Rauhaa, tai tulee turpaan!

Teksti on julkaistu aiemmin verkkolehti Fifin Henkilökohtaista-yhteisblogissa.

Sitaatilla on hyvä aloittaa, varsinkin kun eräs tunnettu sellainen on mietityttänyt: "Emme koskaan saavuta rauhaa maailmassa, jos laiminlyömme sisäisen maailman emmekä solmi rauhaa itsemme kanssa. Maailmanrauhan on seurattava sisäisestä rauhasta."

Noin sanoi Dalai Lama, mutta mitäköhän kaikkea siihen sisältyy?

Sitaatin mukaan meillä on meneillään konflikti itsemme kanssa. Toisin sanoen psyykeni täytyy olla jakautunut vähintään kahteen osaan, muutenhan ei voisi olla vastakkaisia osapuolia. Sisäavaruuden kartoittajat tuntevat monia termejä psyyken eri osille, mutta ei lankauduta yksityiskohtiin vaan määritellään laajemmin.

Tajunta on jakautunut kahteen osaan, tietoiseen ja tiedostamattomaan. Tietoisessa tajunnassa ja ajatuksissani haluan olla tietynlainen tai ainakin tulla joskus sellaiseksi. Tiedostamattomassa tajunnassani muhivat monenlaiset käsitykset siitä, millaisena pidän itseäni, ja millainen pelkään oikeasti olevani, mutta mitä en halua myöntää itselleni. Niiden välillä ei aina ole avointa sisällisotaa, mutta levottomuutta ja vastarintaa kuitenkin. "Me vaan haluttais että meidätkin huomioidaan!" "Hiljaa! Kuka huutaa?" "Epäonnistumisen pelko ja patoutunut suru, ja on täällä kans huonommuudentunto ja pari mu..." "HILJAA! Nyt mä alan kehittämään itseäni ja muutun niin täydelliseksi, että teistä ei kuulla mitään enää ikinä."

Moni sisäinen, kuviteltu vihollisesi pitää huutoa vain siksi, että saisi nousta ylös poterosta ja häipyä lopullisesti, koska ei todellisuudessa kuulu maailmaasi. Se on jäänyt sinne vahingossa, kenties jonkin ikävän tilanteen seurauksena, jonka jälkeen se on peitetty umpeen ja turvallisen etäisyyden päähän on asetettu vartiointi. Olemme niin tottuneita konfliktitilassa olemiseen että pidämme sitä normaalina tilana, emmekä osaa kuvitella muuta. Tällä hetkellä en osaa kuvitella miltä sisäinen rauha tuntuisi sen enempää, kuin osaan kuvitella millainen olisi täydellinen maailmanrauha. Siksi uskon että on turhaa havitella jotain mistä ei tiedä millaista se on. Ja vieläpä vanhoilla keinoilla jotka eivät ole tähänkään saakka auttaneet.

Toinen vanha huomautus onkin että rauhaa ei voida saavuttaa sotimalla. Se voidaan saavuttaa laskemalla aseet ja antautumalla toinen toisille osapuolille. Mieti! Jos kaikki sotilaat heittäisivät homman sikseen komentajien ja operatiivisen johdon käskyistä huolimatta, eikä yhtään asetta enää laukaistaisi, niin... niinpä niin. Vaan sisäisessä maailmassa jokaisella on valta tehdä mitä haluaa.

Voisiko sisäisen rauhan siis saavuttaa antautumalla itselleen? Antautumalla itsensä niille puolille, joita pelkää ja vastustaa? Se ei onnistu pohtimalla tai teorisoimalla, sillä rauhanneuvottelut pöydän ääressä eivät auta jos melske rintamalla jatkuu. Tarvitaan käytännön harjoitusta joka auttaa ensin havaitsemaan millaisia keinoja sisäisen konfliktin osapuolet käyttävät. Sen jälkeen voi itse päättää antautua molemmille osapuolille: sille joka vastustaa, ja sille jota vastustetaan.

