Laajennetaan tajuntaa!

Minulla on kysymys johon ei tarvitse vastata ääneen, mutta vietetään hetki niin että odotat hiljaa että vastaus tulee mieleen. Voit laittaa silmät kiinni jos haluat oikein keskittyä.

Mikä on seuraava ajatuksesi?

⌛

Ja nyt kun olet havainnut sen, niin kuka oli se joka odotti ajatusta ja havaitsi sen?

Ja nyt kun olet tietoinen siitä että on sekä ajatukset että havaitsija, niin missä tai mikä on se-joka-havaitsee?

⌛

Sinä havaitset ympärilläsi olevan tilan, äänet, tuoksut ja maut viidellä erillisellä aistilla. Ne yhdistyvät yhdeksi, kokonaiseksi havainnoksi tajunnassasi – samassa paikassa jossa unet tapahtuvat kaikkine äänineen ja elämyksineen silloin kun olet tiedoton ympäröivästä fyysisestä maailmasta.

Kuvittele nyt hetki että kaikki aistisi on suljettu tilapäisesti etkä havaitse ympäröivää maailmaa ollenkaan. Voit vaikka pistää radion, telkkarin ja silmät kiinni ja syventyä tähän lyhyen hetken. Sinä et silti lakkaa olemasta, vaan olemassaolon tunne säilyy ja jatkuu. Mikä ja missä tuo tunne on? Onko se kehossa? Tunteissa? Ajatuksissa? Ei ole, sillä nuo kolme ovat fyysisen olemuksen toimintoja: kokemuksia, jotka havaitaan siellä samassa tajunnassa vasta sitten kun ensin ollaan elossa. Ensin täytyy olla olemassaolon tunne ja se-joka-havaitsee.

Ota askel pidemmälle ja kuvittele että et tunne kehoasi, eikä ajatuksia tai tunteita nouse. Sinä et silti lakkaa olemasta. Sinun ei tarvitse olla tästä mitään mieltä eikä tämä ole mitään mihin tarvitsisi uskoa, tai mistä kannattaisi rakennella filosofioita. Se on vain sinun suora kokemuksesi, ei sen enempää eikä vähempää.

Voit jatkaa sisäistä havainnointia vielä sen aikaa kuin haluat antaen seuraavien kysymysten upota sinne jonnekin:
Mitä muuta tässä on kuin kehoni, tunteeni, ajatukseni ja aistihavaintoni?
Missä ja miten olemassaolon tunne tuntuu?

Miten oot viimeaikoina hengitellyt?

Katselin Buddha at the Gas Pump -sivustolta Rupert Spiran videohaastattelun, jossa hän heitti mainion käytännön testin:

Ota muki käteesi. Kun katsot sitä, missä näkeminen tapahtuu? Mukissa vai sinussa? Niin. Entä tunteminen, missä se tapahtuu? Sinussa. Ja vaikka näkisit kaukanakin olevan esineen ja kuulisit siitä lähtevän äänen, havainto ei tapahdu taaskaan yhtään sen kauempana. Kaikki aistihavainnot tapahtuvat sinussa, mutta ne eivät ole mitään kiinteää kuten korva tai silmä on, vaan ne tapahtuvat tietoisuudessasi.

Entä kun näet lasin tippuvan parketille ja kilahtavan, onko tietoisuudessasi tapahtuva havainto lasia ja puuta? Tai onko se edes valo- ja ääniaaltoja? Ei ole, vaan se mitä on tietoisuudessa on tietoisuutta. Tästä päästään vanhaan viisauteen jota aasialaiset pitkäpartaiset kaapuihin pukeutuneet vanhukset ovat aina hokeneet: että koko maailmankaikkeus rakentuu yhdestä ja samasta hengestä, Taosta, tietoisuudesta, josta näkyvä maailmamme avautuu hetki hetkeltä aina uutena, jälleensyntyneenä, virtaavana. Kvanttisyiikka tietää että kiinteässä materiassa on enemmän tyhjyyttä kun kiinteää, sillä se rakentuu molekyyleistä jotka koostuvat atomeista ja niin edelleen aina pienemmistä ja pienemmistä hiukkasista, joiden alkuperästä kvanttifyysikot ovat ihmeissään... Mutta henkilökohtaisessa kokemuksessasi ilman fysiikan teorioita ja tarinoita: ympärilläsi näkyvä tila äänineen ja tuoksuineen tapahtuu sinun* tietoisuudessasi ja rakentuu tietoisuudesta.

*Sanalla ”sinä” en tarkoita persoonaminääsi, tahi sinua erillisenä kokonaisuutena, vaan keho-mielenä joka on ”tietoisuus jolla on näkökulma”.


Entä hengitys? Näkyvässä ”muodon maailmassa” hengitämme ilmaa, mutta kun tunnet ilman virtaavan sisään ja ulos niin miten havainto hengittämisestä syntyy? Taas sama juttu: tietoisuudessa.  Siinä ei tosin ole kaikki mitä hengitämme: ilman lisäksi maailmakaikkeuden ”tyhjä tila” sisältää muutakin, kuten energiaa. Ja taas saan lainata itämaisia viisauksia jotka ovatkin kertoneet että hengitämme myös energiaa ja elinvoimaa – joilla he eivät tarkoittaneet happea. Intiaksi se on prana, kiinaksi qi tai chi. Hengitämme tietoisuutta. Ja olemme tietoisuutta. Siis tietoisuus hengittää tietoisuutta?  Se on itsestään toistuva tapahtuma, jossa ei tarvitse tehdä mitään. Miksi tarvitsisi, jos tietoisuus hengittyy muutenkin?

Kehosi on tila, jossa ilma, energia ja tietoisuus tulee käymään uudistaen sinua henkäys kerrallaan ja poistuu poistaen samalla vanhaa, jota et enää tarvitse. Saamista ja antamista, vastaanottamista ja luopumista. Se haluaa kulkea pehmeästi ja vapaasti ja tekeekin niin, elleivät minän ja mielen aikaansaamat jännitykset kehossa rajoita sitä.

Ja näin nämä kaksi vaihetta täydentävät toisiaan. Maailmankaikkeus haluaa antaa, ja saamme niin paljon kuin olemme valmiit vastaanottamaan. Mitään ei ole tarkoitettu pidettäväksi ikiomana vaan kaikki on lainaa, ja niinpä tuolee luopumisen vuoro. Luopuminen vanhasta on edellytys sille että voimme saada jälleen uutta. Joka sisäänhengityksellä tämä maailma ”syntyy” meille kun havaitsemme ne tietoisuudessamme senhetkisenä – hetkessä jota ei ole aiemmin ollut ja joka ei toistu. Joka uloshengityksellä tämän hetken, ajatuksemme ja havaintomme kuolevat pois ja tekevät tilaa uusille. Ainoastaan ”minä” uskomuksineen ja defensseineen voi tehdä tästä vaivalloista ja kontrolloitua, koska se haluaa että asiat tapahtuisivat sen mielen mukaan.

Saamisen ja vastaanottamisen vaikeus tekee sisäänhengityksestä jännittyneen. Sen takana voi olla uskomuksia ansaitsemattomuudesta, kelpaamattomuudesta tai arvottomuudesta. Emme usko olevamme sen arvoisia, että voisimme saada maailmankaikkeuden tarjoamaa pyyteetöntä hyvää – rakkautta, hyvinvointia, vapautta, iloa – sellaisena kuin olemme, ilman että meidän tarvitsee muuttua ”täydellisiksi” tai tehdä jotain. Emme myöskään vastaanota sisäänhengitystä vaivattomasti vaikka tietoisuuden ohjaamana homma hoituisikin rennosti, kehon myötäillessä kun ilma haluaa tulla täyttämään sen keuhkomme kautta. Siispä sisäänhengitys on työlästä koska kun ”minä” jännittää lihaksia tekemään ylimääräistä pumppaustyötä ja vetämään ilmaa sisään. Nyt kun sitä vielä saa! Äkkiä ennenkuin se loppuu!

Uloshengitys on rajoittunut koska olemme vastahakoisia luopumaan siitä mitä olemme saaneet. Tunnemme epävarmuutta mitä siitä seuraa jos päästämme rennosti ilman menemään kokonaan ulos, ilman että pistämme sille stoppia missään kohtaa. Emme voi tietää tuleeko se enää takaisin! Saammeko sitä enää lisää?

Jos annamme itselle täyden luvan rentoutua ja päästämme uloshengityksen kulkemaan loppuun asti, kohtaamme tyhjyyden tunteen ennenkuin seuraava sisäänhengitys alkaa. Se voi olla pelottavaa. Tuo tyhjyydessä kohtaamme tunteen olemattomuudesta, ja se voi tuoda esiin jopa tiedostamatonta kuolemanpelkoa: ”minä” – persoona, ego – ei halua kuolla. Mutta se on vain ”minä” joka on omia ajatuksiasi ja uskomuksiasi siitä kuka olet, eikä se ole totta, joten sitä ei kannata uskoa saati ottaa henkilökohtaisesti.

Missä nä oot?

Tämä teksti alkaa samalla tavalla kuin pari kuukautta sitten julkaistu 'Miksi tietoista läsnäoloa voi oppia vain itseltä?' Siinä oli kohta jossa minusta tuntui siltä että "mutta jos tätä tarkasteltaisiin lähemmin niin...", ja siitä kohtaa olen kirjoittanut tekstin uusiksi. Tämmöistä tänään!

