Tähtäämistä hukassa olevaan illuusioon

Viime aikoina olen useasti herännyt aamulla ennen kellon soimista. Hieman väsyneenä, jep, mutta kun uni ei enää tule niin se on yksi parhaista hetkistä sisäavaruuden havainnointiin. Ei tarvitse vielä nousta ja alitajuntaan on lyhyt yhteys.

"Tietoinen valinta ja päätös haluta tuntea myös se – ja varsinkin se – mitä egoni ei halua minun tuntevan." Tuli vaan mieleen tänä aamuna harjoittaessani sisäistä havainnointia. Esiin oli noussut pelkoa, jonka yhtäältä päätin kohdata, mutta jota toisaalta huomaamattani pakenin tuon tuostakin.

Yht'äkkiä havaitsin ja tiedostin etsiväni tuon pelon ydintä, tähtääväni sinne vaikka en tiennyt missä suunnassa se on. Odotin sen paljastuvan seuraavassa hetkessä kun vain haen ja kaivelen. Vanha totuus kuitenkin sanoo että se mitä etsit on jo tässä (missä muuallakaan – ei ole mitään muuta hetkeä kuin nyt). Mikä siis esti minua havaitsemasta sitä tässä ja nyt? Se, että osa minusta halusi tuntea jotain mukavampaa, eli sen hetken kun pelko on jo kohdattu, tullut käsitellyksi ja jäljellä on rauha.

Se paljasti minulle sen, kuinka osa minusta tuomitsee kokemani pelon pahaksi, vaikka toinen osa on antautuvinaan sille arvottamatta tai tuomitsematta sitä.

Egolla on vilpittömät tarkoitusperät ja se on minun puolellani: se haluaa suojella minua epämukavilta kokemuksilta. On siis turhaa alkaa vastustamaan sitä prosessia, vaan sen sijaan voin havainnoida sitä ja olla senkin kanssa.

Jostain tuli impulssi kyseenalaistaa omat motiivini harjoittaa sisäistä havainnointia ja tuntea se mikä on minulle totta tässä ja nyt. Meillähän on kaksi perimmäistä motiivia: joko haluamme välttää mielipahaa tai haluamme saada mielihyvää. Tosin ne molemmat kumpuavat pelosta, sen pelosta että jos noin ei käy niin sitten käy kalpaten. Toinen, harvinaisempi lähtökohta on toimiminen rakkaudesta käsin. Tätä kannatti nyt havainnoida.

Arvaa kumpi minua ohjasi, ja on oikeastaan aina ohjannut, myös harjoittamaan tätä meditaation kaltaista menetelmää? "Jos en onnistu kohtaamaan pelkojani ja käsittelemään niitä, ne käsittelevät kyllä minut. Jos en onnistu päästämään irti vihastani, se ohjaa minua aina juuri silloin kun ei pitäisi." Pelko kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Pelko siitä, että jos en opi vilpittömästi rakastamaan itseäni kaikkine puutteineni, jään loppuiäkseni vajavaiseksi. Minusta ei tule täydellistä. Pelko siitä, että aika ja taitoni eivät riitä näiden asioiden käsittelemiseen.

Yritin kuvitella millaista olisi tehdä samaa harjoitusta puhtaasti rakkaudesta käsin – siten että haluan kohdata tiedostamattomat varjoni ja pelkoni ilman että niiden, tai minun itseni, tarvitsisi muuttua miksikään. Siten että sallin itseni olla puuttellinenkin, ja kelpaan itselleni täydellisesti. Lopetin tuon kuvittelun kun hoksasin että se mitä etsin on jo tässä ja nyt, ja on aina ollutkin. Oleellinen kysymys on että mikä estää minua näkemästä ja kokemasta sitä?

--

Vietnamin veteraani, käytännöllisen metafysiikan pioneeri ja mun suosikkiheppu Colin Sisson:

"Don't love yourself."

(YouTube -video, kesto 5:34)

Quotes on becoming a better person

"I'm not interested in making myself feel better. I want to feel real, no matter how it is."