Antautumisesta ei seuraa yhden osapuolen tappiota vaan kaikkien voitto. Kun kaikki lopettavat toistensa höykyttämisen, seuraus ei ole yksipuolinen jyrääminen vaan vastutettujen ominaisuuksien tuleminen sallituksi. Silloin vihollista voi katsoa lähietäisyydeltä silmiin ilman paniikkireaktioita, tietäen että jokainen saa olla sellainen kuin on, ja voi antaa toisten olla sellaisia kuin ovat. Ne, jotka ovat väärässä paikassa, pääsevät lähtemään. Ne, joiden kuuluu jäädä, voivat vilkuttaa ystävinä perään asettuen olemaan kaikessa rauhassa.

Vaikka en tiedä millaista se olisi, uskon oppineeni sen millaisilla keinoilla siihen ei hyödytä pyrkiä. Jos joku tulee sanomaan sinulle että sinun tulisi muuttua hänen arvojensa mukaiseksi, jotta hänellä olisi parempi olla, mikä mahtaa olla ensimmäinen reaktiosi? Laiminlyötkö omat arvosi ilman muuta, ja alat muuttumaan? Todennäköisesti nouset puolustuskannalle. Jokainen sota on uskonsota: osapuolet taistelevat jonkin sellaisen puolesta johon he uskovat, ja joka on heille tärkeää.

Entä jos joku sanoo että sinun pitää muuttua rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, iloisemmaksi, huomioonottavammaksi ja paremmaksi - olkoon sitten muiden tai itsesi takia? Entä jos itse sanot sitä itsesi tuntemattomalle puolelle koko ajan: "Minun täytyy muuttua"? Paino sanalla "täytyy". Muutoksessa ei ole mitään vikaa, mutta todellinen muuttuminen ei tapahdu voimalla ja vallalla.

Muistutus itselle

Täysi läsnäolo tässä hetkessä on ihmisen luonnollinen tila. Emme kuitenkaan elä siinä, vaan elämme tilassa jota olemme oppineet pitämään normaalina.

Osa sinusta ei halua antautua tälle hetkelle. Se haluaa viedä sinut pois, takaisin ajatuksiisi tai johonkin toimintaan missä voit tuntea olosi turvallisemmaksi. Siinäkään ei ole mitään vikaa, se on vain tapa. Näe se ja päätä haluta antautua sille. Tee tietoinen valinta ja päätös olla sen kanssa.

Tule siitä tietoiseksi ja tee päätös että haluat antaa sen tapahtua. Havaitse kuinka se tapahtuu, kuinka pakenet tätä hetkeä ja sitä mitä tunnet ja koet.

Tarkkaile samalla haluaisiko joku osa sinusta lopettaa tuon pakenemisen sen koska pitää sitä huonona asiana. Haluaisiko joku osa pitää sinut väkisin tässä ja nyt, tavoitella luonnollisuuden tilaa luonnottomalla vastaanpanemisella.

Se ei ole sisäinen kamppailu tai sotatila, mutta se on rauhattomuuden tila.

Siihen voi jäädä paikalleen jäämättä siihen kiinni

Sinun ei tarvitse tuntea tai kokea mitään tiettyä.

Se mitä tunnet ja koet on jo tässä.

Sinun tarvitsee vain tunnistaa mitä se on, ja tunnustaa se.

Vaikka sinä, jokin sinussa, pakenisi tätä hetkeä, se mitä tunnet ja koet on aina tässä ja nyt. Vaikka sinä jättäisit sen, se ei jätä sinua.

Se mitä tunnet ja koet on alati läsnä ja havaittavissasi, juuri nyt, jos päätät niin. Tai nyt.

Kuitenkin se muuntuu koko ajan, hetkestä toiseen. Jos jumitut siihen mitä havaitset nyt, minuutin päästä tunnet jumittumisesi minuutin vanhaan tuntemukseen.

Siihen, mitä tuntee, voi kuitenkin jäädä paikalleen jäämättä siihen kiinni.

Kellutko vaivattomasti virran mukana, vai käytätkö voimia uimalla omaan suuntaasi? Tai roikkumalla kiinni virran ylle kurottuvassa oksassa?

