Question about life and death

Q: "Is there life after death?"

A: "We don't know. Some people say that they have had experiences of "the Next World" or that they are in contact with the spirits or souls of people who have passed away. That is their interpretation of some other than physical plane of life, or just something they somehow sense or perceive. And when they tell you about it what you get is only a verbal description of their experience, which may or may not be true or real. But will you or your soul go on after you die?

Pondering that may give you comfort when you feel like you need it in your life, and that's all right. But it doesn't help you in what you are here for: living your life however it is. It does the opposite, it takes your awareness away from the only place where you are, where you can be and where you always have been: present moment."

Q: "Well okay, I'll ask something else then. Is there life after present moment?"

--

P.S. For a short while that question served me as a braintwister which brought me back to awareness in and of present moment. But a day later I got another viewpoint in a form of an answer. I just added it in the comments, if you'd like to see it.

Ota rennosti - anna rennosti

Tutkimusmatkailu sisäavaruudessa tarkoittaa minulle sitä, että käännän havainnoinnin itseni ulkopuolelta iteni sisäpuolelle. Jos ulkopuolellamme muka sattuu ja tapahtuu koko ajan jotain, niin sisäpuolellamme sitä vasta tapahtuukin. 

Sisäavaruuslennossa on käytännössä kyse yksinkertaisesti siitä mihin suuntaa huomionsa ja havainnointinsa. Hyvä aloituspaikka on hengitys, kuinka se kulkee ja miltä se tuntuu kunakin hetkenä. Se ohjaa huomiota tehokkaasti sisällepäin, ja sen jälkeen kaikki on itsestä kiinni: mihin valitsee ja päättää suunnata huomionsa, ja että päättää olla jokaisessa hetkessä sen kanssa mitä havaitsee, tuntee ja kokee – olipa se mitä tahansa. On monia neuvoja ja tienviittoja mihin havainnointiaan kannattaa suunnata jotta voisi tulla tietoisemmaksi itsestään, ja omat tutut suosikkini ovat nimenomaan ne tuntemukset joiden kanssa en haluaisi olla. Mitäs avartavaa siinä on jos haluan olla vain sellaisten mukavien vibojen kanssa jotka tiedän jo muutenkin? Tai siinä että tavoittelen jotain ns. parempia viboja, mikä väistämättä tarkoittaa että pakenen ns. huonompia viboja jotka kuitenkin ovat siellä eivätkä pakenemisella häviä mihinkään?

Jos haluan olla itseni tietoinen kokija niin minun kokonainen olemukseni löytyy vasta kun tiedostan itseni kaikki puolet. Ja suorin tie on alkaa aktiivisesti tiedostamaan niitä puolia, joita havaitsee työntävänsä koko ajan sivuun. Villakoiran ydin on siinä että työntäminen tapahtuu täysin huomaamatta silloin kun olemme arkisessa mielentilassa ja huomio on suuntautunut enimmäkseen itsemme ulkopuolelle: tilanteisiin jotka voivat olla äkillisiä ja nopeita tahi jatkuvia, toisten ihmisten toimintaan, millainen sää on, paljonko meillä on rahaa ja paljonko velkaa, siihen miten meitä kohdellaan tai oliko ravintolan lounas hyvää vai pettymys. Hirveästi meininkiä arkipäivän käänteissä, eikö? Samaan aikaan sisäpuolella tapahtuu vielä enemmän: asioiden vertailua ja –kun ne eivät vastaa odotuksiamme– niiden tuomitsemista; niiden sekä niihin liittyvien tunteiden vastustamista; samastumista siihen kuka luulemme olevamme kun tunnepuuskat vievät meitä sekä sanelevat käytöksemme ja olemisen tilamme; ongelmien analysointia ja yrityksiä ratkoa niitä; yrityksiä manipuloida ongelmatilanteita ja ihmisiä…

