Etsijästä löytäjäksi, löytäjästä luopujaksi, luopujasta löydetyksi

Katselin YouTubesta videon jossa annettiin yksi parhaista neuvoista: lopeta etsiminen. Ei mikään uusi neuvo, mutta sellainen jota kannattaa toistella koska se unohtuu niin helposti. Nyt se sanottiin kertoen selvästi mitä sillä tarkoitetaan ja mitä ei – ja kyse ei olekaan aina siitä mitä sanoo vaan miten, koska vanhakin juttu saattaa yhtäkkiä "aueta" kun se sanotaan eri tavalla. Sanoilla ja niiden merkityksillä on meille usein eri vivahteita, koska oppiessamme lapsena sanoja miellämme ne hieman eri tavoin ja annamme niille eri merkityksiä. Sanat ovat vain käsitteitä joilla on se merkitys jonka itse niille annamme. Niiden takana on varsinainen asia jonka oivaltaminen on jotain syvempää kuin vain sanottujen sanojen ymmärtäminen.

Kehotus "lopeta etsiminen" voi ohjata sivuraiteelle, koska etsijä saattaa tahdonvoimalla panna pisteen etsimiselle – ilman että hän lähemmin tutkailee etsimisensä motiiveja sekä sitä mitä hän etsii ja miten etsii. Etsimisen takana on aina henkilökohtaisia syitä jotka pysyvät pimennossa ja jäävät edelleen ohjailemaan toimintaa ja käytöstä tiedostamattomasti. Siksi ilmaisen saman asian näin: Kun huomaat että etsit, pistä se merkille ja näe kuinka etsiminen "toimii" sinussa. Älä lopeta sitä, vaan anna sen tapahtua edelleen, havainnoi sitä ja tule siten paremmin tietoiseksi siitä. Alat nähdä tarkemmin myös sen mitä etsit. Vaikka tiedätkin jo osittain mitä se on mitä haluaisit löytää, sen takana on helposti syvempiä kohteita ja motiiveja jotka ovat jääneet piiloon kaiken etsimistouhun taakse.

Ja että minä olenkin etsinyt. Parempaa oloa, sitä että minun pitää henkistyä enemmän, tulla tietoisemmaksi itsestäni ja kokonaisemmaksi. Mikä ettei vaikka valaistuneeksi, mitä ikinä se tarkoittaakaan.

Olen etsinyt kääntymällä sisäänpäin, suuntamalla huomiota siihen mitä koen ja tunnen kokonaisvaltaisesti tässä ja nyt, ja siihen mitä pidän kokemastani. Sen piti olla puhtaasti olemista sen kanssa mitä on mutta olenkin tehnyt sitä tekniikan kaltaisesti suorituksena, ja minulla on ollut odotuksia että se saisi minussa aikaan muuttumista parempaan. Siksi harjoittaminen on ollut minulle tärkeää. Kas näin: kun olen huomannut jännityksiä, ikäviä tuntemuksia ja pelkoja olen valinnut "haluta olla niiden kanssa", jotta ne voisivat tulla täysin tunnetuiksi ja käsitellyiksi ja minä muuttuisin vapaammaksi. Löytäessäni jännityksiä olen etsinyt sitä että näkisin kuinka pidän niistä kiinni, ja kuinka itse pidän itseäni jännitystilassa. Tämä on kuitenkin vasta toissijainen tekijä.

Ensisijainen tekijä, kuten aina, on samastuminen tuohon kaikkeen. Olen matkallani kokenut hetkiä jolloin olen tuntenut vahvan yhteyden todelliseen olemukseeni ja aidosti "ollut itseni". Se on se luonnollinen minä, tietoisuus, joka on syvempää ja todellisempaa kuin ajatukseni, tunteeni tai kehoni. Nehän ovat vain fyysisen olomuotoni, kuin työkaluja joita tietoisuuteni voi käyttää. Tosin silloin kun en elä "omana itsenäni" ajatukseni ja tunteeni nousevat rengistä isännäksi ja ohjailevat minua.