Opiksi ottaminen voi viedä ojasta allikkoon

Voit ottaa mistä päin planeettaamme tahansa kaksi ihmistä, ja heillä on enemmän yhteistä kuin erottavia tekijöitä. Siitä huolimatta että kuulumme – ja haluammekin kuulua – tähän laumaan, haluamme myös olla yksilöitä. Ja mehän olemme myös sitä. Kaikki kuusi miljardia yhdessä, än - yy - tee - nyt: "Me kaikki olemme yksilöitä!"

Jotkut haluavat kovasti olla erilaisia kuin muut, toiset taas eivät halua erottua vaan ovat mieluummin samanlaisia. Itse haluan paradoksaalisesti olla tietyissä asioissa erilainen kuin muut, mutta yleisesti ottaen en kuitenkaan liian erilainen jotta saisin vielä kuulua jengiin. Kaikilla taitaa olla nuo molemmat halut, mutta niiden painotukset vain vaihtelevat. Ja mehän sujuvasti uskomme olevamme joissain asioissa erilaisia kuin muut, ja kuitenkin samanlaisia.

Se, että haluan olla erilainen, kertoo tietenkin että en ole sitä. Jos minulla tai minussa olisi tuo "ominaisuus", minä olisin sitä aidosti eikä mieleeni silloin voisi edes tulla haluta sitä. Ja paradoksaalisuus jatkuu: sama juttu pätee luonnollisesti myös samanlaisuuteen. Haluan olla molempia, enkä siis ole kumpaakaan. Mahtavaa.

Nyt alkaakin tuntua siltä, että homman pointti ei ole olla erilainen tai samanlainen, vaan omanlainen. Sepäs olisikin jotain. Jos nyt pinnistelen mielikuvitustani ja yritän nk. vähän nähdä, niin kaiken lisäksi se sisältäisi erilaisuuden ja samanlaisuuden. Jos kaikki olisivat omanlaisiaan, niin omat, luontaiset ominaisuutemme tekisivät meistä jossain määrin erilaisia luonteita, mutta sehän olisi samalla suuri yhdistävä tekijä!

Hitto, nyt täytyy leikkiä ajatuksella ja pinnistellä lisää. Mistä tiedämme että emme jo ole omanlaisiamme? Mikä estää olemasta? Mitä siihen tarvittaisiin?

Kaksi asiaa tulee mieleen: 1) Minun tulisi alkaa nähdä millä tavoin haluan olla jotain muuta. Yleensä haluan olla ominaisuuksiltani parempi kuin millaisena pidän itseäni nyt. Haluan kerätä uusia, ylevämpiä ominaisuuksia. 2) Tulisi oppia pois niistä ulkoa opituista ominaisuuksista, joita olen mennyt epähuomiossa liimaamaan itseni päälle.

Nykytilassa ei sinänsä ole mitään vikaa, eikä ole syytä alkaa vänkäämään henkisesti sitä vastaan, sillä minä nyt en voi missään hetkessä olla mitään muuta kuin mikä, tai kuka, uskon ja koen olevani. Sen havainnoimisesta voisi aloittaa koko tämän homman.

Sen lisäksi teen kuitenkin itselleni uuden lupauksen, ja kutsun kaikki mukaan tekemään saman lupauksen itselleen:

En enää ikinä aio ottaa mallia kenestäkään.

Hyödyllisten käytännön taitojen opettelu on tietysti asia erikseen. Prosenttilaskun, puun vuolemisen tai ruoan laittamisen opettelussa on ihan hyvä ottaa mallia itseään taitavammista, mutta silloinkin voi matkimalla omaksua vain perustaidot ja oman tyylin on annettava tulla itsestä. Mutta että toisten henkilökohtaisista ominaisuuksista? "Kyllä sinunkin kannattaisi ottaa oppia hänestä..."

Toki, meillä on ystäviä jotka ovat eteviä ja päteviä monissa asioissa. Kateus nousee pintaan kun seuraamme heidän menestyksestä touhuiluaan. Siinä tietenkin unohtuu se, että näemme heistä aina paremmin ne puolet jotka mielestämme puuttuvat minusta.