– Unknown –

--

Q: Why not just go on in your life and do as you do, why do you want to practice?

A: I want to learn. I want to improve and feel better about myself.

Q: How do you know when you feel better enough, so you can say to yourself: "I'm there, there's nothing to be improved anymore"?

A: When I'm enlightened.

Q: So how do you know when you're enlightened?

A: I would assume that by the way I feel. I'm sure I will know it when it happens.

Q: Hmm, perhaps, perhaps you will then. What if it never happens before you die?

A: Then I will die knowing that I tried.

Q: If that happens, will you then be ready to die knowing that you lived your life waiting for some good feeling that did not come, instead of living in present moment with your real feelings that you had all the time?

– Unknown –

--

"Everything is more complicated than you think. You only see a tenth of what is true. There are a million little strings attached to every choice you make; you can destroy your life every time you choose. But maybe you won't know for twenty years. And you may never ever trace it to its source. And you only get one chance to play it out. Just try and figure out your own divorce. And they say there is no fate, but there is: it's what you create.

And even though the world goes on for eons and eons, you are only here for a fraction of a fraction of a second. Most of your time is spent being dead or not yet born. But while alive, you wait in vain, wasting years, for a phone call or a letter or a look from someone or something to make it all right. And it never comes or it seems to but it doesn't really.

And so you spend your time in vague regret or vaguer hope that something good will come along. Something to make you feel connected, something to make you feel whole, something to make you feel loved. And the truth is I feel so angry, and the truth is I feel so fucking sad, and the truth is I've felt so fucking hurt for so fucking long and for just as long I've been pretending I'm OK, just to get along, just for, I don't know why, maybe because no one wants to hear about my misery, because they have their own. Well, fuck everybody. Amen."

– Minister in the movie 'Synecdoche, New York' –

Olen, siis ajattelen

Tein suullista pikagallupia yhdellä kysymyksellä: missä ajattelu tapahtuu, eli missä ajatukset sijaitsevat? Materialistit ja bioloogikot vastasivat ensin että aivoissa, mutta penätessäni psyykillisempää näkemystä he useimmiten sanoivat niiden sijaitsevan mielessä. Siellähän ajatukset liikkuvat. Se olikin kaiken kaikkiaan yleisin gallupvastaus otannan ollessa suppea mutta sekalainen.

Mikä mahdollistaa sen, että voimme huomata ajatuksemme ja havainnoida niitä? Toisinaanhan ne soljuvat samalla kun itse olet muissa maailmoissa, kunnes huomaat olotilasi. Tajuat leijunneesi poissaolevana ja kiinnität jälleen aktiivisemmin huomiota ajatuksiisi, tai miten sen nyt itse koetkaan. Joskus taas kiinnitämme huomiota siihen, kuinka ajatuksemme askartelevat jonkin mieltä vaivaan asian kimpussa pääsemättä mihinkään. Onko tuossa yhtälössä ajatukset, huomio sekä mieli yhtä ja samaa vaiko eri tekijöitä?

Oletko kuullut vertauskuvaa "Samoin kuin silmä ei voi nähdä itseään, ei myöskään ajatus voi havaita itseään"? Mikä siis on se osa sinua joka havaitsee ajatuksesi, ikään kuin lukien tai kokien niitä, samaan aikaan kun ne nousevat mieleesi vain häipyäkseen tyhjyyteen? Sitä tulemme harvoin edes miettineeksi, koska olemme samaistuneet ajatuksiimme niin että luulemme olevamme yhtä kuin ajatuksemme. Tällöin mieleen ei edes juolahda että mitään muuta voisi olla. Ajattelen, siis olen – ajatukseni ovat yhtä kuin minä. Mutta jokin osa meissä havaitsee jokaisen ajatuksemme ikään kuin niiden "ulkopuolelta".

Eipä kehokaan pysty itse olemaan se, joka havaitsee kehossa tuntuvat kihelmöinnit, kolotukset ja mielihyvät. Samoin tunteet tuntuvat, mutta kuka tai mikä kokee ne? Etsiminen on hankalaa, sillä kuinka etsit jotain mistä et vielä tiedä mitä se on? Kuinka haet jotain, jota et ole vielä kohdannut etkä tiedä millaista se on?