Herää kysymys miksi yhteys luonnolliseen minään ei ole pysyvää jos se kerran on luonnollinen olotila? Siksi koska samastun edelleen siihen mikä on minulle tutumpaa: ajatuksiin, tunteisiin ja fyysiseen kehoon. Ajatuksiini siitä kuka luulen olevani. Matkan varrella luulot ovat muuttuneet aina kun olen löytänyt itsestäni uusia puolia ja kokenut muuttuvani ja kasvavani sisäisesti. Etsimisen keskellä olen samastunut mielikuvaan etsijästä. Minä tässä olen se joka etsii, minä olen Etsijä. Mutta en pelkästään siihen, koska syvemmällä minä olen tietysti myös se joka jännittää ja pitelee kiinni vanhoista asioista. Olen muodostanut käsityksen minästä joka ei päästä irti, ja pidän itse sitä kuvaa yllä. Minä olen Pelkääjä. Pidän yllä myös käsitettä harjoittajasta ja samastun siihen. Olen Menetelmän Harjoittaja, ja siihen sisältyy paradoksi: siinä on sisäänrakennettu käsitys että on joku syy jonka vuoksi täytyy harjoittaa.

Tarpeeni harjoittaa ja etsiä kertoo että koen etten ole löytänyt. Mitä? Jotain joka vielä estää minua olemasta tietoinen, vapaa ja kokonainen. Ja niin kauan kuin haluan samastua siihen joka harjoittaa, minun täytyy sen vastapariksi pitää yllä myös käsitystä siitä että on syy harjoittaa. Minun täytyy pitää kiinni peloistani ja jännityksistäni.

Kirjoitan preesensissä sillä vaikka olen tullut paremmin tietoiseksi tästä en näköjään ole ihan vielä valmis luopumaan näistä käsitteistä ja samastumiskohteista. Kirjoitan silti "ihan vielä", koska tiedostaminen johtaa lopulta väistämättä luopumiseen. Kun on nähnyt jonkun asian olevan mielen luomaa illuusiota sitä on mahdoton säilyttää. Illuusiot ohenevat ja todellisuuden luonne alkaa paistaa niistä läpi näyttäytyen selvemmin ja kirkkaampana.

Jos en ole etsijä niin mikä minä olen? Jos en ole kiinnipitelijä niin mikä minä olen? Jos en ole pelkääjä niin mikä minä olen? Jos en ole sisäisen työn tekijä niin mikä minä olen?   Kuka minä olen?

Ennemmin tai myöhemmin on päästettävä irti myös siitä että olen harjoittaja, mutta juuri nyt haluan vielä jatkaa tätä tapaa havainnoida kokonaisen olemukseni eri puolia. Se on tehokas apuväline luonnollisen heräämisprosessin vauhdittajana, joka voi tehdä siitä myös itselle miellyttävämmän kokemuksen. Samalla tunnen tulevani uuden paradoksin äärelle: Haluan myös jatkaa sen opettamista jolloin joudun käyttämään siitä nimityksiä ja sanoja jotka ovat vain käsitteitä, ja luovat mielikuvia. Luotan kuitenkin siihen että paradoksista ei muodostu ongelmaa käytännön työlle.

Jos se "minä" joka luulen olevani on käsitteitä ja illuusioita niin voinko minä itse edes olla se joka saa aikaan tätä sisäistä työtä? Niin ei voi olla. Sisäinen työ tapahtuu, persoona-minä korkeintaan hidastaa sitä kaikella etsimisellä ja "löytämisellä". Sisäinen työ tehdään minulle, vaikka ei ole ketään tai mitään joka tekee sen. Ja lopulta myös "sisäinen työ" on käsite, ja todellisuus sen takana on jotain muuta. Se on kokemus jonka haluan jakaa. En voi opettaa läsnäoloa tai kuinka lakata etsimästä, mutta tänään ilmaisen asian näin: voin toimia mentorina, assistenttina ja palvelijana joka auttaa näkemään ja tulemaan tietoiseksi siitä kuinka etsit – ja sen taakse.