Seuraamalla televisiota ja elämäntyylilehtiä saa lisää mallia raharikkailta, innovoijilta ja hyväntekijöiltä. Uskominen sen kuuluisan "median" luomaan kuvaan muiden erinomaisuudesta on yksi suurimmista karhunpalveluksista, jonka itselleen voi tehdä. Onneksi on sentään Big Brother ja Seiska tasapainottamassa kenttää, mutta enpä ottaisi esimerkkiä sieltäkään.

Toisten henkilökohtaisesta ominaisuuksista? Lapsuus- ja kouluvuosien aikana olen jo antanut ohjelmoida itseeni ihan liikaakin yleviä ominaisuuksia, jotka voivat vieläpä olla ristiriidassa joko keskenään tai minun omanlaisen itseni kanssa. Mitä iloa siitä on enää tässä iässä jos vielä jatkaa ohjelmoitumista? Ainahan sitä voisi lukea kirjan jossa kerrotaan mitä minun pitää tehdä saadakseni selville kuka olen, mutta jos siinä edes vihjattaisiin että minun pitäisi muuttaa itseäni jollain tavalla niin ei käy laatuun, ei vaikka se olisi muutos ties kuinka paljon vapaammaksi ja rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi. Paremmaksi.

Jos nyt lakkaan ottamasta mallia kenestäkään ja vanhoja ohjelmoitumisia jää pois niin siitäkin seuraa muuttumista. Se on pelottavaa, koska en tiedä juuri mitään siitä, millainen olen niiden alta. Miten tässä näin kävi? Tuntuu pelottavalta muuntua takaisin omanlaisekseen, ja turvalliselta muuttaa itseään egon ohjaamana erilaiseksi ja samanlaiseksi. Ota selvää. Mutta älä ota mallia.

'Human being' on suomeksi ihmisolento.

Sinä saatat kuvitella olevasi yhtä kuin ajatuksesi, tunteesi ja kehosi.

Sinulla on ajatuksia joita huomaat ja ajattelet, sinä tunnet tunteitasi sekä tunnet kosketuksen ja fyysisiä tuntemuksia.

Siinä missä silmä ei voi nähdä itseään, ei ajatuskaan voi huomata itseään, tunne ei voi tuntea itseään, hellä kosketus tai särky ei voi tuntea itseään. Kuka sinussa on se, joka havaitsee nuo kaikki?

Sanon kuka se ei ole: se ei ole yksikään egoistasi, se ei ole sivuutettu varjopuolesi, ei liioin persoonasi tai mikään muukaan osa tajuntasi tiedostamattomista osista. Se on jotain muuta, johon olemme väliaikaisesti menettäneet yhteyden ja jota emme siksi tällä hetkellä tunne.

Vaikka emme voi tietää kuka se on, ja vaikka samaistumme sen sijaan ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon ei sillä kuitenkaan ole väliä: Milloinkaan, missään nyt-hetkessä, emme voi olla mitään muuta kuin mikä koemme olevamme.

Hyvät uutiset ovat, että meidän ei tarvitse olla mitään muuta. Meidän ei tarvitse yrittää olla mitään muuta.

Huonot uutiset ovat, että juuri kukaan ei usko sitä.

Syystä tai toisesta haluaisimme olla toisenlaisia kuin olemme tai tuntea jotain muuta mitä tunnemme. Luomme älyttömän kehän, jossa tavoittelemme (omien tai jaettujen ihanteiden mukaista) täyttymystä jonka saamme joskus tulevaisuudessa; "sitten kun". Vastustelemme, tavoittelemme ja teemme, mutta emme ole.

Varastamme itseltämme mahdollisuuden olla tässä ja nyt se mitä koemme olemme. Meistä jokaisen tarkoitus on olla se mitä olemme. Ikävä kyllä olemme jossain vaiheessa uskoneet että joko meissä, tai siinä mitä tunnemme, on jotain vikaa emmekä pidä siitä.

Vaikka emme aina pitäisi itsestämme, meissä ei silti ole mitään vikaa - mutta juuri kukaan ei usko sitä.

