"Onko elämää nykyhetkessä?"

Jatkuu edellisestä numerosta.

Summaan aluksi että kuolemanjälkeisen elämän pohdiskelu on paremminkin pohdiskelua elämän jälkeisestä elämästä: Kun olen elänyt tämän maallisen elämäni, niin onko sitten vielä elämää? Siihen voi liittyä haaveilua jostain paremmasta kuin mitä tämä rahjustaminen maan päällä on. Toisaalta dogmaattiset uskonnot osaavat käyttää valtaa ja kontrolloida vetoamalla syyllisuudentuntoon ja pelottelemalla elämänjälkeisellä kärsimyksellä. Ateismi kiistää molemmat vaihtoehdot ja on tässä aiheessa hyvillä jäljillä todetessaan että elämä on tässä, mutta kokonaisuutena sekin on uskomusjärjestelmä, eli samaan aikaan sekä suojaava että rajoittava häkki.

Tulin aiemmin siis siihen tulokseen että turvaaminen ajatukseen elämänjälkeisestä elämästä vie huomion pois "pääasiasta": Elämä ei koskaan ole missään muualla kuin nyt. Ei missään muussa paikassa tai hetkessä kuin nyt.

Lohtuajatus elämän jälkeen koittavasta autuudesta on siis yksi tapa paeta todellisuutta, mutta se ei tosiaankaan ole ainoa tapa jolla pakenemme itseämme. Mitä "itsensä pakeneminen" tarkoittaa minulle tässä yhteydessä? Sen pakenemista, että kokisimme itsemme kaikki puolet, tunteemme, tuntemuksemme sekä elämän täysin ja totaalisesti kaikkinensa; ollen niiden kanssa siinä ainoassa paikassa jossa se voi tapahtua: nyt.

Olemme koteloineet osia kokonaisesta itsestämme tajuntamme tiedostamattomiin uumeniin aina silloin, kun emme ole halunneet kokea jotain kokemusta, tunteita ja ajatuksia vaan olemme suunnanneet huomiomme pois niistä. Tukahdutettuinakin ne ovat kuitenkin mukanamme osana meitä koko ajan. Niiden pitäminen tukahdutettuna vaatii jatkuvaa tiedostamatonta vastustamista jotta ne eivät pomppaisi pintaan, ja siitäkös sitä jännityksiä ja stressiä syntyy. Ajatuksissamme haluamme jotain parempaa oloa, jota emme välttämättä osaa edes määritellä täsmällisemmin. Ihan sama mitä se olisi, kun nyt vain olisi jotenkin parempi olo – ja niinpä ajatukset suuntautuvat jatkuvasti tulevaisuuteen odottaen jotain parempaa.

Lokakuussa kävin Life & Death -työpajan, jossa vääntelin vanhan kysymyksen "onko elämää kuoleman jälkeen?" muotoon "onko elämää nykyhetken jälkeen?" Sen myötä tajusin pian että uskomuksella elämänjälkeisestä vapahtumisesta on sisaruspari, joka on uskomus tämän hetken jälkeen tapahtuvasta helpotuksesta. En tiedä milloin ja miten se koittaa, mutta…

…kunhan ensin kärsin läpi nämä masikseni, tukahdutetut pelot, häpeät ja syyllisyydet niin sitten olen vapaa niistä ja kaikki on paremmin!

…kun vain harjoitan uutterasti joogaa ja meditaatiota ja luonnollisen läsnäolon tapaa, tulen tietoiseksi negatiivisista uskomuksistani, vapaudun niistä ja kaikki on paremmin!

…kun kehitän itselleni rohkeutta, myötätuntoa, rakkautta sekä kyvyn olla tietoisena läsnä tässä hetkessä ja hyväksyn kaikki, olen parempi ihminen ja kaikki on paremmin!