Uusi, kuonaton kevätlook?

Parin vuoden mittaan minusta on tullut luomutuotteiden vankka suosija vaikkei varmaa näyttöä niiden paremmuudesta ole, ja tutkimustuloksia löytyy laidasta toiseen. Kemikaalien välttely vain tuntuu oikealta, koska ajattelen että kehoni ei tarvitse niitä, ne eivät kuulu sinne. Saan niitä varmasti elimistööni vieläkin sieltä sun täältä, mutta ainakin voi vähentää kuormitusta. Hieroessani hiuksiini puhtaasti kasvipohjaista "luomushampoota" muistin uutiset joiden mukaan Iso-Britanniassa nuori nainen kuoli ilmeisesti hiusvärin sisältämän kemikaalin aiheuttamaan reaktioon, ja toinen vajosi koomaan. Jos kehoon kertynyt kemikaali voi yhtäkkiä aiheuttaa rajun komplikaation herää kysymys mitä kaikkea muuta pienempää –mutta asiaankuulumatonta ja jatkuvaa– lisäaineet ja kemikaalit voivat meissä aiheuttaa?

Sen huomaaminen on vaikeaa koska olemme voineet altistua niille jo sikiövaiheesta lähtien, ja jos "turvallisiksi todettujen" kemikaalien saanti ei lopu sinulla ei ole vertailukohtaa sille millainen olo olisi ilman niitä. Olet oppinut pitämään nykyistä mielen- ja olemisen tilaa normaalina, vaikka kemikaalit saattavat pitää sitä kokoajan epätasapainossa ja aiheuttaa olotiloja jotka eivät ole luonnollisia. Se taas vaikuttaa käyttäytymiseen ja toimintaan, joka vaikuttaa sekä omaan elämään että ympäristöön. Toisaalta joidenkin kemikaalien on todettu aiheuttavan fyysisen murrosiän puhkeamista entistä nuoremmalla iällä. Murrosikä vaikuttaa yhtäkkiä hyvin voimakkaasti olemiseen, käyttäytymiseen, tunteisiin ja koko elämään, mutta sen alkaminen ei riipukaan enää luonnollisesta hormonitoiminnasta vaan kemikaalit saattavat heittää sen käyntiin ennen aikojaan.

Ja nykymenoa katsellessa ei voi välttyä ajatukselta että iästä riippumatta olemme enemmän tai vähemmän sekaisin. Ihminen on aina etsinyt rakkautta, iloa ja vapautta mutta saanut aikaiseksi epätasapainoa ja kahtiajakautumista: sotaa ja puutetta tai sitten älytöntä yltäkylläisyyttä joka johtaa elintasosairauksiin, eristäytymiseen ja luonnonvarojen silmittömään hyväksikäyttöön. Tuo kehitys on tietysti alkanut kauan ennen kemikaalien astumista kuvaan, mutta teollistumisen aikana vauhti on vain kiihtynyt eikä aina voi sanoa missä järjestyksessä syy ja seuraus meitä heittelevät. Seuraukset taas alkavat olla niin rajuja ja vaikuttavia ettei niitä voi olla näkemättä, tai vain katsella yläviistoon toivoen että ne korjaantuvat pian itsestään.

Ne jotka elävät vielä yksilökeskeisessä maailmankuvassa haluavat turvata itsensä ja perheensä, ryhmäkeskeisessä maailmankuvassa elävät haluavat turvata kenties kansan ja valtion olemassa olon ja maailmakeskeiset haluavat turvata planeetan selviämisen. Suurin osa näistä ihmisistä (kuin myös valtioista tai globaaleista yrityksistä) jatkaa pään paukuttamista seinään ja yrittää korjata vikoja toistamalla samoja temppuja joilla niitä ollaan laastaroitu ennenkin, mutta samaan aikaan yhä useampi näyttää havahtuvan tähän kysymykseen: olenko etsinyt rauhaa ja tasapainoa oikeasta paikoista, saati sitten oikeilla keinoilla?