Ainoa paikka ja aika joka on olemassa, on tässä ja nyt. Sinä et koskaan voi olla mitään muuta kuin mitä koet olevasi juuri nyt.

Voimme valita olemmeko sitä tietoisesti, vai olemmeko siitä tiedottomina tunteiden, ajatusten, ehdollisten reaktioiden ohjailtavina.

Tietoinen valinta ja päätös olla tässä ja nyt sen kanssa mikä sinulle on totta, olipa se mitä tahansa ja piditpä siitä mitä tahansa.

Tietoinen valinta ja päätös olla tässä ja nyt sen kanssa mikä sinä koet olevasi, olipa se mitä tahansa ja piditpä siitä mitä tahansa. Siinä kaikki.

Niinä hetkinä kun havaitset itsessäsi tai tunteissasi puolia joista et pidä, muista tämä:

Mitä väliä sillä on mitä egosi pitää siitä, mikä koet olevasi? Molemmat ovat illuusioita joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka sinä todellisuudessa olet.

Mikä tai kuka estää sinua antamasta itsellesi täyttä lupaa olla se mikä olet?

Ootko nä herreillä?

Lehdessä esiteltiin tv-ohjelmaa, jossa lapset vastaavat filosofisiin kysymyksiin. Yksi kysymys kuului: "Mitä eroa on ajatuksilla ja unilla?"

Yhteistä niillä on se, että molemmat syntyvät alitajuntaan tukahdutetusta materiaalista: ajatuksista, tuntemuksista ja kokemuksista.

Eroa voisi olla siinä, että ajattelumme on "loogista". Olemme omaksuneet uskomuksia mm. siitä millainen maailma on, mikä on järkevää, mikä on todellista ja mikä ei voi olla mahdollista. Muodostamme mieluiten ajatuksia jotka sekä mahtuvat uskomustemme asettamiin rajoihin, että toisaalta tukevat ja vahvistavat niitä (mikä on ajan myötä rajoittava, näkökenttää kaventava tapa).

Unissa alitajunnan materiaali on vapaammassa käytössä ja yhdisteltävissä ilman loogisuuden vaatimuksia.

Toinen yhteinen tekijä on se, että sekä ajatukset että unet tapahtuvat samassa paikassa. Hereillä ollessamme otamme vastaan ärsykkeitä ympäristöstä aistien kautta. Näkö-, kuulo- ja tuntohavainnot yhdistyvät tajunnassa jossa muodostuu havainto ympäristöstä, terästettynä hajulla tai maulla silloin tällöin. Ympäristö siis sijaitsee ainoastaan sinun tietoisessa tajunnassasi, jossa rakentuu konstruktio siitä – konstruktio valvetodellisuudesta. Kehollisilla aisteilla voimme tosin havaita ainoastaan fyysistä maailmaa ja materiaa.

Meillä on myös intuitio, vaisto, joka on älyn ja aistien yläpuolella. Vaikka olisimme ensin analysoineet ja järkeilleet jotain ongelmaa, saatamme tehdä päätöksen sen perusteella millainen tuntemus meillä on sisuskaluissa.

Kun näet unta, sen surrealistinen maailma tuntuu yhtä todelliselta siksi että se sijaitsee ja "toteutuu" samassa tajunnassa kuin valvetodellisuus. Aistiärsykkeet on suljettu pois, joten unitodellisuus rakentuu vallattomasti alitajuntasi sisällöstä. Sekin on tapahtumahetkellään konstruktio todellisuudesta.

Oletko koskaan unessa havahtunut siihen oivallukseen, että "tämähän on ainoastaan unta"? Se voi jäädä vain ohikiitäväksi ajatukseksi joka ei vaikuta unen tapahtumiin sen enempää. Mutta joskus se on voimakas elämys, niin kutsuttu tietoiseksi tuleminen: ymmärrämme että ympäröivä maailma ei olekaan todellinen vaan me kuvittelemme sen, ja että voimme tehdä siellä mitä vain. Englanniksi tällaisesta unesta käytetään nimitystä 'lucid dream', suomeksi mm. selkouni.