Aikalisä! Minun piti kirjoittaa hieman muusta, mutta lähti rönsyilemään. Viime aikoina olen nimittäin palannut omassa tutkimusmatkailussani perusasioihin. Oma aikansa meni siinä kun suuntasin huomioita kaikkiin yllämainittuihin prosesseihin, ja sainkin hyvää tietoutta. Se oli kuitenkin osittain älyllistä ja piti yllä analysointia, ja halusin painottaa silkkaa kokemuksellisuutta. Ei analyysiä, ei nimilappuja tuntemuksille tai havainnoille, ei sanoja. Oletko kuullut toteamuksen "elämää ei tarvitse ymmärtää, se tarvitsee vain kokea"? Entä oletko joskus päivitellyt että et täsyin ymmärrä itseäsi? Ei haittaa, koska myöskään itseään ei tarvitse ymmärtää, se tarvitsee vain kokea!

Aloin olla taas enemmän pelkästään hengityksen kanssa ja tuntea sen läpikotaisin: kaiken sen miltä se tuntuu kun annan sille täyden luvan kulkea juuri kuten se haluaa, miltä osin se on vapaata ja missä on rajoituksia tai pidättämistä, ja mitä jännityksiä se tuo esiin kehossa ja tuntemuksissa. Mikä on jokaisessa hetkessä se tunne ja energia joka "minua hengityttää".

Se muistutti minua vanhasta fraasista: uloshengitys edustaa irtipäästämistä vanhasta sekä rentoutumista, ja sisäänhengitys edustaa uusien asioiden vastaanottamista. Joo-o, niinpä kai, sillä uloshengitykseni tapahtui omalla painollaan ja sisäänhengityksellä tein jonkun verran lihastyötä nk. vetäen henkeä. Okei! Mutta sitten! Miksi vain uloshengitys olisi rentoutumista? Miksi sisäänhengitys ei voisi tapahtua rennosti ja omalla painollaan? Päätin että myös sisäänhengityksellä haluan olla rennosti niiden jännitysten kanssa, jotka havaitsen uloshengityksellä. Ja katso, huomiokenttään tuli ihan uusia pidäkkeitä havaittavaksi. Ne olivat voimakkaita epämukavuuksia jotka nousivat esiin uloshengityksen aikana, mutta joissa lakkasin pitämästä täyttä huomiotani koska en vain halunnut kokea niitä. Vastustamisen takia hengityskin jännittyi.

Pieni koukku liittyen siihen kun sanoin että sisäänhengityksellä haluan olla jännitysten kanssa rennosti: se ei voi tapahtua pelkällä mielen päätöksellä rentoutua, koska se johtaa helposti yrittämiseen. "Yritä rentoutua!"  "Okei, mä yritän!"  "Joko oot rento?"  "En vielä!"  "Yritä kovemmin! Pinnistä!"  Ymmärtänet mitä tarkoitan? 

Rentoutuminen tapahtuu omalla painollaan sen seurauksena, että valitsee ja päättää olla tietoisena juuri niiden juttujen kanssa, joista vielä äsken halusi siirtää huomionsa koko ajan pois. Antaa uloshengityksen mennä loppuun asti, ei kiirehdi sisäänhengitystä eikä hengitä jollain tietyllä tavalla johon on tottunut, vaan antaa sen vain kulkea juuri niin kuin se itse haluaa, tuntuipa se miltä tahansa. Valitsee ja päättää pysyä tietoisena siitä millainen olo on juuri nyt, mitä kaikkea tuntee kehossaan ja muissa tuntemuksissa. Vaikka osa siitä olisi jännityksiä ja epämukavuuksia, antaa niidenkin olla siinä vain havainnoi kuinka hengitys haluaa kulkea sisään. Tai joskus ei halua. Silloin voi tsekata mitä hengityksen pidättämisen takana on. Ja kun on täysin tietoisena kaikista tuntemuksistaan päättäen antautua niille saattaa huomata olevansa jännitystenkin kanssa täysin rentona, niin että hengitys kulkee uudella tavalla täyttäen keuhkot kokonaan alhaalta ylös rintakehään saakka. Keho kihelmöi ja meininki voi tuntuu ennenkokemattomalta, jopa vieraalta, ja samaan aikaan täysin luonnolliselta. Rentoutuminen on seurausta siitä kun päättää olla itsensä ja hengityksensä kanssa "siihen mitään lisämättä tai siitä mitään pois jättämättä".