Kun olet havahtunut kysymyksiin huomiosi suuntautuu sinne missä kaikki vertailu, tuomitseminen ja vastustaminen tapahtuu: itseesi, sisäänpäin. Rauhattomuuden ja tasapainottomuuden lähde on siellä.

Miten hiusväristä päädyttiin tähän? Siten, että kaikki liittyy kaikkeen. Ainoa maailma jota voit koskaan muuttaa on oma maailmasi, jos toki silloinkin sinun on tehotonta väkisin muutella ulkoisia olosuhteita. Manipulointi ja "pelailu" ei tuota mitään pysyvää jos sisäinen maailma on edelleen tuulinen ja sykkyrällä. Kun muuntuminen tapahtuu sisälläsi –kun näkökulmasi ja uskomuksesi muuntuvat– muuntuu myös maailma jossa elät. Joskus se johtaa ongelman poistumiseen itsestään, joskus se taas antaa selkeyttä toimia uudella tavalla rakentavasti ja tehokkaasti. Ja koska kaikki liittyy kaikkeen ei ole väliä mistä päästä aloitat tutustumaan sisäiseen maailmaasi ja omaan olemiseesi. Voit tehdä sen korvaamalla lisäaineilla doupatut valmisteet ja säilykkeet tuoreella ja puhtaalla ravinnolla. Kehon puhdistuminen voi antaa vähitellen ajatuksiin uudenlaista selkeyttä jota et välttämättä ole aiemmin kokenut. Voit aloittaa joogalla joka saa sinut tuntemaan kehosi paremmin, ja saatat kohta huomata muuttavasi muita elintapoja tukeaksesi hyvinvointia joka leviää kehon kautta muille alueille. Voit aloittaa mindfulnessin, zazen-meditaation tai luonnollisen läsnäolon tavan harjoittamisen, ja kuonan katoaminen mielestä ja tunteista herättää kenties uutta kiinnostusta liikuntaan ja ravintoon.

Vanhan kuonan poistumiseen millä tahansa tavalla voi liittyä tietty yhteinen ilmiö: vieroitusoireet. Hyvän nousun jälkeen tulee laskut joka tuntuu vievän alkuperäistä lähtötilannetta syvemmälle. Siinä vaiheessa moni luulee että aloittaminen oli huono idea ja että tästä on enemmän haittaa kuin hyötyä, ja palaa vanhoihin tapoihinsa. Se johtuu vain siitä että vanhojen kemikaalien, tottumusten, uskomusten tai tunteiden lähteminen aiheuttaa murroksen, ja se on luopumisprosessi jossa fyysiset "viekkarit" voivat tuottaa emotionaalista heiluntaa tai mentaalinen kipuilu voi tuoda hetkeksi fyysisiä oireita. Näin ei välttämättä käy, mutta tämä on hyvä tiedostaa jotta ymmärtää sen olevan normaali osa prosessia. Henkiseen puoleen ja tunteisiin käyvä sisäinen työ voi jopa säikäyttää hetkeksi, mutta leikkiä ei kannata lopettaa heti alkuunsa koska kaikki pelko on vain egon reagointia ja täysin vaaratonta.

Ennen aloittamista olet ollut vesilasi jossa näyttäisi olevan vain kirkasta vettä, mutta jonka pohjalla onkin kerros epämääräistä sakkaa. Lasiin aletaan kaatamaan puhdasta vettä jolloin sakka lähtee liikkeelle ja samentaa veden. Jos puhtaan veden kaataminen lopetetaan, sakka velloo vielä aikansa ja laskeutuu sitten takaisin pohjalle. Jos veden kaatamista jatketaan sakka poistuu laitojen yli valuvan veden mukana, ja lopulta lasissa on vain puhdasta vettä.

Yksi antautumisen määritelmä

Mieli se jaksaa pyöritellä vanhoja palikoita ja sanoja uusiin järjestyksiin, ja syntyihän siitä lyhyt löpinä sunnuntaipäivään:

1. Tietoinen valinta ja päätös olla avoin sille mitä tuntee ja kokee, sekä ottaa se vastaan tässä hetkessä – olipa se mitä tahansa.

