin hyväntuulinen, niin hekin voisivat olla hyvällä tuulella. Varmasti niin onkin että heidän tuntemukset heijastelevat omia tuntemuksiani, mutta se on vasta kehän ensimmäinen puolisko.

Kehän toinen puolisko on se että minä otan vastaan – ja henkilökohtaisesti – heidän fiiliksensä. Voisihan syyn ja seurausten ketju päättyä jo kehän ensimmäiseen puoliskoon; siten että läheiseni reagoivat tunteisiini omilla tunteillaan, mutta sen jälkeen minä en reagoisi siihen millaisia tunteita he esittävät minua kohtaan. Tässä tapauksessa minun pahantuulisuuteni vastustamista ja siitä johtuvaa stressiä. En ottaisi itseeni sitä että he ovat varautuneita, ja että he eivät hyväksy minua eivätkä pidä minusta silloin kun olen vihainen.

Ja nyt tapahtuu käänne sisäavaruuteen päin! Kaikki suhteet mitä minulla on elämässäni mihin tahansa, tässä tapauksessa toisiin ihmisiin, heijastelevat minun omaa suhdettani johonkin tiettyyn osaan persoonastani tai egostani. Kun vihaisuus nostaa päätään, niin sisälläni tapahtuu seuraavanlainen syyn ja seurausten ketju:
Olen ärtynyt ja pahantuulinen yksi ego ei pidä siitä ja vastustaa sitä   toinen ego kokee olevansa vastuussa tuosta reaktiosta, eli siitä etten pidä itsestäni kolmas ego syyllistää minua siitä etten pidä itsestäni.

Se miten muut ihmiset reagoivat minun ulospäin osoittamiini tunteisiin tai emootioihin ei aiheuta minulle stressiä tai huonommuuden tunnetta. Minä aiheutan se itse. Jokainen on itse vastuussa omista tunteistaan ja reaktioistaan, sekä siitä millaisia olemisen tiloja luo itselleen. Ei silti kannata pyrkiä eroon noista reaktioista, eikä yrittää työstää niitä pois, sillä se toisi vain lisäkerroksen vastustamista kierteen päälle. Asiaan voi vaikuttaa tehokkaammin haluamalla ystäväksi omien egojensa ja reaktioidensa kanssa. Ne rauhoittuvat kun huomaavat olevansa hyväksyttyjä ja sallittuja.

Tuen ja kannatan egojeni oikeutta olla mitä mieltä tahansa mistä asiasta tahansa, kuin myös omaa oikeuttani olla eri mieltä sekä vapauttani sallia kaikki mielipiteet.



perjantai 18. maaliskuuta 2011

Tähtäämistä hukassa olevaan illuusioon

Viime aikoina olen useasti herännyt aamulla ennen kellon soimista. Hieman väsyneenä, jep, mutta kun uni ei enää tule niin se on yksi parhaista hetkistä sisäavaruuden havainnointiin. Ei tarvitse vielä nousta ja alitajuntaan on lyhyt yhteys.

"Tietoinen valinta ja päätös haluta tuntea myös se – ja varsinkin se – mitä egoni ei halua minun tuntevan." Tuli vaan mieleen tänä aamuna harjoittaessani sisäistä havainnointia. Esiin oli noussut pelkoa, jonka yhtäältä päätin kohdata, mutta jota toisaalta huomaamattani pakenin tuon tuostakin.

Yht'äkkiä havaitsin ja tiedostin etsiväni tuon pelon ydintä, tähtääväni sinne vaikka en tiennyt missä suunnassa se on. Odotin sen paljastuvan seuraavassa hetkessä kun vain haen ja kaivelen. Vanha totuus kuitenkin sanoo että se mitä etsit on jo tässä (missä muuallakaan – ei ole mitään muuta hetkeä kuin nyt). Mikä siis esti minua havaitsemasta sitä tässä ja nyt? Se, että osa minusta halusi tuntea jotain mukavampaa, eli sen hetken kun pelko on jo kohdattu, tullut käsitellyksi ja jäljellä on rauha.

Se paljasti minulle sen, kuinka osa minusta tuomitsee kokemani pelon pahaksi, vaikka toinen osa on antautuvinaan sille arvottamatta tai tuomitsematta sitä.

Egolla on vilpittömät tarkoitusperät ja se on minun puolellani: se haluaa suojella minua epämukavilta kokemuksilta. On siis turhaa alkaa vastustamaan sitä prosessia, vaan sen sijaan voin havainnoida sitä ja olla senkin kanssa.

Jostain tuli impulssi kyseenalaistaa omat motiivini harjoittaa sisäistä havainnointia ja tuntea se mikä on minulle totta tässä ja nyt. Meillähän on kaksi perimmäistä motiivia: joko haluamme välttää mielipahaa tai haluamme saada mielihyvää. Tosin ne molemmat kumpuavat pelosta, sen pelosta että jos noin ei käy niin sitten käy kalpaten. Toinen, harvinaisempi lähtökohta on toimiminen rakkaudesta käsin. Tätä kannatti nyt havainnoida.

Arvaa kumpi minua ohjasi, ja on oikeastaan aina ohjannut, myös harjoittamaan tätä meditaation kaltaista menetelmää? "Jos en onnistu kohtaamaan pelkojani ja käsittelemään niitä, ne käsittelevät kyllä minut. Jos en onnistu päästämään irti vihastani, se ohjaa minua aina juuri silloin kun ei pitäisi." Pelko kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Pelko siitä, että jos en opi vilpittömästi rakastamaan itseäni kaikkine puutteineni, jään loppuiäkseni vajavaiseksi. Minusta ei tule täydellistä. Pelko siitä, että aika ja taitoni eivät riitä näiden asioiden käsittelemiseen.

Yritin kuvitella millaista olisi tehdä samaa harjoitusta puhtaasti rakkaudesta käsin – siten että haluan kohdata tiedostamattomat varjoni ja pelkoni ilman että niiden, tai minun itseni, tarvitsisi muuttua miksikään. Siten että sallin itseni olla puuttellinenkin, ja kelpaan itselleni täydellisesti. Lopetin tuon kuvittelun kun hoksasin että se mitä etsin on jo tässä ja nyt, ja on aina ollutkin. Oleellinen kysymys on että mikä estää minua näkemästä ja kokemasta sitä?

--

Vietnamin veteraani, käytännöllisen metafysiikan pioneeri ja mun suosikkiheppu Colin Sisson:

(YouTube -video, kesto 5:34)