Minä koen elämää, elämä kokee minut

En usko että elämällä on päämäärää tai tarkoitusta siinä mielessä että meidän pitäisi löytää joku tietty asia, kohtalomme, jonka toteuttaminen toisi maagisesti elämälle merkityksen. Elämä on tarkoitus itsessään, poluton polku joka jo on koko ajan ilman että meidän tarvitsee edetä johonkin tiettyyn suuntaan ja päämäärään.

Tämä ei sulje pois sitä etteivätkö tietyt asiat olisi kiinnostavampia ja tekisi elämisestä mahdollisesti hauskempaa ja mielekkäämpää. Oma elämäni on ulkoisesti kunnossa, mutta sisäisesti se on viime aikoina tarjonnut, noh, haasteita siinä muodossa että päädyin kontemploimaan elämän mielekkyyttä ja meditoimaan suhdettani siihen. 

"Millaisena minä koen elämäni? Millaisena minä kokee tämän elämän, jota elän?"

Sisäavaruudessa risteillessä hauskinta ovat yllättävät näkökulman muutokset. Taaskin se tuli odottamatta, tällä kertaa kas näin: "Millaisena Elämä kokee minut?"

Ymmärsin sen liittyvän lukemiini viisauksiin: Tunne erillisestä minästä on harhaa, sillä kaikki on yhtä – maailmankaikkeus muodostuu kollektiivisesta tietoisuudesta, josta ihmisen yksilöllinen tietoisuus kumpuaa – tuo kollektiivinen tietoisuus uusintaa itseään jokaisessa meissä koska se haluaa kokea itsensä ja maailman meidän kauttamme – olemme koko ajan täydellisiä koska olemme juuri siinä tilassa ja vaiheessa jollaisena universumi haluaa kokea itsensä kauttamme. Raskaan sarjan metafysiikkaa siis. 

Tämä yhdistyi siihen ymmärrykseen, että emme koe maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on – neutraalina, ilman arvoja ja leimoja – vaan sellaisena kuin uskomme sen olevan. Havainnoimme maailmaa erilaisten linssien ja filttereiden läpi.

Koen elämän sellaisena kuin millainen itse olen. Sellaisena kuin Elämä minussa kokee minut.

Voisinpa leuhottaa että olisin täysin sisäistänyt tai integroinut tämän havaintoni, mutta ei suinkaan. Vaan tuntuuhan se hiton hyvältä havainnolta jota on syytä tutkailla lisää sisäavaruuden puolella. 

Oletko vain todistaja vai itsesi tietoinen kokija?

Niin kuin silmä ei voi nähdä itseään, ei myöskään ajatus voi ajatella itseään, ei tunne tuntea itseään eikä keho tuntea tuntemuksiaan.

Mitä jos olisit ajattelematta yhtään mitään, ja vain katsoisit millaisia ajatuksia mieleen silloin nousee?

Mitä jos olisit yrittämättä tuntea – tai olla tuntematta – jotain tiettyä, ja vain kokisit sen mitä oikeastaan aidosti tunnet?

Mitä jos kysyisit itseltäsi mikä estää – tai kuinka tietämättäsi estät – sitä tapahtumasta omalla painollaan, luonnostaan?

Mitä jos ei hengittäisi jollain tietyllä tavalla, vaan vain olisi sen kanssa miten hengitys haluaa kulkea?