Olemme niin tietoisia ympäristöstä että aistit tuntuvat terävoityvän, värit näyttävät puhtaammilta ja äänet kuuluvat kirkkaammin. Selkounessa meillä on rajattomat mahdollisuudet vaikuttaa tarinan kulkuun ja tämä yhtäkkinen "herääminen" tuntuu hyvin jännittävältä niin, että koko keho tuntuu väreilevän kutkuttavaa elämänvoimaa. Maailma on leikkikenttä jossa meitä ei rajoita mikään muu, kuin omat käsityksemme siitä mikä on mahdollista. Ja kaikki on mahdollista. Olemme vapaita tekemään mitä haluamme ja onnistumme siinä.

Kysy itseltäsi: Olenko minä hereillä vai näenkö unta? Kiinnitä sitten hetkeksi huomiota siihen mitä näet ja kuulet ympärilläsi juuri nyt. Mitä tunnet kehossasi? Millainen olo sinulla on?

Fyysinen ympäristösi, ihmiset ympärilläsi ja sinä itse – millaisia kuvittelet heidän olevan ja millaisia he mahtavat olla oikeasti, jos nuo kuvitelmat otetaan pois?

Mystikot ja metafyysikot kautta aikojen ovat puhuneet itsensä tiedostamisesta, tietoiseksi tulemista, heräämisestä. Yrjö Kallinen sanoi että koko ihmiskunta on psyykkisessä unessa täysin tiedottomana siitä, mikä on todellisuus.

Oletko koskaan leikkinyt ajatuksella siitä, millaista olisi jos sinulle tapahtuisi selkounen kaltainen herääminen silloin, kun olet valveilla?

It takes to feel yourself to know yourself

There is something curious about the Finnish word 'tuntea': it translates both to 'know' and to 'feel'. When we say "tuntea itsensä" we talk about knowing myself or knowing about myself, but it could also be interpreted as feeling myself. Yet I don't think anyone thinks about that. Tell me if I'm wrong.

This came to my mind, again, during an inner observation practise, where I was laying down on my back, being with my breath as it happened and focusing my awareness on my feelings, as well as physical or energetic sensations - and whatever I was experiencing anyway (though I'd rather call it imperiencing since experience takes place in one's inner world, doesn't it?).

As usual, I became aware of stuff that I did not like and did not want to feel, but there it was. And there was no denying that all of it was part of me, even though most of the time I was / am not aware of them.

It was happening mainly on emotional level: fear and it's sideproducts, which are meant to cover and hide it, such as anger and just resistance. As you know, you feel emotions physically too, and I was feeling the fear in my stomach. Uhh, very unpleasant. I was also very aware of other physical and energetic sensations too: I was feeling my body and energies.

So I went: "Oh well, I suppose that if I want to know myself I can not choose what parts I want to know. If I want to get to know myself deeply and thoroughly, I takes a choice and a decision to know all sides and aspects of me, and of my whole being."

I was thinking - in Finnish of course - and all of a sudden understood the other meaning of the word 'tuntea'. I realised it would take a decision to feel it all as well! It only made perfect sense because in the end they are the same.

So I chose to be with whatever I was feeling, including the resistance to what I was feeling. Feeling my body combined with feeling my feelings. Most of the time we think that intellect, feelings and body are separate functions but that is not true. And now I was just feeling what I was feeling, without caring if it was physical or emotional. I wasn't even interested.

We also have a tendency to rely mainly on our intellect, so we automatically analyze our emotional and physical feelings. We process them through a "thought machine". That doesn't help us to know our selves, for the only purpose of feelings is that they are to be felt. We don't need any intellectual information about them.

The best thing that can come out from this all is that when analyzing loosens it's grip –and at the same time there is more just pure feeling of our body and feelings– our three functions (intellect, emotions, body) start to regain their natural balance. When that happens, we start to know and feel ourselves intuitively.

Self-knowledge is not knowing our thoughts and thinking, nor knowing about ourselves. It is experiencing ourselves through being with all sides and aspects of ourselves.