--

Minulla on kysymys johon ei tarvitse vastata ääneen, mutta vietetään hetki niin että jokainen odottaa hiljaa että vastaus tulee mieleen. Voit laittaa silmät kiinni jos haluat oikein keskittyä.

Mikä on seuraava ajatuksesi?

Ja nyt kun olette havainneet sen, niin kuka oli se joka odotti ajatusta? Usein mielletään että ihminen on yhtä kuin hänen ajatuksensa, tunteensa ja kehonsa. Se mistä puhun tänään perustuu näkemykseen että ihmisellä on ajatukset, tunteet ja keho mutta ne ovat pintaa, ikään kuin tölkin kansi, ja sen alla itse tölkissä on jotain syvempää. Se on se joka havaitsee ajatukset ja tunteet sekä kehon tuntemukset, mutta se on myös jotain enemmän kuin vain havaitsija.

Se voi olla se paljon puhuttu todellinen minä, ja käytän itse siitä nimitystä luonnollinen minä. Se on koko ajan läsnäolon tilassa joka on ihmisen luonnollinen tila. Ja vaikka sanotaan että ajatuksemme voivat olla huolissaan tulevista ja tunnetasolla voimme olla kiinni menneissä, niin missä ajattelu ja tunteminen tapahtuu? Tässä hetkessä, nyt.

Tietoisen läsnäolon tila on koko ajan mukanamme pinnan alla. Te kaikki olette eläneet elämänvaiheen jossa läsnäolo tässä ja nyt on ollut ainoa olemisen tila minkä olette tienneet. Milloin se mahtoi olla? Lapsena: pieni lapsi syntyy ja elää aluksi tuossa tilassa. Ajatelkaa kuinka vauva katselee ympärilleen, ryömii, ottaa esineen käteensä ja tutkii sitä laittamalla sen suuhunsa. Ainoa mitä hänelle on olemassa on se mikä on tässä ja nyt. Isän tai äidin hassu ilme naurattaa joka kerta yhtä paljon koska se on joka kerta yhtä uusi ja ainutkertainen.

Nyt olemme siis aikuisia jotka yrittävät oppia läsnäoloa ja löytää tuon erityisen läsnäolon tilan. Mitä siinä välissä mahtoi tapahtua?

Kun vartumme, huomaamme ensin fyysisen erillisyytemme: voimme tarttua isän tai äidin sormeen tai esineisiin, tai voimme työntää niitä pois. Samoin toiset ihmiset voivat tarttua meihin, joku toinen olento voi kantaa meitä tai nostaa paikasta toiseen. Silloin kun emme vielä osaa kieltä, emme voi saada tietoa maailmasta puhumalla. Saamme sitä suoran kokemuksen kautta, eli tekemällä havaintoja näkemällä, kuulemalla, tuntemalla, maistamalla ja haistamalla. Emme siis analysoi kokemuksiamme sanoilla tai jauha niistä mitään tarinoita itsellemme, vaan otamme vastaan sellaisina kuin koemme ne.

Kun opimme kielen alamme ymmärtää itsestämme uusia asioista, kuten sen mikä on nimemme ja sukupuolemme. Alamme pian kuulemaan mielipiteitä siitä millaisia olemme. Vanhempamme, sisaruksemme, kaverimme, sukulaisemme, lastentarhanopettajamme... he kaikki katsovat maailmaa omien ”linssiensä” läpi, ja päästelevät korviimme ajatuksiaan siitä millaisena pitävät meitä. Liitämme noita ajatuksia itseemme, jonka siis koemme nyt erillisenä muusta maailmasta, ja rakennamme niistä kokonaisia käsitteitä joihin samastumme: Ville, eikä vain Ville vaan Teemu Ville Tapani Toivanen, suomussalmelainen, kainuulainen, suomalainen, valkoihoinen, ihan fiksu, vähän introvertti, joskus kärsimätön ja äkkipikainen, nopeasti leppyvä, luotettava, musikaalinen, sitä ja tätä. Samastumme myös tunteisiimme – emme sano että "tunnen surua" vaan olen surullinen, olen vihainen, olen hyväntuulinen, olen innostunut, olen turhautunut (toisinaan emme tunne tunnetta niinkään paljon kuin ajattelemme sitä, ja kenties myös sitä että emme pidä tuosta tunteesta jos se on ns. negatiivinen). Tai kehoomme – olen se miltä kehoni näyttää; olen pitkä, olen pyöreä, olen kapeaharteinen, olen huonoryhtinen, olen lihaksikas. Itse asiassa samastumme enemmän ajatuksiimme tunteista ja kehosta, kuin suoraan kokemukseen siitä miltä keho ja tunteet tuntuvat.

Samastumme siis mielessä pyöriviin ajatuksiin ja käsitteisiin siitä millaisia ja keitä olemme, ja uskomme niihin vaikka ne eivät olisi totta.

Kun samastumme tähän tölkin kanteen, unohdamme luonnollisen minämme. Erkaannumme siitä. Eikä siinä mitään, se on normaali tila jossa suurin osa ihmisistä elää koko ikänsä, mutta se ei ole ihmisen luonnollinen tila. Ja se on elämämme suurin illuusio.

Kuvittele itsesi puolen vuoden iässä. Sinulla ei ollut silloin käytössäsi sanoja etkä ajatellut itsestäsi mitään. Sinulla oli keho, tunteet ja älyllinen kapasiteetti. Ne olivat toki eri kehitysvaiheessa, mutta et tarvinnut elämiseen käsitettä siitä että olet ”minä”. Jo silloin olit täysillä elävä ja oleva ihminen, toimit tilanteen mukaan ja teit havaintoja: näkeminen, kuuleminen... ne tapahtuivat vaikka ei ollut erillistä minää tai minua joka sanoo itselleen että ”minä näen” tai ”minä kuulen”.

Et tarvinnut elämiseen käsitettä ”minä”. Mihin tarvitset sitä nyt, kun olet täysikasvuinen joka osaa huolehtia itsestään?

Et mihinkään.

Ja jos asetat minän käsitteen mikroskoopin alle, mistä se koostuu? Siitä, mitä olet oppinut uskomaan itsestäsi. Mistä tiedät että ne uskomukset ovat totta? Et mistään. Mistä tiedät että ”minä” on todellinen? Et mistään. Eikä se olekaan. Siitä tekee totta ainoastaan se, että uskot siihen etkä ole kyseenalaistanut sitä.

Ja itse asiassa, jos käännät huomion sisäavaruuteesi ja alat etsimään sieltä sitä joka on ”minä”, niin missä sen on?



Missä?

Chaita ja pakuria

Tykkään keittää kerrallaan litran tai pari tummaa, vahvaa pakuriteetä jonka pistän lasiastiassa jääkaappiin ja lämmittelen sitä kupillisen kerrallaan. Maustaahan sitä täytyy, ja tässä voi syksyn tullen lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla käyttämällä lämmittäviä mausteita jotka lyövät löylyä ja tekevät juomasta herkullista!

Googlaamalla chai-teen reseptin huomaa että sen voi tehdä miten huvittaa, veteen tai maitoon tai käyttäen molempia, ja laittamalla sekaan itselleen sopivan yhdistelmän tiettyjä mausteita. Lehmänmaitoa en tietenkään suosittele flunssantorjuntateehen sen hengitysteitä limoittavan vaikutuksen takia, ja kaikkein vähiten suosittelen sitä pastöroitua ja homogenoitua insinöörimaitoa, jonka Eero-Pekka Rislakki on sanonut olevan molekyylirakenteeltaan "lähempänä maidon kaseiiniproteiinista tehtyä huonekaluteollisuuden liimaa kuin alkuperäistä tinkimaitoa", eli prosessoimatonta raakamaitoa.

Pois kannattaa jättää myös valkosokeri, joka tulehduttaa elimistöä.

Joka tapauksessa tässä on kaksi tämänhetkistä suosikkireseptiäni, joista toinen on teetä ja toinen kaakaota. Käytän neljän desin jättimukia joten määrät on sen mukaan. Molemmissa tapauksissa laitan ensin nesteet kattilaan, lämmitän kunnes kuuluu kevyttä poreilua, väännän lämmön miedoimmalla sekä laitan levyn ja kattilan väliin rautalangasta punotun ritiläalustan jonka päällä voi haudutella loputtomiin ilman vaaraa liiasta kuumenemisesta. Sen jälkeen lisään muut ainekset.

Chai-pakuritee
* 3 dl vahvaa pakuriteetä
* ½-1 dl kauramaitoa
* lämmitys
* miniripaus hyvää suolaa (tuo maut paremmin esiin)
* ½ tl silputtua lakritsajuurta
* chai-maustaminen: kanelia, kardemummaa, inkivääriä, neilikkaa, mustapippuria, inaus cayennepippuria... määrät omien mieltymysten mukaan
* hauduttelu miedolla lämmöllä niin että maustuu
* vihreää tai mustaa teetä ja haudutetaan max. kaksi minuuttia!
* kaadetaan varovasti siivilän kuppiin ja lisätään 1 tl hunajaa (sitähän ei kantsi suotta hauduttaa lämmössä)

Chai-pakurikaakao
* 2 dl vahvaa pakuriteetä
* 2 dl kauramaitoa
* lämmitys
* miniripaus hyvää suolaa
* 2 tl kaakaojauhetta¹
* chai-maustaminen kuten teessäkin
* tähän käy vanilja joko uutteena tai tangonpätkä hauduttamalla
* hauduttelu miedolla lämmöllä niin että maustuu
* kaadetaan kuppiin ja lisätään 1 tl hunajaa

¹ En käytä raakakaakaota vaan sitä tavallista, paahdettua tummaa kaakaojauhetta. Kaakaopavut ovat lukemani mukaan hyviä keräämään torjunta-aineita joita saatetaan niiden viljelyssä käyttää reippaasti, joten suosittelen käyttämään luomua (esim. Pirkka, Naturata, Green&Black's)

Colinin kursseja lokakuussa

Uusiseelantilainen Colin Sisson on henkilö jolta olen oppinut eniten siitä kuinka "vain olla sen kanssa mikä on"; kuinka havaita mahdollinen tiedostamaton vastustaminen joka saa meidät pakenemaan tätä hetkeä ja luonnollisen olemisen tilaa – ja kuinka vain olla myös tuon vastustamisen kanssa.