Mitä jos olisit olematta tuosta kaikesta mitään tiettyä mieltä, vaan vain kokisit sen mitä pidät siitä? 

Tietoinen valinta ja päätös olla tietoinen siitä mitä kokee ja tuntee, miltä tuntuu.

Tietoinen valinta ja päätös olla tietoinen siitä tietoisuudesta, joka havaitsee.

Suoraa mainontaa!

...ystäväni hankkeelle, joka liittyy löyhästi edellisen blogauksen sivulauseeseen ja johon olen itsekin sotkeutunut elokuulle saakka. Tässä siis syy kesähiljaisuuteen:

3 Simoa

3 Simoa Facebookissa – dig it!

Valitse pelko!

Jaaha. Kesä toi näköjään mukanaan taas blogitauon. Osittain se johtuu myös free lance -työkeikasta joka alkoi kuukausi sitten ja ensi maanantaista lähtien käy varsin intensiiviseksi kolmen viikon ajaksi. Saatanpa laittaa siitä linkkiä tänne lähipäivinä.

Muutamia omakohtaisiin hetkiin hetkiin perustuvia inspiksiä on mennyt pään läpi ilman että olen istunut alas kokeilemaan mitä niistä syntyisi, kun istuisi alas ja alkaisi kirjoittamaan. Nyt taidan rykäistä ne tähän lyhyesti ennenkuin unohtuvat kokonaan. Katsotaan myöhemmin haluanko laajentaa niitä paremmalla ajalla.

Kirjoitin aiemmin vapaudesta ja siitä kuinka se on henkilökohtainen, subjektiivinen kokemus. Tekstin seassa oli myös retorinen kysymys voiko vapautta mitata. Ei sille tietenkään ole olemassa mittayksikköä, mutta silti sinulla on käytettävissä havainnollinen mittari aina kun haluat: hengityksesi. Miten se kulkee, tuntuuko siinä jännityksiä, rajoituksia tai pidättämistä? Vapaan ihmisen hengitys kulkee vapaasti. Valitse tilanne jossa voit olla rauhassa hetken ilman ulkopuolisia häiriöitä tai ärsykkeitä ja ota mukava, rento asento joko istuen tai selinmakuulla. Sulje silmäsi. Miten hengityksesi kulkee kun annat sille täyden luvan kulkea juuri niin kuin se haluaa? Miltä se tuntuu? Miten vapaata se on?

(Jos alat tietoisesti muuttamaan hengitystä ja päätät "hengittää vapaasti", manipuloit itseäsi ja pystytkin vaikuttamaan mielen- tai tajunnantilaasi, mutta ei kannettu vesi kaivossa pysy. Voit kuitenkin käyttää hengitystä havainnoinnin kohteena ja työkaluna, joka auttaa tiedostamaan niitä sisäisiä luonnollisen vapauden rajoituksia, jotka rajoittavat myös hengitystäsi. Se riittää, sillä tietoiseksi tuleminen hälventää niitä eikä niille tarvitse sen kummemmin tehdä mitään.)