2. Havainnoida ja tulla tietoiseksi mitä pitää siitä: onko täysin avoin vai vastustaako edes osittain.

3. Jos tuntee vastustamista… tietoinen valinta ja päätös olla avoin vastustamisen kokemukselle ja tuntemuksille sekä ottaa ne vastaan!

 Antautua = antaa tuntua

Jos kohtaat matkallasi presidentin, tapa hänet!

Otsikko on muunnelma zenbuddhalaisesta sanonnasta: "Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet!"

Olkoonkin että presidentillä on edustuksellisia tehtäviä ja mahdollisuus rakentavaan toimintaan yhteyksissä jotka eivät avaudu monelle, presidentin virka-asemaan liittyy muita puolia joista yksi tulee esille vaalien alla käydyissä keskusteluissa.

Jos yhteiskuntamme kollektiivista tilaa rinnastetaan ihmisen kehitysvaiheisiin, niin olemme vielä sellaisessa lapsen vaiheessa jossa emme itse ota täyttä tai osittaista vastuuta elämästämme. Sen sijaan haluamme yhteisen auktoriteettihahmon joka kertoo meille miten asiat ja elämä tällä hetkellä ovat, haluamme maalle isän tai äidin kertomaan kuinka pitäisi toimia ja elää. Haluamme johtajaksemme ihmisen joka vastaa mahdollisimman hyvin tunnustamiamme arvoja ja antaa siten turvallisuudentunnetta kun tiedämme olevamme hyvissä käsissä – ja toisaalta haluamme "arvojohtajan" kertomaan meille arvoista sen sijaan että tutustuisimme itseemme ja omaan potentiaaliimme, ja siten löytäisimme omat sisäiset arvomme jotka asettuisivat luontevaksi osaksi omaa elämää ja ohjaisivat sen suuntaa.

Tällaiset ajatukset liikahtelivat päässäni aiemmin tällä viikolla, ja niiden oivalliseksi pariksi näin eilen dokumenttifestivaaleilla elokuvan joka käsitteli guru-asetelmia ja -ilmiöitä repäisevän rohkealla ja uudella tavalla. Dokkariohjaaja Vikram Gandhi oli alkanut tekemään elokuvaa seuraajia saaneista ja jalustoille kohotetuista henkisistä guruista, joita hän itse oli aina pitänyt tarpeettomina. Gandhi ajatteli että kukaan ei voi opettaa kenellekään oikeaa totuutta tai oikeita vastauksia ja ratkaisuja. Gandhi päätti kokeilla voisiko hän itse asettua guruksi kertomaan ihmisille että kaikki ovat samanlaisia ja samanarvoisia, ja että jokainen löytää sisältään kaiken mitä koskaan elämässään tarvitsee. Gandhin keksimä guru, Kumaré, sai pienen seuraajakunnan ja siitähän tuli mielenkiintoinen trippi sekä gurulle että seuraajille.

Poluton polku

Tunteiden tarkoitus on tulla tunnetuksi

jos eivät ne sitä vielä ole

Kokemuksen tarkoitus on tulla koetuksi

jos ei se sitä vielä ole

Elämän tarkoitus on tulla eletyksi

jos ei se sitä vielä ole

Sinun tarkoitus on tulla sinuksi

jollet sinä sitä vielä ole

Uskomuksen pyrkimys on tulla todeksi

Kysy mikä on sinulle totta

ja näet mihin uskot

oli se totta tai ei

Tunteen ainoa tarkoitus on olla tunnettu

tässä hetkessä

Kokemuksen ainoa tarkoitus on olla koettu

tässä hetkessä

Elämän ainoa tarkoitus on olla eletty

tässä hetkessä

Sinun ainoa tarkoitus on olla sinä

tässä hetkessä

"Onko elämää nykyhetkessä?"

Jatkuu edellisestä numerosta.