Tuo on suppea kuvaus hänen opetustensa koko "teoriaosuudesta", mutta siihen tiivistyy olennainen. Tosin käytännön harjoitus on etusijalla koska teoriat eivät toimi, ne vain viitoittavat tietä käytäntöön joka saa aikaan vaikutuksia. Sisäisen havainnoin harjoituksen lisäksi Colin on luonut lukuisia erilaisia, suoraan ytimeen osuvia harjoituksia eri workshopiensa yhteyteen. Kokemuksesta voin kertoa että ne eivät sisällä konfrontaatiota, haastamista tai "voimankäyttöä", eivätkä pyrkimystä itsen muuttamiseen paremmaksi vaan ainoastaan omien tiedostamattomien rajoitteiden tiedostamista, jolloin ne tippuvat pois.

Aiheesta riippumatta workshopit perustuvat aina yllämainittuun lähestymistapaan, jonka tarkoitus on oppia pois vanhoista ehdollistumista ja samastumiskohdista, sekä syventää sen kokemista keitä todellisuudessa olemme. Lokakuun lopussa olen lähdössä Puolaan vuosittaiseen neljän päivän "Working with Shadow"-workshopiin, jonka otsikko on tänä vuonna kihelmöivä "Who am I". Kaikki workshopit eivät kuitenkaan ole yhtä tiukkaa metafysiikkaa, vaan osa tähtää käytännöllisiin lähestymistapoihin eri elämänalueilla. Nyt täytyy harkita vakavasti saako kalenteriin sovitettua vielä toisenkin workshopin lokakuulle, kun sain viestin ystävältäni Jyriltä Tallinnasta: Colin vetää siellä kaksi päivää aiheesta The Inspired Leadership Program. Jos sinäkin olet kiinnostunut, ota yhteyttä suoraan Jyriin s-postilla: info@valge.org.

Klikkaamalla kuvaa pääset täysikokoiseen versioon ilmoituksesta osoitteessa www.valge.org.

Miksi tietoista läsnäoloa voi oppia vain itseltä?

Tämä teksti on runko oppimistuokiolle jonka vedän lauantaina 25.8. Koulufestivaaleilla (lukujärjestys täällä). Saa kommentoida! Piirtelen myös fläppitaululle kuvia ja ns. kehäkaavion jota käytetään menetelmän keskeisen idean kuvaamiseen, joten ne puuttuvat tästä.

Jos luet tekstin tee se kaikin mokomin niin, että pysähdyt hetkeksi odottamaan vastausta kuten tuossa alussa opastetaan. Näin se menee:

(Edit 25.8: haluatko saman "luennon" yksityistilaisuutena kaveriporukalle? Lue ohjeet täältä.)

--

Minulla on kysymys johon ei tarvitse vastata ääneen, mutta vietetään hetki niin että jokainen odottaa hiljaa että vastaus tulee mieleen. Voit laittaa silmät kiinni jos haluat oikein keskittyä.

Mikä on seuraava ajatuksesi?

Ja nyt kun olette havainneet sen, niin kuka oli se joka odotti ajatusta? Usein mielletään että ihminen on yhtä kuin hänen ajatuksensa, tunteensa ja kehonsa. Se mistä puhun tänään perustuu näkemykseen että ihmisellä on ajatukset, tunteet ja keho mutta ne ovat pintaa, ikään kuin tölkin kansi, ja sen alla itse tölkissä on jotain syvempää. Se on se joka havaitsee ajatukset ja tunteet sekä kehon tuntemukset, mutta se on myös jotain enemmän kuin vain havaitsija.
Se voi olla se paljon puhuttu todellinen minä, ja käytän itse siitä nimitystä luonnollinen minä. Se on koko ajan läsnäolon tilassa joka on ihmisen luonnollinen tila. Ajatuksemme voivat olla huolissaan tulevista ja tunnetasolla voimme olla kiinni menneissä, mutta läsnäolon tila on koko ajan mukanamme pinnan alla. Te kaikki olette eläneet elämänvaiheen jossa läsnäolo tässä ja nyt on ollut ainoa olemisen tila minkä olette tienneet. Milloin se mahtoi olla?

Lapsena: pieni lapsi syntyy ja elää aluksi tuossa tilassa. Ajatelkaa kuinka vauva katselee ympärilleen, ryömii, ottaa esineen käteensä ja tutkii sitä laittamalla sen suuhunsa. Ainoa mitä hänelle on olemassa on se mikä on tässä ja nyt. Isän tai äidin hassu ilme naurattaa joka kerta yhtä paljon koska se on joka kerta yhtä uusi ja ainutkertainen.

Nyt olemme siis aikuisia jotka yrittävät oppia läsnäoloa ja löytää tuon erityisen läsnäolon tilan. Mitä siinä välissä mahtoi tapahtua?

Kun vartumme, huomaamme ensin fyysisen erillisyytemme: voimme tarttua isän tai äidin sormeen tai esineisiin, tai voimme työntää niitä pois. Samoin toiset ihmiset voivat tarttua meihin, joku toinen olento voi kantaa meitä tai nostaa paikasta toiseen. Myöhemmin alamme samastumaan erilaisiin ajatuksiin joita liitämme tähän erilliseen itseemme, ja noista ajatuksista rakentuu käsitteitä: Ville – eikä vain Ville vaan Teemu Ville Tapani Toivanen –  suomussalmelainen, kainuulainen, suomalainen, valkoihoinen, ihan fiksu, vähän introvertti, joskus kärsimätön ja äkkipikainen, nopeasti leppyvä, luotettava, musikaalinen, sitä ja tätä. Samastumme myös tunteisiimme: emme sano että "tunnen surua" vaan olen surullinen, olen vihainen, olen hyväntuulinen, olen innostunut, olen turhautunut (toisinaan emme tunne tunnetta niinkään paljon kuin ajattelemme sitä, ja kenties myös sitä että emme pidä tuosta tunteesta jos se on ns. negatiivinen). Tai kehoomme: olen pitkä, olen pyöreä, olen kapeaharteinen, olen huonoryhtinen, olen lihaksikas. Samastumme siis mielessä pyöriviin ajatuksiin ja käsitteisiin siitä millaisia ja keitä olemme, ja uskomme niihin vaikka ne eivät olisi totta. Kun samastumme tähän tölkin kanteen, unohdamme luonnollisen minämme. Erkaannumme siitä. Eikä siinä mitään, se on normaali tila jossa suurin osa ihmisistä elää koko ikänsä, mutta se ei ole ihmisen luonnollinen tila.

Jotkut etsivät läsnäoloa eri tekniikoilla ja yrittävät löytää sen sieltä ja tuolta, mutta silloin heidän huomionsa ei kiinnity olennaiseen seikkaan: mitkä ovat ne tekijät minussa joita ilman olisin tuossa luonnollisessa läsnäolon tilassa? Toisin sanoen täytyy vain katsoa millä tavalla tiedostamatta pidän itse itseni pois luonnollisesta olemisen tilasta. Suurin tekijä joka erkaannuttaa meidät luonnollisesta itsestämme ja läsnäolosta on samastuminen ajatuksiin, tunteisiin ja kehoon sekä uskomuksiin itsestämme, joten meidän kannattaa alkaa kiinnittämään huomiota siihen.
--

Läsnäoloon liittyy paljon käsityksiä joiden mukaan se on jotenkin maaginen olotila joka pitää tavoittaa esimerkiksi tekemällä kurinalaisia harjoituksia tai käyttää tekniikoita joiden avulla voi muuttua paremmaksi ja enemmän läsnäolevaksi ihmiseksi. Kuulemme kuvailuja siitä mitä läsnäolo on ja miltä se tuntuu, ja tämä kaikki voi johtaa siihen että tavoitellaan mielikuvaa tai ideaalia siitä mitä läsnäolon kuvitellaan olevan. Niillä ei kuitenkaan ole koskaan mitään tekemistä sen kanssa mikä on sinun kokemuksesi olemisesta tässä ja nyt, mikä on sinun todellisuutesi tästä hetkestä. Ja mikä on kaiken tämän paradoksi? Tavoittelu ja ajatus muuttumisesta sisältää aina ajatuksen ”sitten kun”, eli läsnäolo voi tapahtua vain tulevaisuudessa, vasta sitten kun... – ei tässä hetkessä! Ja tämä hetki on ainoa paikka, ainoa tila jossa läsnäolo on.

En opeta läsnäoloa, koska sitä ei voi opettaa. Se on ihmisen luonnollinen olotila joka on valmiiksi "asennettuna" meissä jokaisessa pinnan alla, joten siinä ei ole mitään uutta minkä voisitte saada ulkoapäin, tai joltain toiselta. Läsnäolon sijaan opetan miten voitte alkaa tulemaan tietoisiksi siitä kuinka ette ole läsnä, ja joka kerta kun huomaat ettet ole läsnä tapahtuu havahtumista tähän hetkeen, ja läsnäolo lisääntyy. Luonnollisesti ja yrittämättä. Yhden määritelmän mukaan läsnäolo onkin havahtumista siihen ettei ole läsnä.