Vaikka se on koko ajan osa meitä emme havaitse ja löydä myöskään siksi, että samastumme voimakkaimmin itsemme tuttuihin osiin: ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon. Mutta jos oma-aloitteisesti suuntaa havainnointiaan niihin, tulee väistämättä tietoisemmaksi siitä että tämä joka tuntuu tässä on kehoni, mutta se en ole minä; nämä tuntemukset ja vibat ovat tunteitani mutta ne eivät ole minä; nuo sanat, kuvat ja äänet ovat mieleni tuottamia ajatuksia mutta ne eivät ole minä.

Ja sitten on se joka havaitsee.

Se mielentila ja olotila johon olet ikäsi tottunut, ja jota olet oppinut pitämään sinuna, ei olekaan koko totuus sinusta.

Mistä löytyisi kysymys?

Kuulin työpaikallani kollegan sanovan toiselle: "Sä pääset vielä pitkälle. Sulla on oikeat kysymykset, se on tärkeetä."

Aivan! Kuka tahansa sisäisen havainnoinnin harjoittaja, tai sisäisen työn tekijä, alkaa ennen pitkää asettaa itselleen kysymyksiä. Ne ovat väline joilla haastetaan omat uskomukset siitä mikä maailma on ja mikä minä on. Niillä kyseenalaisetaan omat "totuudet" ja testataan onko niissä mitään perää.

Kysymykset nousevat aiempien havaintojen pohjalta sen jälkeen kun havaintojen tuomat oivallukset on sisäistetty. Halu päästä syvemmälle niiden taakse herättää uteliaisuuden joka muodostuu uudeksi kysymykseksi. Näin se toimii yhtälailla toimittajalle, insinöörille, rikosetsivälle ja ydinfyysikolle. Tai mystikolle, meditoijalle ja metafyysikolle. Vastauksia ei maksa vaivaa löytää järkeilemällä tai analysoimalla, sillä äly on työkalu kysymysten asettamista varten. Toimittajat ja tieteilijät toki hakevat niitä ulkoisesta maailmasta ja hakemisessa suuntaa voi ohjata älyllinen päättely, mutta heillekin vastaukset tulevat havaintojen yhdistymisestä uusiksi oivalluksiksi. Se on prosessi jossa intuitiolla ja nk. kutinalla on vahva sija.

Sisäisen havainnoinnin harjoittaja pysyy itse paikallaan, heittää sisäavaruuteensa kysymyksen ja antaa sen risteillä aikansa kunnes se osuu maaliin. Silloin tapahtuu jotain, josta tulee paluupostina vastaus. Se ei välttämättä tule sanallisessa muodossa eikä sitä voi pistää vertailutestiin tai todistella oikeaksi, mutta ei tarvitsekaan: sen tietää oikeaksi.

Se ei ole prosessi joka pitää tehdä oikein, tai jota edes voisi tehdä väärin, ja sisäavaruudessa voi leijua ilman että kyselee mitään erityisiä. Leijumiseen pätee kuitenkin kollegani sanoma: oikeilla kysymyksillä pääsee pidemmälle. Tärkeää ei siis ole löytää oikeita vastauksia, vaan oikeita kysymyksiä. Ajan myötä olen huomannut että niistäkään parhaat eivät synny mekanistisella järkeilyllä, sillä tietoisen ajattelun taustalla tapahtuu koko ajan hiljaista ihmettelyä joka pullauttaa esiin hyviä kysymyksiä.

Joskus niitä kyllä tulee muualtakin. Kävimme kolmannen kollegan kanssa lyhyen keskustelun olemisen luonteesta, ja hän totesi jotain sellaista että se on vain määrittelyä eikä sellaista oikeasti ole olemassa. Sain perään haastamismielessä esitetyn kysymyksen: "Mitä on oleminen?" En minä tiedä! Tietysti voisin luonnehtia että se on sitä kun on läsnä itsensä ja ympäristönsä kanssa sekä tietoisena ajatuksistaan, kehon tuntemuksista, tunteistaan, niiden vastustamisesta ja torjumisesta, siitä kuinka ei halua olla itsensä kanssa tässä ja nyt, jolloin alkaa havaita objektiivisesti itsensä kokonaisen olemuksen ja sen myötä palaa itsensä kanssa olemisen tilaan... jaadijaadijaa.