Niinpä varmaan. Ei sitä tule, mitä tahansa se sitten onkaan mitä odotat. Sitä ei voi tulla joskus tulevaisuudessa, koska tulevaisuutta ei ole olemassa – paitsi ajatuksissasi, jossa luot kuvitelman siitä miten asiat voisivat joskus olla. Mutta jos ne eivät nyt ole niin, ne eivät ole niin. Joka kerta kun suuntaat ajatuksesi tulevaan ryöstät itseltäsi mahdollisuuden olla ainoassa paikassa jossa asiat muuttuvat koko ajan: nyt. Se mitä on nyt, on se mitä on nyt ja jos haluat, voit suunnata huomiosi siihen. Sisälläsi tapahtuu niin paljon, mutta havainnoit sitä murto-osan verrattuna ulkopuoliseen ympäristöösi.

Mutta alleviivaan että jos saat itsesi kiinni jostain yllä mainituista, tai vastaavista, käytöksestä ja toiminnasta, niin ei ole syytä laittaa itseään lopettamaan sitä. Motiivisi lopettamiseen voisi olla halu lakata tekemästä jotain mikä on kenties paljastunut "kehittämättömäksi". Eli se voisi olla saman pakenemisen uusi muoto. Toisaalta, jos haluat lopettaa niin ei ole myöskään syytä olla lopettamatta. Tee mitä teet. Mutta mitä teetkin, onnittele itseäsi aina kun havaitset ja tulet tietoiseksi jostain pakenemismallista jota olet toistanut ties kuinka kauan, mutta et ole vielä aiemmin huomannut.

--

Jälkikirjoitus 12.11:
Yritän pitää blogautukset luettavan mittaisina, joten tässä jäi kaivelemaan tietty yksipuolisuus. Mutta ei mun tarvitsekaan täydentää tätä tekstillä, kun linkitän toistamiseen yhden Colin Sissonin videohaastattelun:

"Don't love yourself, just be with yourself."

Mihin täältä pääsee?

Palasin Puolasta jossa osallistuin Colin Sissonin vuosittaiselle Meeting with shadow -ryhmäkurssille. Kurssi on aina neljän päivän mittainen "trippi" jossa tarkastellaan joka kerta eri aluetta. Toissa vuonna osallistuin "Man and woman"-kurssille, viime vuoden "Love and fear" jäi väliin ja nyt uppouduttiin aiheeseen "Life and death". Neljässä päivässä valaisimme mm. miten turvallisuuden hakeminen ja vaaran välttäminen vaikuttaa käytökseemme ja tekemisiimme – kuinka turvallisuushakuinen asioiden ja itsen kontrollointi vähentää vapautta – mitä yleensä haluan kun kontrolloin muita sekä miltä minusta tuntuu kun en saa sitä – mitä on olla elossa sekä miten tukahdutamme sitä. Noista sitten sukellettiin syviin vesiin käytännön harjoitusten avulla.

Viimeisen illan harjoituksessa tökittiin uskomuksiamme kuolemanjälkeiseen elämään, joka oli monelle tarkoin varjeltu Pyhä Lehmä. Luennon alettua salissa pystyi tuntemaan vastahankaisuuden ja torjumisen jonka tuo tökkiminen nosti pintaan. Kuolemanjälkeinen elämä on ollut minulle ajatusleikkiä, ja olen muodostanut vain jonkinlaisen "mitä se voisi olla"-skenaarion muiden kirjoittamien näkemysten pohjalta. En ole ottanut sitä kovin vakavasti, mutta pian tuli ilmi että silläkin ajatusrakennelmalla oli ollut minulle jokin tiedostamaton tarkoitus. Isompi kuin tiesinkään.