Näytän nyt millä tavoin me ryöväämme itseltämme mahdollisuuden olla tässä ja nyt sen kanssa mitä on sekä kuinka voimme lakata toistamasta sitä (kehäkaavio), ja sen jälkeen opetan pienen käytännön harjoituksen joka auttaa käytännössä tulemaan paremmin tietoiseksi siitä omakohtaisen sisäisen kokemuksen tasolla. Se on lyhyt ja tehokas harjoitus joka auttaa näkemään millä tavoin ei ole läsnä.

Koulufestarin lukujärjestyksestä

Taisin olla väärässä kun luulin että "lukari" valmistuu vasta viikonlopuksi, sain sen nimittäin eilen sähköpostissa. Mainitsin edellisessä blogauksessa että vedän tuntini neljä kertaa; se oli määrä jonka olin ilmoittanut voivani opettaa. Oppitunteja on lukarissa kaksi, ja ne ovat klo 14:00 ja 16:00. Nyt kun näin mikä määrä opettajia ja tunteja lauantaille on tulossa niin on siinä ollut järjestäjillä sorvaamista, ja nythän minä olen erittäin tyytyväinen kahteen tuntiin koska saan näin itsekin mahdollisuuden ehtiä muiden tunneille.

Opettajille annettiin alunperin tietty määrä lippuja jaettavaksi, mutta kiintiö on nyt poistettu ja lippuja saa jakaa vapaasti. Mikäli olet Facebook-käyttäjä ja haluat lipun festareille, käy FB-sivullamme ja jaa 15.8. tehty merkintä, jossa lukeekin ohjeet lipun saamiseksi. Helppoa! Kiitos etukäteen ja tervetuloa!

Toinen toistemme opettajina – kirjaimellisesti

Ajatushautomo Demos Helsinki järjestää Helsingissä Koulufestivaalit! Vertaisoppimisen tapahtuma, koulu 2.0 tai tee-se-itse-koulu ovat joitakin määreitä mitä tästä kokeellisesta tapahtumasta on sanottu. Opettajaksi on saanut ilmoittautua kuka tahansa – ja mistä aiheesta tahansa – tapahtuman kotisivujen kautta, ja Demoksen kaavailema vapaan koulun monimuotoisuus alkaa näkyä päivän mittaisessa opetussuunnitelmassa.

Olen itsekin mukana pitämässä oppitunteja: vedän neljä kertaa 45 minuttin mittaisen tuokion otsakkeella ”Miksi tietoista läsnäoloa voi oppia vain itseltä?” Kyseinen termi liitetään yleensä mindfulnessiin mutta käytän sitä itse yleisterminä, noh, läsnäololle jossa ollaan tietoisia omasta ”olemuksensa kokonaisuudesta”. Mistä tietää onko tietoinen? Tule kuuntelemaan, opitaan asiasta lisää yhdessä!

Tarkka lukujärjestys taitaa tulla vasta tapahtumapäivälle, joka on lauantaina 25.8. Ensimmäiset oppitunnit alkavat 11:30 ja viimeiset 17:00, joten tuolla välillä on neljä mahdollisuutta osallistua oppitunnilleni – ja kymmenille muille niin paljon kuin vain ehtii! Festivaalipaikka on tyhjillään olevan Lapinlahden sairaalarakennus osoitteessa Lapinlahdentie 2 (lippujen hinnat ja tarkemmat festivaali-infot täältä).


Demoksen sivuilta: "Mitä jos kaikki tuntemasi ihmiset tulisivat samaan paikkaan opettamaan jotain, mitä he osaavat? Yksi opettaisi piirtämistä, toinen korttelijuhlien järjestämistä, kolmas villivihannesten tunnistusta, neljäs puhetaitoja ja viides ekologisen jalanjäljen keventämistä. Koska me kaikki osaamme jotakin sellaista, jota joku toinen haluaa oppia, järjestävät Demos Helsinki ja Helsingin Juhlaviikot 24.-26. elokuuta festarit, joilla osaaminen päästetään irti."

Etsijästä löytäjäksi, löytäjästä luopujaksi, luopujasta löydetyksi

Katselin YouTubesta videon jossa annettiin yksi parhaista neuvoista: lopeta etsiminen. Ei mikään uusi neuvo, mutta sellainen jota kannattaa toistella koska se unohtuu niin helposti. Nyt se sanottiin kertoen selvästi mitä sillä tarkoitetaan ja mitä ei – ja kyse ei olekaan aina siitä mitä sanoo vaan miten, koska vanhakin juttu saattaa yhtäkkiä "aueta" kun se sanotaan eri tavalla. Sanoilla ja niiden merkityksillä on meille usein eri vivahteita, koska oppiessamme lapsena sanoja miellämme ne hieman eri tavoin ja annamme niille eri merkityksiä. Sanat ovat vain käsitteitä joilla on se merkitys jonka itse niille annamme. Niiden takana on varsinainen asia jonka oivaltaminen on jotain syvempää kuin vain sanottujen sanojen ymmärtäminen.

Kehotus "lopeta etsiminen" voi ohjata sivuraiteelle, koska etsijä saattaa tahdonvoimalla panna pisteen etsimiselle – ilman että hän lähemmin tutkailee etsimisensä motiiveja sekä sitä mitä hän etsii ja miten etsii. Etsimisen takana on aina henkilökohtaisia syitä jotka pysyvät pimennossa ja jäävät edelleen ohjailemaan toimintaa ja käytöstä tiedostamattomasti. Siksi ilmaisen saman asian näin: Kun huomaat että etsit, pistä se merkille ja näe kuinka etsiminen "toimii" sinussa. Älä lopeta sitä, vaan anna sen tapahtua edelleen, havainnoi sitä ja tule siten paremmin tietoiseksi siitä. Alat nähdä tarkemmin myös sen mitä etsit. Vaikka tiedätkin jo osittain mitä se on mitä haluaisit löytää, sen takana on helposti syvempiä kohteita ja motiiveja jotka ovat jääneet piiloon kaiken etsimistouhun taakse.

Ja että minä olenkin etsinyt. Parempaa oloa, sitä että minun pitää henkistyä enemmän, tulla tietoisemmaksi itsestäni ja kokonaisemmaksi. Mikä ettei vaikka valaistuneeksi, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Olen etsinyt kääntymällä sisäänpäin, suuntamalla huomiota siihen mitä koen ja tunnen kokonaisvaltaisesti tässä ja nyt, ja siihen mitä pidän kokemastani. Sen piti olla puhtaasti olemista sen kanssa mitä on mutta olenkin tehnyt sitä tekniikan kaltaisesti suorituksena, ja minulla on ollut odotuksia että se saisi minussa aikaan muuttumista parempaan. Siksi harjoittaminen on ollut minulle tärkeää. Kas näin: kun olen huomannut jännityksiä, ikäviä tuntemuksia ja pelkoja olen valinnut "haluta olla niiden kanssa", jotta ne voisivat tulla täysin tunnetuiksi ja käsitellyiksi ja minä muuttuisin vapaammaksi. Löytäessäni jännityksiä olen etsinyt sitä että näkisin kuinka pidän niistä kiinni, ja kuinka itse pidän itseäni jännitystilassa. Tämä on kuitenkin vasta toissijainen tekijä.

Ensisijainen tekijä, kuten aina, on samastuminen tuohon kaikkeen. Olen matkallani kokenut hetkiä jolloin olen tuntenut vahvan yhteyden todelliseen olemukseeni ja aidosti "ollut itseni". Se on se luonnollinen minä, tietoisuus, joka on syvempää ja todellisempaa kuin ajatukseni, tunteeni tai kehoni. Nehän ovat vain fyysisen olomuotoni, kuin työkaluja joita tietoisuuteni voi käyttää. Tosin silloin kun en elä "omana itsenäni" ajatukseni ja tunteeni nousevat rengistä isännäksi ja ohjailevat minua.

Herää kysymys miksi yhteys luonnolliseen minään ei ole pysyvää jos se kerran on luonnollinen olotila? Siksi koska samastun edelleen siihen mikä on minulle tutumpaa: ajatuksiin, tunteisiin ja fyysiseen kehoon. Ajatuksiini siitä kuka luulen olevani. Matkan varrella luulot ovat muuttuneet aina kun olen löytänyt itsestäni uusia puolia ja kokenut muuttuvani ja kasvavani sisäisesti. Etsimisen keskellä olen samastunut mielikuvaan etsijästä. Minä tässä olen se joka etsii, minä olen Etsijä. Mutta en pelkästään siihen, koska syvemmällä minä olen tietysti myös se joka jännittää ja pitelee kiinni vanhoista asioista. Olen muodostanut käsityksen minästä joka ei päästä irti, ja pidän itse sitä kuvaa yllä. Minä olen Pelkääjä. Pidän yllä myös käsitettä harjoittajasta ja samastun siihen. Olen Menetelmän Harjoittaja, ja siihen sisältyy paradoksi: siinä on sisäänrakennettu käsitys että on joku syy jonka vuoksi täytyy harjoittaa.

Tarpeeni harjoittaa ja etsiä kertoo että koen etten ole löytänyt. Mitä? Jotain joka vielä estää minua olemasta tietoinen, vapaa ja kokonainen. Ja niin kauan kuin haluan samastua siihen joka harjoittaa, minun täytyy sen vastapariksi pitää yllä myös käsitystä siitä että on syy harjoittaa. Minun täytyy pitää kiinni peloistani ja jännityksistäni.