Kuulin viisaan toteamuksen, että erityisesti nyt elämme aikoja jolloin on tärkeää valita pelon ja rakkauden väliltä. Olen siitä samaa mieltä, joskin toisesta näkökulmasta. Kaikkien epätosien pelkojen, ehdollistumien ja uskomusten takana rakkaus ja rakkaudellisuus on meidän todellinen luontomme ja ainoa asia mikä on totta. Se ei ole tunne, kuten ilo ja pettymys ovat, vaan tuntemus joka vallitsee koko ajan. Ei meidän tarvitse valita sitä, sillä se on jo valinnut meidät ja se vain on, silloinkin kun me emme tunne yhteyttä siihen. Varsinainen kysymys kuuluu siis mikä estää meitä olemasta yhtä sen kanssa? "Laajassa kokokuvassa" vastaus on epätodet käsitykset itsestämme, joihin samastumme niin vahvasti että luulemme olevamme sitä, tätä, yhtä ja toista. Riittämättömiä, epätäydellisiä, kelpaamattomia tai puutteellisia. Ne ovat peräisin johtopäätöksistä, joita olemme virheellisesti tehneet tilanteissa joissa meillä on usein ollut tarve suojata itseämme, koska olemme pelänneet jotain. Hylätyksi tulemista, naurunalaiseksi joutumista, vaille jäämistä tai menettämistä. Käsityksemme ja "totuutemme" maailmasta, muista ihmisistä ja itsestämme perustuvat enimmäkseen tiedostamattomiin pelkoihin. Jos haluamme muodostaa jälleen yhteyden luonnolliseen rakkaudellisuuteen, josta olemme vain erkaatuneet tilapäisesti, meidän ei tarvitse erikseen valita sitä koska se jo on. Meidän tarvitsee ainoastaan tulla tietoisiksi peloistamme, jotka estävät meitä kokemasta jatkuvaa yhteyttä siihen. Meidän tarvitsee vain valita tuntea vanhat pelkomme aina kun ne nostavat päätään, koska silloin saamme tilaisuuden tulla tietoisiksi niistä. Ei niissä ole mitään vikaa eikä niiden tunteminen voi vahingoittaa meitä. Samalla voimme huomata kuinka olemme peittäneet ne kerroksella vastustamista ja tukahduttamista, joka on ainoa asia joka pitää niitä piilossa ja siten erottaa meidät luonnollisesta tilastamme. Ja itse asiassa liian pitkään jatkuva pelkojen tukahduttaminen voi vahingoittaa meitä.

Mutta ettei menisi liiaksi analysoinniksi ja ajatuspalikoiden pyörittelyksi, niin mitä jos olisi ajattelematta yhtään mitään ja vain katsoisi millaisia ajatuksia mieleen silloin nousee?

Rauhaa ja rakkautta (tai pelkoja) ja hyvää heinäkuuta!

Mä, meitsi, minä itse ja yliminä - kuka tästä kaikesta on vastuussa?

Vajaa kuukausi sitten kirjoitin käsityksiäni vapaudesta olemisen tilana, joka kumpuaa sisältäpäin. Mainituksi tulivat kokonaisen minän eri osapuolina mm. ego, persoona ja varjopuoli, jotka vaikuttavat siihen millainen minä koen olevani ja millainen olemisen tilani on. Omassa käytännön harjoittamisessani olen tosin tietoisesti lakannut havainnoimasta milloin se on varjopuoli joka yrittää nousta pintaan, tai milloin se on ego joka puhuu tai milloin superego joka haluaa pitää egoa kurissa. Olen lakannut käyttämästä noita termejä koska se veisi minua analysointiin ja haluan suunnata huomioni ainoastaan siihen mitä tunnen ja koen, kun jätän sanat pois kuvailemasta senhetkistä elämystäni. Sanatonta havainnointia ja olemista kokemukseni kanssa: hetkittäistä läsnäoloa, pakenemista, havahtumista, arvottamista, vastustamista – kaikki käy, eikä niiden kokemiseen tarvita älyllistä tietoa siitä mikä on mitäkin. Sen kyllä tuntee, ja tuntemisen kautta avautuu intuitiivinen tietäminen.

Analysointia jatkankin sitten ansiokkaasti blogissa, heh, ja täällä olen käyttänyt noita schpykologisia termejä havainnoillistamaan havaintojani. Kirjoitan näitä ensisijaisesti itselleni sekä muistiinpanoiksi että prosessoidakseni mieleni huttuja, joten älkää ottako näitä tosissanne. Älkääkä missään nimessä vakavasti. Tällä viikolla analysoimme netissä kahden hengen voimin uusseelantilaisen kollegani ja taiteilija Miriam Ruberlin kanssa pohtien mm. sanojen käytön vaikutusta siihen kuinka hahmotamme asioita. Nyt mä olen taas nk. nähnyt, ja lopetan egoista ja varjoista puhumisen. Silloin kun käsittelen näitä asioita sanallisesti, korvaan ne mieluummin kuvauksella siitä mitä kukin niistä tek--- ei, vaan saa minut tekemään. Eipä syytellä niitä koska eivät ne tee, minä teen. Minä voin kuitenkin havaita mikä minut saa kulloinkin toimimaan tai käyttäytymään siten kuin teen.