Ollessani myöhemmin itsekseni kysymys palautui mieleeni ja lähti hetkeksi risteilemään. En silloin, enkä vieläkään ole, saanut siihen tyhjentävää vastausta, mutta tiedän että sellainen on olemassa, mutta sori: sitä ei voi sanallistaa eikä todistaa oikeaksi.

Vapaus vapautumisen halusta

Kesä meni blogia muistamatta. Nyt se palasi mieleen kun aiheita on pyörinyt mielessä, mutta eipä mennä vielä niin pitkälle, vaan lainataan.

Olen saanut lukea Matti Salmisen käsikirjoitusta 'Yrjö Kallinen -Todellinen toisinajattelija', jonka Into Kustannus julkaisee keväällä 2011. Kirjassa tuodaan esiin lukuisia Kallisen kirjoituksia ja kirjeitä, ja niistä yhdessä hän osaa kiteyttää muutamille riveille jotain, mistä on kirjoitettu pitkiäkin kirjoja:

"Kirje Anni Rakeelle 9.7.1942:

Talousmiehet uskovat, että ihmisen arvo mitataan sillä, kuinka paljon hän tuntee ja ymmärtää taloudellisia asioita, jotka heille ovat ainoita realiteetteja; uskovaisten tärkein arvo on uskossa; matematiikan harrastajat pitävät matematiikan tuntemusta kaiken ajattelun ja tietämisen perustana; kirjanoppineet mittaavat ihmisiä heidän lukeneisuutensa perusteella; sotilailla on kansan puolustustahdon ja -kunnon kehittäminen ylin ja tärkein asia koko elämässä jne. jne. jne. Kukin ihminen tavallisesti löytää jonkin oman ponnistusalansa, oman tiensä, oman kilpakenttänsä.

Kaikille on tavallisesti yhteistä, olkoon ala mikä tahansa, usko ja yllytys ponnisteluun, riehkäsemiseen, saavuttamiseen, kaikkien voimien jännittämiseen. Ja kaiken alla on tuhansin muunnelmin taitavasti kätkeytyvä itsetehostustarve, onnistumisen halu, itsesuojelupyrkimys, minätärkeys. Foorumit vaihtelevat, toiset ovat gladiaattoreita, toiset munkkeja, toiset oppineita, toiset näyttelijöitä, toiset totuudenetsijöitä, toiset rahamiehiä, mitä tahansa, mutta alla on tarve olla jotakin jonkin nojalla, seistä jollakin korokkeella, pinnistää ja ponnistaa, jotta pääsisi johonkin.

Tarvitsee vain tajuta tuo kaikki ja tuon kaiken olemus, ja pinnistämisen tarve laukeaa. Sen jälkeen alkaa luonnollinen hengitys, luonnollinen ja ponnistukseton ajattelemisen ilo, luonnollinen tekeminen, joka on läheisesti samanlaista kuin kasvin kukkiminen, linnun laulaminen. Minätärkeys ja totunnainen, milteipä sielunrakenteeksi muovautunut huoli minän kelpoisuudesta ja turvallisuudesta ajassa ja ikuisuudessa häivähtelee edelleen, silloin tällöin valtaa mielen, mutta nyt ihminen ei enää sitä kunnioita, ei elätä ja kannusta sitä, vaan hymähtelee sillekin. Ei ole hengenhätää edes siitä pääsemiseksi. Miksei saa olla vaikka sitäkin! Vapautuvalla ei ole edes vapautumisen hengenhätää. Hän uskaltaa olla vaikka vapautumaton. Hieman tuhmakin, all right, miksikäs tässä pitäisi olla viisas? Pitäisikö sinun kuulua juuri parhaimpaan seuraan maailmassa?, mikä verraton ajatus.