Kirjoitan preesensissä sillä vaikka olen tullut paremmin tietoiseksi tästä en näköjään ole ihan vielä valmis luopumaan näistä käsitteistä ja samastumiskohteista. Kirjoitan silti "ihan vielä", koska tiedostaminen johtaa lopulta väistämättä luopumiseen. Kun on nähnyt jonkun asian olevan mielen luomaa illuusiota sitä on mahdoton säilyttää. Illuusiot ohenevat ja todellisuuden luonne alkaa paistaa niistä läpi näyttäytyen selvemmin ja kirkkaampana.

Jos en ole etsijä niin mikä minä olen? Jos en ole kiinnipitelijä niin mikä minä olen? Jos en ole pelkääjä niin mikä minä olen? Jos en ole sisäisen työn tekijä niin mikä minä olen?   Kuka minä olen?

Ennemmin tai myöhemmin on päästettävä irti myös siitä että olen harjoittaja, mutta juuri nyt haluan vielä jatkaa tätä tapaa havainnoida kokonaisen olemukseni eri puolia. Se on tehokas apuväline luonnollisen heräämisprosessin vauhdittajana, joka voi tehdä siitä myös itselle miellyttävämmän kokemuksen. Samalla tunnen tulevani uuden paradoksin äärelle: Haluan myös jatkaa sen opettamista jolloin joudun käyttämään siitä nimityksiä ja sanoja jotka ovat vain käsitteitä, ja luovat mielikuvia. Luotan kuitenkin siihen että paradoksista ei muodostu ongelmaa käytännön työlle.

Jos se "minä" joka luulen olevani on käsitteitä ja illuusioita niin voinko minä itse edes olla se joka saa aikaan tätä sisäistä työtä? Niin ei voi olla. Sisäinen työ tapahtuu, persoona-minä korkeintaan hidastaa sitä kaikella etsimisellä ja "löytämisellä". Sisäinen työ tehdään minulle, vaikka ei ole ketään tai mitään joka tekee sen. Ja lopulta myös "sisäinen työ" on käsite, ja todellisuus sen takana on jotain muuta. Se on kokemus jonka haluan jakaa. En voi opettaa läsnäoloa tai kuinka lakata etsimästä, mutta tänään ilmaisen asian näin: voin toimia mentorina, assistenttina ja palvelijana joka auttaa näkemään ja tulemaan tietoiseksi siitä kuinka etsit – ja sen taakse.

Uusi, kuonaton kevätlook?

Parin vuoden mittaan minusta on tullut luomutuotteiden vankka suosija vaikkei varmaa näyttöä niiden paremmuudesta ole, ja tutkimustuloksia löytyy laidasta toiseen. Kemikaalien välttely vain tuntuu oikealta, koska ajattelen että kehoni ei tarvitse niitä, ne eivät kuulu sinne. Saan niitä varmasti elimistööni vieläkin sieltä sun täältä, mutta ainakin voi vähentää kuormitusta. Hieroessani hiuksiini puhtaasti kasvipohjaista "luomushampoota" muistin uutiset joiden mukaan Iso-Britanniassa nuori nainen kuoli ilmeisesti hiusvärin sisältämän kemikaalin aiheuttamaan reaktioon, ja toinen vajosi koomaan. Jos kehoon kertynyt kemikaali voi yhtäkkiä aiheuttaa rajun komplikaation herää kysymys mitä kaikkea muuta pienempää –mutta asiaankuulumatonta ja jatkuvaa– lisäaineet ja kemikaalit voivat meissä aiheuttaa?

Sen huomaaminen on vaikeaa koska olemme voineet altistua niille jo sikiövaiheesta lähtien, ja jos "turvallisiksi todettujen" kemikaalien saanti ei lopu sinulla ei ole vertailukohtaa sille millainen olo olisi ilman niitä. Olet oppinut pitämään nykyistä mielen- ja olemisen tilaa normaalina, vaikka kemikaalit saattavat pitää sitä kokoajan epätasapainossa ja aiheuttaa olotiloja jotka eivät ole luonnollisia. Se taas vaikuttaa käyttäytymiseen ja toimintaan, joka vaikuttaa sekä omaan elämään että ympäristöön. Toisaalta joidenkin kemikaalien on todettu aiheuttavan fyysisen murrosiän puhkeamista entistä nuoremmalla iällä. Murrosikä vaikuttaa yhtäkkiä hyvin voimakkaasti olemiseen, käyttäytymiseen, tunteisiin ja koko elämään, mutta sen alkaminen ei riipukaan enää luonnollisesta hormonitoiminnasta vaan kemikaalit saattavat heittää sen käyntiin ennen aikojaan.

Ja nykymenoa katsellessa ei voi välttyä ajatukselta että iästä riippumatta olemme enemmän tai vähemmän sekaisin. Ihminen on aina etsinyt rakkautta, iloa ja vapautta mutta saanut aikaiseksi epätasapainoa ja kahtiajakautumista: sotaa ja puutetta tai sitten älytöntä yltäkylläisyyttä joka johtaa elintasosairauksiin, eristäytymiseen ja luonnonvarojen silmittömään hyväksikäyttöön. Tuo kehitys on tietysti alkanut kauan ennen kemikaalien astumista kuvaan, mutta teollistumisen aikana vauhti on vain kiihtynyt eikä aina voi sanoa missä järjestyksessä syy ja seuraus meitä heittelevät. Seuraukset taas alkavat olla niin rajuja ja vaikuttavia ettei niitä voi olla näkemättä, tai vain katsella yläviistoon toivoen että ne korjaantuvat pian itsestään.

Ne jotka elävät vielä yksilökeskeisessä maailmankuvassa haluavat turvata itsensä ja perheensä, ryhmäkeskeisessä maailmankuvassa elävät haluavat turvata kenties kansan ja valtion olemassa olon ja maailmakeskeiset haluavat turvata planeetan selviämisen. Suurin osa näistä ihmisistä (kuin myös valtioista tai globaaleista yrityksistä) jatkaa pään paukuttamista seinään ja yrittää korjata vikoja toistamalla samoja temppuja joilla niitä ollaan laastaroitu ennenkin, mutta samaan aikaan yhä useampi näyttää havahtuvan tähän kysymykseen: olenko etsinyt rauhaa ja tasapainoa oikeasta paikoista, saati sitten oikeilla keinoilla?

Kun olet havahtunut kysymyksiin huomiosi suuntautuu sinne missä kaikki vertailu, tuomitseminen ja vastustaminen tapahtuu: itseesi, sisäänpäin. Rauhattomuuden ja tasapainottomuuden lähde on siellä.

Miten hiusväristä päädyttiin tähän? Siten, että kaikki liittyy kaikkeen. Ainoa maailma jota voit koskaan muuttaa on oma maailmasi, jos toki silloinkin sinun on tehotonta väkisin muutella ulkoisia olosuhteita. Manipulointi ja "pelailu" ei tuota mitään pysyvää jos sisäinen maailma on edelleen tuulinen ja sykkyrällä. Kun muuntuminen tapahtuu sisälläsi –kun näkökulmasi ja uskomuksesi muuntuvat– muuntuu myös maailma jossa elät. Joskus se johtaa ongelman poistumiseen itsestään, joskus se taas antaa selkeyttä toimia uudella tavalla rakentavasti ja tehokkaasti. Ja koska kaikki liittyy kaikkeen ei ole väliä mistä päästä aloitat tutustumaan sisäiseen maailmaasi ja omaan olemiseesi. Voit tehdä sen korvaamalla lisäaineilla doupatut valmisteet ja säilykkeet tuoreella ja puhtaalla ravinnolla. Kehon puhdistuminen voi antaa vähitellen ajatuksiin uudenlaista selkeyttä jota et välttämättä ole aiemmin kokenut. Voit aloittaa joogalla joka saa sinut tuntemaan kehosi paremmin, ja saatat kohta huomata muuttavasi muita elintapoja tukeaksesi hyvinvointia joka leviää kehon kautta muille alueille. Voit aloittaa mindfulnessin, zazen-meditaation tai luonnollisen läsnäolon tavan harjoittamisen, ja kuonan katoaminen mielestä ja tunteista herättää kenties uutta kiinnostusta liikuntaan ja ravintoon.

Vanhan kuonan poistumiseen millä tahansa tavalla voi liittyä tietty yhteinen ilmiö: vieroitusoireet. Hyvän nousun jälkeen tulee laskut joka tuntuu vievän alkuperäistä lähtötilannetta syvemmälle. Siinä vaiheessa moni luulee että aloittaminen oli huono idea ja että tästä on enemmän haittaa kuin hyötyä, ja palaa vanhoihin tapoihinsa. Se johtuu vain siitä että vanhojen kemikaalien, tottumusten, uskomusten tai tunteiden lähteminen aiheuttaa murroksen, ja se on luopumisprosessi jossa fyysiset "viekkarit" voivat tuottaa emotionaalista heiluntaa tai mentaalinen kipuilu voi tuoda hetkeksi fyysisiä oireita. Näin ei välttämättä käy, mutta tämä on hyvä tiedostaa jotta ymmärtää sen olevan normaali osa prosessia. Henkiseen puoleen ja tunteisiin käyvä sisäinen työ voi jopa säikäyttää hetkeksi, mutta leikkiä ei kannata lopettaa heti alkuunsa koska kaikki pelko on vain egon reagointia ja täysin vaaratonta.