Kirjoitin taannoin tällaista:

Varjoja, eli kokemuksia ja tunteita jotka olen painanut jätekonttiin luukkujen taa piiloon.

Egoja, jotka kertovat millainen minun pitäisi olla ollakseni menestynyt tahi saadakseni hyväksyntää, tai tehdä ollakseni turvassa maailman vaaroilta ja uhkilta.

Arvoja, eli asioita joihin uskon ja joita pidän tärkeänä koska olen omaksunut ne auktoriteeteilta ja kulttuurilta saadakseni arvostusta ja hyväksyntää – vaikka ne eivät edes olisi toimivia minulle ja joita en huomaa kyseenalaistaa.

Käteviä määritelmiä, mutta eikö tuo kuulostaa liikaa siltä kuin ne olisivat autonomisia olioita jotka hallitsevat minua? Ja ovat jotenkin erillään minusta? Ei ole avartavaa ajatella että jokin paljon puhuttu 'luonnollinen minä' on aidoin puoleni, ja nuo muut ovat epätosia puoliani joiden kanssa koetan taiteilla menemään. Se on tietysti helpottavaa koska silloin voin sälyttää niille vastuuta päätöksistäni tai siitä millaiseksi koen elämäni. "On nyt ollut vähän hankalaa kun jotain vanhoja juttuja koetta nousta esiin varjoista, ja ego ei anna niiden nousta, ja superego tylyttää kun ego niin riittämätön ja kelvoton eikä pysty muuttumaan paremmaksi…" Noinkin on käynyt, vaikka muka uskon ykseyteen ja siihen että olen yhtenäinen kokonaisuus.

Avartavampaa on tarkastella mitä minä huomaamattani teen sisäisessä maailmassani. Voi olla että minussa/minulla on psyykessäni "skriptejä" tai "aliohjelmia" – uskomuksia ja ehdollistumia – jotka saavat minut tekemään automaattisia valintoja ilman että huomaankaan, mutta minähän siinä valitsen. Siispä havainnoin millaiseksi koen tämän hetken, millainen olo minulla on ja miltä minusta tuntuu ihan oikeasti. Ja edelleen kuinka minä huomaamattani kenties valitsen vastustaa sitä miltä minusta aidosti tuntuu juuri nyt. Kuinka minä valitsen ajelehtia ajatuksissani pois läsnäolosta itseni kanssa tässä ja nyt. Kuinka minä soimaan itseäni siitä että en osaa olla läsnä, tai siitä että en ole täyttänyt kaikkia tavoitteita ja ihanteita. Samalla tulen tietoiseksi skripteistä jotka minua ohjaavat, ja tullessaan tietoisuuden valoon ne purkaantuvat. 

Tähän voisi vetää yhtäläisyysmerkkejä osoittamaan mikä noista on egon toimintaa, mikä yliminän ja niin edelleen mutta oi, tarpeetonta on analysoida. Se ei lisää itsetuntemustani lainkaan niin kuin lisää tietoinen valinta ja päätös vain ja ainoastaan olla sen kanssa mitä havaitsen ja – olipa se mitä tahansa – toivottaa se peremmälle, yhtenäiseksi osaksi minua.

Valaistuneet mestarit ovat oivalluksistaan viisastuneena kertoneet että vain ego puhuu egosta ja tehköön se niin jos tekee, mutta tästä eteenpäin minä puhun minusta!