999 ihmistä 1000:sta sanoisi tähän: Mutta tuohan johtaa saamattomuuteen, velttouteen jne! Siinäpä se! Juuri tuollainen sana osoittaa kaksi asiaa: ensinnäkin se paljastaa sanojassa piilevän ja jopa hallitsevan huolekkaan halun olla jotakin, päästä johonkin, pelon, että ei vain lakkaisi olemasta jotakin ja pääsemästä johonkin, ja toiseksi sen, että hän ei ole tuota vapautumista kokenut. Jos hän olisi sitä kokenut, hän olisi myöskin kokenut sille tilalle luonnollisen toiminnan ilon, ajattelemisen ja ymmärtämisen vapaan ilon, joka panee minutkin tällaisia pitkiä kirjeitä kirjoittelemaan pelkästä riemusta ja tappelemaan tuhmuutta ja julmuutta vastaankin reippaammin kuin monet ponnistukseen uskojat."

Vastaus jonka saat on oikea.

Jos ajattelet menneitä tai tulevia, ajattelet jotain joka ei ole enää tai jotain, mikä ei ole ollut. Ne eivät ole totta tässä ja nyt.

Vaikka jättäisit sen miltä sinusta todellisuudessa tuntuu, se ei jätä meitä. Se on aina tässä ja nyt, vaikka me olisimme muualla emmekä havaitsisi sitä.

Kun kerrot - vaikka vain itsellesi - mitä tunnet, ajattelet sanoja ja käytät niitä kuvailemaan sitä, mitä ajattelet tuntevasi. Sinulle on muodostunut assosiaatio: yhdistät tietyt tuntemukset tiettyihin sanoihin, ja tietyt sanat tiettyihin tuntemuksiin.

Mistä tiedät että tunnet juuri sitä, mitä havaitset tuntevasi? Mihin vertaat sitä tunnistaaksesi että tämä on juuri se tunne, jonka ajattelet sen olevan? Kuka vahvistaa sinulle että havainto on tosi?

Lepo! Huomio sisäänpäin!

Kokeilu: Nyt, tässä hetkessä, sinulla ei ole käytössäsi sanoja kuvaamaan sitä mitä tunnet. Kuinka selvität itsellesi miltä sinusta tuntuu juuri nyt?

Rauhaa, tai tulee turpaan!

Teksti on julkaistu aiemmin verkkolehti Fifin Henkilökohtaista-yhteisblogissa.

Sitaatilla on hyvä aloittaa, varsinkin kun eräs tunnettu sellainen on mietityttänyt: "Emme koskaan saavuta rauhaa maailmassa, jos laiminlyömme sisäisen maailman emmekä solmi rauhaa itsemme kanssa. Maailmanrauhan on seurattava sisäisestä rauhasta."

Noin sanoi Dalai Lama, mutta mitäköhän kaikkea siihen sisältyy?

Sitaatin mukaan meillä on meneillään konflikti itsemme kanssa. Toisin sanoen psyykeni täytyy olla jakautunut vähintään kahteen osaan, muutenhan ei voisi olla vastakkaisia osapuolia. Sisäavaruuden kartoittajat tuntevat monia termejä psyyken eri osille, mutta ei lankauduta yksityiskohtiin vaan määritellään laajemmin.

Tajunta on jakautunut kahteen osaan, tietoiseen ja tiedostamattomaan. Tietoisessa tajunnassa ja ajatuksissani haluan olla tietynlainen tai ainakin tulla joskus sellaiseksi. Tiedostamattomassa tajunnassani muhivat monenlaiset käsitykset siitä, millaisena pidän itseäni, ja millainen pelkään oikeasti olevani, mutta mitä en halua myöntää itselleni. Niiden välillä ei aina ole avointa sisällisotaa, mutta levottomuutta ja vastarintaa kuitenkin. "Me vaan haluttais että meidätkin huomioidaan!" "Hiljaa! Kuka huutaa?" "Epäonnistumisen pelko ja patoutunut suru, ja on täällä kans huonommuudentunto ja pari mu..." "HILJAA! Nyt mä alan kehittämään itseäni ja muutun niin täydelliseksi, että teistä ei kuulla mitään enää ikinä."