Ennen aloittamista olet ollut vesilasi jossa näyttäisi olevan vain kirkasta vettä, mutta jonka pohjalla onkin kerros epämääräistä sakkaa. Lasiin aletaan kaatamaan puhdasta vettä jolloin sakka lähtee liikkeelle ja samentaa veden. Jos puhtaan veden kaataminen lopetetaan, sakka velloo vielä aikansa ja laskeutuu sitten takaisin pohjalle. Jos veden kaatamista jatketaan sakka poistuu laitojen yli valuvan veden mukana, ja lopulta lasissa on vain puhdasta vettä.

Yksi antautumisen määritelmä

Mieli se jaksaa pyöritellä vanhoja palikoita ja sanoja uusiin järjestyksiin, ja syntyihän siitä lyhyt löpinä sunnuntaipäivään:

1. Tietoinen valinta ja päätös olla avoin sille mitä tuntee ja kokee, sekä ottaa se vastaan tässä hetkessä – olipa se mitä tahansa.

2. Havainnoida ja tulla tietoiseksi mitä pitää siitä: onko täysin avoin vai vastustaako edes osittain.

3. Jos tuntee vastustamista… tietoinen valinta ja päätös olla avoin vastustamisen kokemukselle ja tuntemuksille sekä ottaa ne vastaan!

 Antautua = antaa tuntua

Jos kohtaat matkallasi presidentin, tapa hänet!

Otsikko on muunnelma zenbuddhalaisesta sanonnasta: "Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet!"

Olkoonkin että presidentillä on edustuksellisia tehtäviä ja mahdollisuus rakentavaan toimintaan yhteyksissä jotka eivät avaudu monelle, presidentin virka-asemaan liittyy muita puolia joista yksi tulee esille vaalien alla käydyissä keskusteluissa.

Jos yhteiskuntamme kollektiivista tilaa rinnastetaan ihmisen kehitysvaiheisiin, niin olemme vielä sellaisessa lapsen vaiheessa jossa emme itse ota täyttä tai osittaista vastuuta elämästämme. Sen sijaan haluamme yhteisen auktoriteettihahmon joka kertoo meille miten asiat ja elämä tällä hetkellä ovat, haluamme maalle isän tai äidin kertomaan kuinka pitäisi toimia ja elää. Haluamme johtajaksemme ihmisen joka vastaa mahdollisimman hyvin tunnustamiamme arvoja ja antaa siten turvallisuudentunnetta kun tiedämme olevamme hyvissä käsissä – ja toisaalta haluamme "arvojohtajan" kertomaan meille arvoista sen sijaan että tutustuisimme itseemme ja omaan potentiaaliimme, ja siten löytäisimme omat sisäiset arvomme jotka asettuisivat luontevaksi osaksi omaa elämää ja ohjaisivat sen suuntaa.

Tällaiset ajatukset liikahtelivat päässäni aiemmin tällä viikolla, ja niiden oivalliseksi pariksi näin eilen dokumenttifestivaaleilla elokuvan joka käsitteli guru-asetelmia ja -ilmiöitä repäisevän rohkealla ja uudella tavalla. Dokkariohjaaja Vikram Gandhi oli alkanut tekemään elokuvaa seuraajia saaneista ja jalustoille kohotetuista henkisistä guruista, joita hän itse oli aina pitänyt tarpeettomina. Gandhi ajatteli että kukaan ei voi opettaa kenellekään oikeaa totuutta tai oikeita vastauksia ja ratkaisuja. Gandhi päätti kokeilla voisiko hän itse asettua guruksi kertomaan ihmisille että kaikki ovat samanlaisia ja samanarvoisia, ja että jokainen löytää sisältään kaiken mitä koskaan elämässään tarvitsee. Gandhin keksimä guru, Kumaré, sai pienen seuraajakunnan ja siitähän tuli mielenkiintoinen trippi sekä gurulle että seuraajille.

Poluton polku

Tunteiden tarkoitus on tulla tunnetuksi

jos eivät ne sitä vielä ole

Kokemuksen tarkoitus on tulla koetuksi

jos ei se sitä vielä ole

Elämän tarkoitus on tulla eletyksi

jos ei se sitä vielä ole

Sinun tarkoitus on tulla sinuksi

jollet sinä sitä vielä ole

Uskomuksen pyrkimys on tulla todeksi

Kysy mikä on sinulle totta

ja näet mihin uskot

oli se totta tai ei

Tunteen ainoa tarkoitus on olla tunnettu

tässä hetkessä

Kokemuksen ainoa tarkoitus on olla koettu

tässä hetkessä

Elämän ainoa tarkoitus on olla eletty

tässä hetkessä

Sinun ainoa tarkoitus on olla sinä

tässä hetkessä

"Onko elämää nykyhetkessä?"

Jatkuu edellisestä numerosta.

Summaan aluksi että kuolemanjälkeisen elämän pohdiskelu on paremminkin pohdiskelua elämän jälkeisestä elämästä: Kun olen elänyt tämän maallisen elämäni, niin onko sitten vielä elämää? Siihen voi liittyä haaveilua jostain paremmasta kuin mitä tämä rahjustaminen maan päällä on. Toisaalta dogmaattiset uskonnot osaavat käyttää valtaa ja kontrolloida vetoamalla syyllisuudentuntoon ja pelottelemalla elämänjälkeisellä kärsimyksellä. Ateismi kiistää molemmat vaihtoehdot ja on tässä aiheessa hyvillä jäljillä todetessaan että elämä on tässä, mutta kokonaisuutena sekin on uskomusjärjestelmä, eli samaan aikaan sekä suojaava että rajoittava häkki.

Tulin aiemmin siis siihen tulokseen että turvaaminen ajatukseen elämänjälkeisestä elämästä vie huomion pois "pääasiasta": Elämä ei koskaan ole missään muualla kuin nyt. Ei missään muussa paikassa tai hetkessä kuin nyt.

Lohtuajatus elämän jälkeen koittavasta autuudesta on siis yksi tapa paeta todellisuutta, mutta se ei tosiaankaan ole ainoa tapa jolla pakenemme itseämme. Mitä "itsensä pakeneminen" tarkoittaa minulle tässä yhteydessä? Sen pakenemista, että kokisimme itsemme kaikki puolet, tunteemme, tuntemuksemme sekä elämän täysin ja totaalisesti kaikkinensa; ollen niiden kanssa siinä ainoassa paikassa jossa se voi tapahtua: nyt.

Olemme koteloineet osia kokonaisesta itsestämme tajuntamme tiedostamattomiin uumeniin aina silloin, kun emme ole halunneet kokea jotain kokemusta, tunteita ja ajatuksia vaan olemme suunnanneet huomiomme pois niistä. Tukahdutettuinakin ne ovat kuitenkin mukanamme osana meitä koko ajan. Niiden pitäminen tukahdutettuna vaatii jatkuvaa tiedostamatonta vastustamista jotta ne eivät pomppaisi pintaan, ja siitäkös sitä jännityksiä ja stressiä syntyy. Ajatuksissamme haluamme jotain parempaa oloa, jota emme välttämättä osaa edes määritellä täsmällisemmin. Ihan sama mitä se olisi, kun nyt vain olisi jotenkin parempi olo – ja niinpä ajatukset suuntautuvat jatkuvasti tulevaisuuteen odottaen jotain parempaa.

Lokakuussa kävin Life & Death -työpajan, jossa vääntelin vanhan kysymyksen "onko elämää kuoleman jälkeen?" muotoon "onko elämää nykyhetken jälkeen?" Sen myötä tajusin pian että uskomuksella elämänjälkeisestä vapahtumisesta on sisaruspari, joka on uskomus tämän hetken jälkeen tapahtuvasta helpotuksesta. En tiedä milloin ja miten se koittaa, mutta…

…kunhan ensin kärsin läpi nämä masikseni, tukahdutetut pelot, häpeät ja syyllisyydet niin sitten olen vapaa niistä ja kaikki on paremmin!

…kun vain harjoitan uutterasti joogaa ja meditaatiota ja luonnollisen läsnäolon tapaa, tulen tietoiseksi negatiivisista uskomuksistani, vapaudun niistä ja kaikki on paremmin!

…kun kehitän itselleni rohkeutta, myötätuntoa, rakkautta sekä kyvyn olla tietoisena läsnä tässä hetkessä ja hyväksyn kaikki, olen parempi ihminen ja kaikki on paremmin!

Niinpä varmaan. Ei sitä tule, mitä tahansa se sitten onkaan mitä odotat. Sitä ei voi tulla joskus tulevaisuudessa, koska tulevaisuutta ei ole olemassa – paitsi ajatuksissasi, jossa luot kuvitelman siitä miten asiat voisivat joskus olla. Mutta jos ne eivät nyt ole niin, ne eivät ole niin. Joka kerta kun suuntaat ajatuksesi tulevaan ryöstät itseltäsi mahdollisuuden olla ainoassa paikassa jossa asiat muuttuvat koko ajan: nyt. Se mitä on nyt, on se mitä on nyt ja jos haluat, voit suunnata huomiosi siihen. Sisälläsi tapahtuu niin paljon, mutta havainnoit sitä murto-osan verrattuna ulkopuoliseen ympäristöösi.