Kun ajelehdin sisäavaruudessa tuon asian kanssa ja päätin olla rehellinen itselleni, totesin että näinhän se on: en voi tietää onko olemassa elämää kuoleman jälkeen, ja kaikki kuvitelmat siitä ovat lopulta vain mielen kuvitelmia eli mielikuvitusta. Se ei ollutkaan kovin mukavaa myöntää, koska tajusin että ajatus tuonpuoleisesta oli antanut minulle sekä lohtua kun elämä ei tuntunut mielekkäältä, että mahdollisuuden pakoilla vastuuta kun elämä ei mennyt haluamallani tavalla. Oli helppo ajelehtia tuudittautuen siihen ajatukseen että "olkoon, ihan sama" koska tämä elämähän on kuitenkin vain väliaikainen juttu ja illuusio, jonka jälkeen tapahtuu siirtyminen jollekin todelliselle tasolle: sinne josta alunperinkin olemme tulleet tänne kokemaan ihmiselämää opetuksineen.

Tiedostamisen myötä tapahtui irtipäästäminen noista rakennelmista. Sillä oli melkoinen vaikutus: oleminen, ajatukset, tuntemukset ja energiat palasivat intensiivisesti siihen kuuluisaan nykyhetkeen. Totesin että kun kuoleman jälkeinen elämä ei ole minulle totta, ja ainoa mikä on totta on se-mitä-on-minulle-tässä-ja-nyt, niin ainoa millä on oikeasti väliä on nykyhetki. Vain sillä on väliä mikä on minun nykyhetkeni ja minun totuuteni siitä, ja sillä millaiseksi minä koen sen olipa se millainen tahansa. Valitettavasti en saanut pitää tuota ajatusta kauaa kun huomasin että se oli vain uusi uskomus, jonka mieleni kehitteli lennosta korvaamaan edellisen josta juuri päästin irti. Jouduin myöntämään että se mitä koen kussakin hetkessä on vain minun subjektiivinen kokemukseni tästä elämästä ja nykyhetkestä, enkä voi tietää sen paremmin kuinka totta sekään on missään mielessä. Sitä ei voi tutkia, mitata tai todistaa oikeaksi tai vääräksi, joten miksi se olisi jollain tavalla merkittävämpää kuin muut uskomukseni?

Siihen kysymykseen sain mielestäni hienon vastauksen. Nyt tiedän! Siksi, että kaikista uskomuksistani se ainakin on lähimpänä Universaalia Totuutta olemisen luonteesta ja Kaiken Eksistenssistä. Jeeeah. Kyllä vain. Mutta sitten: ai mikä universaali totuus? Missä se on kerrottu? Eäääähhh, siinä meni sekin. Jäljellä ei ollut enää muuta kuin että oleminen on olemista, kaikki muu on tulkintaa, uskomuksia ja vakuutteluja. Ne ovat kuin häkki ympärilläni, suojaten minua tiedostamattomien pelkojeni synnyttämiltä epävarmuuksilta ja "vaaroilta" maailmassa jossa mikään ei ole pysyvää ja kaikki hyödylliset tietoni ovatkin vain "tietoja".

Olin nyt saanut nähdä läheltä kuinka mieleni haluaa keksiä erilaisia uskomuksia ja "totuuksia" jotka yhtäältä ovat elämääni rajoittava häkki, ja toisaalta vievät minua pois nykyhetkestä ajattelemaan jotain tulevaa helpostusta. Jäljellä oli viimeinen kysymys joka pulpahti esiin: "Kun tuo keksiminen on niin automaattista niin mihin minä tarvitsen, tai luulen tarvitsevani, noita uskomuksia?"

Vastaus ei tullut sanallisessa muodossa, joten en voi valottaa sitä tässä sen enempää kuin kertomalla että vanhoja, tukahdutettuja pelkoja nousi esiin. Enkä tiedä mistä niissä oli kyse, voin vain aavistella että ne olivat väärinymmärryksistä johtuvia kuvitelmia siitä että maailmassa ympärilläni olisi jotain pelättävää tai jotain vaarallista, jotain "ulkopuolista pahaa". Ja siinä on jälleen jotain minkä tökkimistä ja havainnointia sietää jatkaa.

Pari päivää tämän jälkeen pintaan ponkaisi uusi oivallus itsensä pakenemisesta, ja sillä on suora analogia uskomukseen kuolemanjälkeisestä elämästä. Siitä enemmän seuraavassa blogimerkinnässä.