Moni sisäinen, kuviteltu vihollisesi pitää huutoa vain siksi, että saisi nousta ylös poterosta ja häipyä lopullisesti, koska ei todellisuudessa kuulu maailmaasi. Se on jäänyt sinne vahingossa, kenties jonkin ikävän tilanteen seurauksena, jonka jälkeen se on peitetty umpeen ja turvallisen etäisyyden päähän on asetettu vartiointi. Olemme niin tottuneita konfliktitilassa olemiseen että pidämme sitä normaalina tilana, emmekä osaa kuvitella muuta. Tällä hetkellä en osaa kuvitella miltä sisäinen rauha tuntuisi sen enempää, kuin osaan kuvitella millainen olisi täydellinen maailmanrauha. Siksi uskon että on turhaa havitella jotain mistä ei tiedä millaista se on. Ja vieläpä vanhoilla keinoilla jotka eivät ole tähänkään saakka auttaneet.

Toinen vanha huomautus onkin että rauhaa ei voida saavuttaa sotimalla. Se voidaan saavuttaa laskemalla aseet ja antautumalla toinen toisille osapuolille. Mieti! Jos kaikki sotilaat heittäisivät homman sikseen komentajien ja operatiivisen johdon käskyistä huolimatta, eikä yhtään asetta enää laukaistaisi, niin... niinpä niin. Vaan sisäisessä maailmassa jokaisella on valta tehdä mitä haluaa.

Voisiko sisäisen rauhan siis saavuttaa antautumalla itselleen? Antautumalla itsensä niille puolille, joita pelkää ja vastustaa? Se ei onnistu pohtimalla tai teorisoimalla, sillä rauhanneuvottelut pöydän ääressä eivät auta jos melske rintamalla jatkuu. Tarvitaan käytännön harjoitusta joka auttaa ensin havaitsemaan millaisia keinoja sisäisen konfliktin osapuolet käyttävät. Sen jälkeen voi itse päättää antautua molemmille osapuolille: sille joka vastustaa, ja sille jota vastustetaan.

Antautumisesta ei seuraa yhden osapuolen tappiota vaan kaikkien voitto. Kun kaikki lopettavat toistensa höykyttämisen, seuraus ei ole yksipuolinen jyrääminen vaan vastutettujen ominaisuuksien tuleminen sallituksi. Silloin vihollista voi katsoa lähietäisyydeltä silmiin ilman paniikkireaktioita, tietäen että jokainen saa olla sellainen kuin on, ja voi antaa toisten olla sellaisia kuin ovat. Ne, jotka ovat väärässä paikassa, pääsevät lähtemään. Ne, joiden kuuluu jäädä, voivat vilkuttaa ystävinä perään asettuen olemaan kaikessa rauhassa.

Vaikka en tiedä millaista se olisi, uskon oppineeni sen millaisilla keinoilla siihen ei hyödytä pyrkiä. Jos joku tulee sanomaan sinulle että sinun tulisi muuttua hänen arvojensa mukaiseksi, jotta hänellä olisi parempi olla, mikä mahtaa olla ensimmäinen reaktiosi? Laiminlyötkö omat arvosi ilman muuta, ja alat muuttumaan? Todennäköisesti nouset puolustuskannalle. Jokainen sota on uskonsota: osapuolet taistelevat jonkin sellaisen puolesta johon he uskovat, ja joka on heille tärkeää.

Entä jos joku sanoo että sinun pitää muuttua rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, iloisemmaksi, huomioonottavammaksi ja paremmaksi - olkoon sitten muiden tai itsesi takia? Entä jos itse sanot sitä itsesi tuntemattomalle puolelle koko ajan: "Minun täytyy muuttua"? Paino sanalla "täytyy". Muutoksessa ei ole mitään vikaa, mutta todellinen muuttuminen ei tapahdu voimalla ja vallalla.