Mutta alleviivaan että jos saat itsesi kiinni jostain yllä mainituista, tai vastaavista, käytöksestä ja toiminnasta, niin ei ole syytä laittaa itseään lopettamaan sitä. Motiivisi lopettamiseen voisi olla halu lakata tekemästä jotain mikä on kenties paljastunut "kehittämättömäksi". Eli se voisi olla saman pakenemisen uusi muoto. Toisaalta, jos haluat lopettaa niin ei ole myöskään syytä olla lopettamatta. Tee mitä teet. Mutta mitä teetkin, onnittele itseäsi aina kun havaitset ja tulet tietoiseksi jostain pakenemismallista jota olet toistanut ties kuinka kauan, mutta et ole vielä aiemmin huomannut.

--

Jälkikirjoitus 12.11:
Yritän pitää blogautukset luettavan mittaisina, joten tässä jäi kaivelemaan tietty yksipuolisuus. Mutta ei mun tarvitsekaan täydentää tätä tekstillä, kun linkitän toistamiseen yhden Colin Sissonin videohaastattelun:

"Don't love yourself, just be with yourself."

Mihin täältä pääsee?

Palasin Puolasta jossa osallistuin Colin Sissonin vuosittaiselle Meeting with shadow -ryhmäkurssille. Kurssi on aina neljän päivän mittainen "trippi" jossa tarkastellaan joka kerta eri aluetta. Toissa vuonna osallistuin "Man and woman"-kurssille, viime vuoden "Love and fear" jäi väliin ja nyt uppouduttiin aiheeseen "Life and death". Neljässä päivässä valaisimme mm. miten turvallisuuden hakeminen ja vaaran välttäminen vaikuttaa käytökseemme ja tekemisiimme – kuinka turvallisuushakuinen asioiden ja itsen kontrollointi vähentää vapautta – mitä yleensä haluan kun kontrolloin muita sekä miltä minusta tuntuu kun en saa sitä – mitä on olla elossa sekä miten tukahdutamme sitä. Noista sitten sukellettiin syviin vesiin käytännön harjoitusten avulla.

Viimeisen illan harjoituksessa tökittiin uskomuksiamme kuolemanjälkeiseen elämään, joka oli monelle tarkoin varjeltu Pyhä Lehmä. Luennon alettua salissa pystyi tuntemaan vastahankaisuuden ja torjumisen jonka tuo tökkiminen nosti pintaan. Kuolemanjälkeinen elämä on ollut minulle ajatusleikkiä, ja olen muodostanut vain jonkinlaisen "mitä se voisi olla"-skenaarion muiden kirjoittamien näkemysten pohjalta. En ole ottanut sitä kovin vakavasti, mutta pian tuli ilmi että silläkin ajatusrakennelmalla oli ollut minulle jokin tiedostamaton tarkoitus. Isompi kuin tiesinkään.

Kun ajelehdin sisäavaruudessa tuon asian kanssa ja päätin olla rehellinen itselleni, totesin että näinhän se on: en voi tietää onko olemassa elämää kuoleman jälkeen, ja kaikki kuvitelmat siitä ovat lopulta vain mielen kuvitelmia eli mielikuvitusta. Se ei ollutkaan kovin mukavaa myöntää, koska tajusin että ajatus tuonpuoleisesta oli antanut minulle sekä lohtua kun elämä ei tuntunut mielekkäältä, että mahdollisuuden pakoilla vastuuta kun elämä ei mennyt haluamallani tavalla. Oli helppo ajelehtia tuudittautuen siihen ajatukseen että "olkoon, ihan sama" koska tämä elämähän on kuitenkin vain väliaikainen juttu ja illuusio, jonka jälkeen tapahtuu siirtyminen jollekin todelliselle tasolle: sinne josta alunperinkin olemme tulleet tänne kokemaan ihmiselämää opetuksineen.

Tiedostamisen myötä tapahtui irtipäästäminen noista rakennelmista. Sillä oli melkoinen vaikutus: oleminen, ajatukset, tuntemukset ja energiat palasivat intensiivisesti siihen kuuluisaan nykyhetkeen. Totesin että kun kuoleman jälkeinen elämä ei ole minulle totta, ja ainoa mikä on totta on se-mitä-on-minulle-tässä-ja-nyt, niin ainoa millä on oikeasti väliä on nykyhetki. Vain sillä on väliä mikä on minun nykyhetkeni ja minun totuuteni siitä, ja sillä millaiseksi minä koen sen olipa se millainen tahansa. Valitettavasti en saanut pitää tuota ajatusta kauaa kun huomasin että se oli vain uusi uskomus, jonka mieleni kehitteli lennosta korvaamaan edellisen josta juuri päästin irti. Jouduin myöntämään että se mitä koen kussakin hetkessä on vain minun subjektiivinen kokemukseni tästä elämästä ja nykyhetkestä, enkä voi tietää sen paremmin kuinka totta sekään on missään mielessä. Sitä ei voi tutkia, mitata tai todistaa oikeaksi tai vääräksi, joten miksi se olisi jollain tavalla merkittävämpää kuin muut uskomukseni?

Siihen kysymykseen sain mielestäni hienon vastauksen. Nyt tiedän! Siksi, että kaikista uskomuksistani se ainakin on lähimpänä Universaalia Totuutta olemisen luonteesta ja Kaiken Eksistenssistä. Jeeeah. Kyllä vain. Mutta sitten: ai mikä universaali totuus? Missä se on kerrottu? Eäääähhh, siinä meni sekin. Jäljellä ei ollut enää muuta kuin että oleminen on olemista, kaikki muu on tulkintaa, uskomuksia ja vakuutteluja. Ne ovat kuin häkki ympärilläni, suojaten minua tiedostamattomien pelkojeni synnyttämiltä epävarmuuksilta ja "vaaroilta" maailmassa jossa mikään ei ole pysyvää ja kaikki hyödylliset tietoni ovatkin vain "tietoja".

Olin nyt saanut nähdä läheltä kuinka mieleni haluaa keksiä erilaisia uskomuksia ja "totuuksia" jotka yhtäältä ovat elämääni rajoittava häkki, ja toisaalta vievät minua pois nykyhetkestä ajattelemaan jotain tulevaa helpostusta. Jäljellä oli viimeinen kysymys joka pulpahti esiin: "Kun tuo keksiminen on niin automaattista niin mihin minä tarvitsen, tai luulen tarvitsevani, noita uskomuksia?"

Vastaus ei tullut sanallisessa muodossa, joten en voi valottaa sitä tässä sen enempää kuin kertomalla että vanhoja, tukahdutettuja pelkoja nousi esiin. Enkä tiedä mistä niissä oli kyse, voin vain aavistella että ne olivat väärinymmärryksistä johtuvia kuvitelmia siitä että maailmassa ympärilläni olisi jotain pelättävää tai jotain vaarallista, jotain "ulkopuolista pahaa". Ja siinä on jälleen jotain minkä tökkimistä ja havainnointia sietää jatkaa.

Pari päivää tämän jälkeen pintaan ponkaisi uusi oivallus itsensä pakenemisesta, ja sillä on suora analogia uskomukseen kuolemanjälkeisestä elämästä. Siitä enemmän seuraavassa blogimerkinnässä.

Question about life and death

Q: "Is there life after death?"

A: "We don't know. Some people say that they have had experiences of "the Next World" or that they are in contact with the spirits or souls of people who have passed away. That is their interpretation of some other than physical plane of life, or just something they somehow sense or perceive. And when they tell you about it what you get is only a verbal description of their experience, which may or may not be true or real. But will you or your soul go on after you die?

Pondering that may give you comfort when you feel like you need it in your life, and that's all right. But it doesn't help you in what you are here for: living your life however it is. It does the opposite, it takes your awareness away from the only place where you are, where you can be and where you always have been: present moment."

Q: "Well okay, I'll ask something else then. Is there life after present moment?"

--

P.S. For a short while that question served me as a braintwister which brought me back to awareness in and of present moment. But a day later I got another viewpoint in a form of an answer. I just added it in the comments, if you'd like to see it.

Ota rennosti - anna rennosti

Tutkimusmatkailu sisäavaruudessa tarkoittaa minulle sitä, että käännän havainnoinnin itseni ulkopuolelta iteni sisäpuolelle. Jos ulkopuolellamme muka sattuu ja tapahtuu koko ajan jotain, niin sisäpuolellamme sitä vasta tapahtuukin. 

Sisäavaruuslennossa on käytännössä kyse yksinkertaisesti siitä mihin suuntaa huomionsa ja havainnointinsa. Hyvä aloituspaikka on hengitys, kuinka se kulkee ja miltä se tuntuu kunakin hetkenä. Se ohjaa huomiota tehokkaasti sisällepäin, ja sen jälkeen kaikki on itsestä kiinni: mihin valitsee ja päättää suunnata huomionsa, ja että päättää olla jokaisessa hetkessä sen kanssa mitä havaitsee, tuntee ja kokee – olipa se mitä tahansa. On monia neuvoja ja tienviittoja mihin havainnointiaan kannattaa suunnata jotta voisi tulla tietoisemmaksi itsestään, ja omat tutut suosikkini ovat nimenomaan ne tuntemukset joiden kanssa en haluaisi olla. Mitäs avartavaa siinä on jos haluan olla vain sellaisten mukavien vibojen kanssa jotka tiedän jo muutenkin? Tai siinä että tavoittelen jotain ns. parempia viboja, mikä väistämättä tarkoittaa että pakenen ns. huonompia viboja jotka kuitenkin ovat siellä eivätkä pakenemisella häviä mihinkään?

Jos haluan olla itseni tietoinen kokija niin minun kokonainen olemukseni löytyy vasta kun tiedostan itseni kaikki puolet. Ja suorin tie on alkaa aktiivisesti tiedostamaan niitä puolia, joita havaitsee työntävänsä koko ajan sivuun. Villakoiran ydin on siinä että työntäminen tapahtuu täysin huomaamatta silloin kun olemme arkisessa mielentilassa ja huomio on suuntautunut enimmäkseen itsemme ulkopuolelle: tilanteisiin jotka voivat olla äkillisiä ja nopeita tahi jatkuvia, toisten ihmisten toimintaan, millainen sää on, paljonko meillä on rahaa ja paljonko velkaa, siihen miten meitä kohdellaan tai oliko ravintolan lounas hyvää vai pettymys. Hirveästi meininkiä arkipäivän käänteissä, eikö? Samaan aikaan sisäpuolella tapahtuu vielä enemmän: asioiden vertailua ja –kun ne eivät vastaa odotuksiamme– niiden tuomitsemista; niiden sekä niihin liittyvien tunteiden vastustamista; samastumista siihen kuka luulemme olevamme kun tunnepuuskat vievät meitä sekä sanelevat käytöksemme ja olemisen tilamme; ongelmien analysointia ja yrityksiä ratkoa niitä; yrityksiä manipuloida ongelmatilanteita ja ihmisiä…

Aikalisä! Minun piti kirjoittaa hieman muusta, mutta lähti rönsyilemään. Viime aikoina olen nimittäin palannut omassa tutkimusmatkailussani perusasioihin. Oma aikansa meni siinä kun suuntasin huomioita kaikkiin yllämainittuihin prosesseihin, ja sainkin hyvää tietoutta. Se oli kuitenkin osittain älyllistä ja piti yllä analysointia, ja halusin painottaa silkkaa kokemuksellisuutta. Ei analyysiä, ei nimilappuja tuntemuksille tai havainnoille, ei sanoja. Oletko kuullut toteamuksen "elämää ei tarvitse ymmärtää, se tarvitsee vain kokea"? Entä oletko joskus päivitellyt että et täsyin ymmärrä itseäsi? Ei haittaa, koska myöskään itseään ei tarvitse ymmärtää, se tarvitsee vain kokea!

Aloin olla taas enemmän pelkästään hengityksen kanssa ja tuntea sen läpikotaisin: kaiken sen miltä se tuntuu kun annan sille täyden luvan kulkea juuri kuten se haluaa, miltä osin se on vapaata ja missä on rajoituksia tai pidättämistä, ja mitä jännityksiä se tuo esiin kehossa ja tuntemuksissa. Mikä on jokaisessa hetkessä se tunne ja energia joka "minua hengityttää".

Se muistutti minua vanhasta fraasista: uloshengitys edustaa irtipäästämistä vanhasta sekä rentoutumista, ja sisäänhengitys edustaa uusien asioiden vastaanottamista. Joo-o, niinpä kai, sillä uloshengitykseni tapahtui omalla painollaan ja sisäänhengityksellä tein jonkun verran lihastyötä nk. vetäen henkeä. Okei! Mutta sitten! Miksi vain uloshengitys olisi rentoutumista? Miksi sisäänhengitys ei voisi tapahtua rennosti ja omalla painollaan? Päätin että myös sisäänhengityksellä haluan olla rennosti niiden jännitysten kanssa, jotka havaitsen uloshengityksellä. Ja katso, huomiokenttään tuli ihan uusia pidäkkeitä havaittavaksi. Ne olivat voimakkaita epämukavuuksia jotka nousivat esiin uloshengityksen aikana, mutta joissa lakkasin pitämästä täyttä huomiotani koska en vain halunnut kokea niitä. Vastustamisen takia hengityskin jännittyi.

Pieni koukku liittyen siihen kun sanoin että sisäänhengityksellä haluan olla jännitysten kanssa rennosti: se ei voi tapahtua pelkällä mielen päätöksellä rentoutua, koska se johtaa helposti yrittämiseen. "Yritä rentoutua!"  "Okei, mä yritän!"  "Joko oot rento?"  "En vielä!"  "Yritä kovemmin! Pinnistä!"  Ymmärtänet mitä tarkoitan? 

Rentoutuminen tapahtuu omalla painollaan sen seurauksena, että valitsee ja päättää olla tietoisena juuri niiden juttujen kanssa, joista vielä äsken halusi siirtää huomionsa koko ajan pois. Antaa uloshengityksen mennä loppuun asti, ei kiirehdi sisäänhengitystä eikä hengitä jollain tietyllä tavalla johon on tottunut, vaan antaa sen vain kulkea juuri niin kuin se itse haluaa, tuntuipa se miltä tahansa. Valitsee ja päättää pysyä tietoisena siitä millainen olo on juuri nyt, mitä kaikkea tuntee kehossaan ja muissa tuntemuksissa. Vaikka osa siitä olisi jännityksiä ja epämukavuuksia, antaa niidenkin olla siinä vain havainnoi kuinka hengitys haluaa kulkea sisään. Tai joskus ei halua. Silloin voi tsekata mitä hengityksen pidättämisen takana on. Ja kun on täysin tietoisena kaikista tuntemuksistaan päättäen antautua niille saattaa huomata olevansa jännitystenkin kanssa täysin rentona, niin että hengitys kulkee uudella tavalla täyttäen keuhkot kokonaan alhaalta ylös rintakehään saakka. Keho kihelmöi ja meininki voi tuntuu ennenkokemattomalta, jopa vieraalta, ja samaan aikaan täysin luonnolliselta. Rentoutuminen on seurausta siitä kun päättää olla itsensä ja hengityksensä kanssa "siihen mitään lisämättä tai siitä mitään pois jättämättä".

Minä koen elämää, elämä kokee minut

En usko että elämällä on päämäärää tai tarkoitusta siinä mielessä että meidän pitäisi löytää joku tietty asia, kohtalomme, jonka toteuttaminen toisi maagisesti elämälle merkityksen. Elämä on tarkoitus itsessään, poluton polku joka jo on koko ajan ilman että meidän tarvitsee edetä johonkin tiettyyn suuntaan ja päämäärään.

Tämä ei sulje pois sitä etteivätkö tietyt asiat olisi kiinnostavampia ja tekisi elämisestä mahdollisesti hauskempaa ja mielekkäämpää. Oma elämäni on ulkoisesti kunnossa, mutta sisäisesti se on viime aikoina tarjonnut, noh, haasteita siinä muodossa että päädyin kontemploimaan elämän mielekkyyttä ja meditoimaan suhdettani siihen. 

"Millaisena minä koen elämäni? Millaisena minä kokee tämän elämän, jota elän?"

Sisäavaruudessa risteillessä hauskinta ovat yllättävät näkökulman muutokset. Taaskin se tuli odottamatta, tällä kertaa kas näin: "Millaisena Elämä kokee minut?"

Ymmärsin sen liittyvän lukemiini viisauksiin: Tunne erillisestä minästä on harhaa, sillä kaikki on yhtä – maailmankaikkeus muodostuu kollektiivisesta tietoisuudesta, josta ihmisen yksilöllinen tietoisuus kumpuaa – tuo kollektiivinen tietoisuus uusintaa itseään jokaisessa meissä koska se haluaa kokea itsensä ja maailman meidän kauttamme – olemme koko ajan täydellisiä koska olemme juuri siinä tilassa ja vaiheessa jollaisena universumi haluaa kokea itsensä kauttamme. Raskaan sarjan metafysiikkaa siis. 

Tämä yhdistyi siihen ymmärrykseen, että emme koe maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on – neutraalina, ilman arvoja ja leimoja – vaan sellaisena kuin uskomme sen olevan. Havainnoimme maailmaa erilaisten linssien ja filttereiden läpi.

Koen elämän sellaisena kuin millainen itse olen. Sellaisena kuin Elämä minussa kokee minut.

Voisinpa leuhottaa että olisin täysin sisäistänyt tai integroinut tämän havaintoni, mutta ei suinkaan. Vaan tuntuuhan se hiton hyvältä havainnolta jota on syytä tutkailla lisää sisäavaruuden puolella. 

Oletko vain todistaja vai itsesi tietoinen kokija?

Niin kuin silmä ei voi nähdä itseään, ei myöskään ajatus voi ajatella itseään, ei tunne tuntea itseään eikä keho tuntea tuntemuksiaan.

Mitä jos olisit ajattelematta yhtään mitään, ja vain katsoisit millaisia ajatuksia mieleen silloin nousee?

Mitä jos olisit yrittämättä tuntea – tai olla tuntematta – jotain tiettyä, ja vain kokisit sen mitä oikeastaan aidosti tunnet?

Mitä jos kysyisit itseltäsi mikä estää – tai kuinka tietämättäsi estät – sitä tapahtumasta omalla painollaan, luonnostaan?

Mitä jos ei hengittäisi jollain tietyllä tavalla, vaan vain olisi sen kanssa miten hengitys haluaa kulkea?

Mitä jos olisit olematta tuosta kaikesta mitään tiettyä mieltä, vaan vain kokisit sen mitä pidät siitä? 

Tietoinen valinta ja päätös olla tietoinen siitä mitä kokee ja tuntee, miltä tuntuu.

Tietoinen valinta ja päätös olla tietoinen siitä tietoisuudesta, joka havaitsee.

Suoraa mainontaa!

...ystäväni hankkeelle, joka liittyy löyhästi edellisen blogauksen sivulauseeseen ja johon olen itsekin sotkeutunut elokuulle saakka. Tässä siis syy kesähiljaisuuteen:

3 Simoa

3 Simoa Facebookissa – dig it!