Summaan aluksi että kuolemanjälkeisen elämän pohdiskelu on paremminkin pohdiskelua elämän jälkeisestä elämästä: Kun olen elänyt tämän maallisen elämäni, niin onko sitten vielä elämää? Siihen voi liittyä haaveilua jostain paremmasta kuin mitä tämä rahjustaminen maan päällä on. Toisaalta dogmaattiset uskonnot osaavat käyttää valtaa ja kontrolloida vetoamalla syyllisuudentuntoon ja pelottelemalla elämänjälkeisellä kärsimyksellä. Ateismi kiistää molemmat vaihtoehdot ja on tässä aiheessa hyvillä jäljillä todetessaan että elämä on tässä, mutta kokonaisuutena sekin on uskomusjärjestelmä, eli samaan aikaan sekä suojaava että rajoittava häkki.

Tulin aiemmin siis siihen tulokseen että turvaaminen ajatukseen elämänjälkeisestä elämästä vie huomion pois "pääasiasta": Elämä ei koskaan ole missään muualla kuin nyt. Ei missään muussa paikassa tai hetkessä kuin nyt.

Lohtuajatus elämän jälkeen koittavasta autuudesta on siis yksi tapa paeta todellisuutta, mutta se ei tosiaankaan ole ainoa tapa jolla pakenemme itseämme. Mitä "itsensä pakeneminen" tarkoittaa minulle tässä yhteydessä? Sen pakenemista, että kokisimme itsemme kaikki puolet, tunteemme, tuntemuksemme sekä elämän täysin ja totaalisesti kaikkinensa; ollen niiden kanssa siinä ainoassa paikassa jossa se voi tapahtua: nyt.

Olemme koteloineet osia kokonaisesta itsestämme tajuntamme tiedostamattomiin uumeniin aina silloin, kun emme ole halunneet kokea jotain kokemusta, tunteita ja ajatuksia vaan olemme suunnanneet huomiomme pois niistä. Tukahdutettuinakin ne ovat kuitenkin mukanamme osana meitä koko ajan. Niiden pitäminen tukahdutettuna vaatii jatkuvaa tiedostamatonta vastustamista jotta ne eivät pomppaisi pintaan, ja siitäkös sitä jännityksiä ja stressiä syntyy. Ajatuksissamme haluamme jotain parempaa oloa, jota emme välttämättä osaa edes määritellä täsmällisemmin. Ihan sama mitä se olisi, kun nyt vain olisi jotenkin parempi olo – ja niinpä ajatukset suuntautuvat jatkuvasti tulevaisuuteen odottaen jotain parempaa.

Lokakuussa kävin Life & Death -työpajan, jossa vääntelin vanhan kysymyksen "onko elämää kuoleman jälkeen?" muotoon "onko elämää nykyhetken jälkeen?" Sen myötä tajusin pian että uskomuksella elämänjälkeisestä vapahtumisesta on sisaruspari, joka on uskomus tämän hetken jälkeen tapahtuvasta helpotuksesta. En tiedä milloin ja miten se koittaa, mutta…

…kunhan ensin kärsin läpi nämä masikseni, tukahdutetut pelot, häpeät ja syyllisyydet niin sitten olen vapaa niistä ja kaikki on paremmin!

…kun vain harjoitan uutterasti joogaa ja meditaatiota ja luonnollisen läsnäolon tapaa, tulen tietoiseksi negatiivisista uskomuksistani, vapaudun niistä ja kaikki on paremmin!

…kun kehitän itselleni rohkeutta, myötätuntoa, rakkautta sekä kyvyn olla tietoisena läsnä tässä hetkessä ja hyväksyn kaikki, olen parempi ihminen ja kaikki on paremmin!

Niinpä varmaan. Ei sitä tule, mitä tahansa se sitten onkaan mitä odotat. Sitä ei voi tulla joskus tulevaisuudessa, koska tulevaisuutta ei ole olemassa – paitsi ajatuksissasi, jossa luot kuvitelman siitä miten asiat voisivat joskus olla. Mutta jos ne eivät nyt ole niin, ne eivät ole niin. Joka kerta kun suuntaat ajatuksesi tulevaan ryöstät itseltäsi mahdollisuuden olla ainoassa paikassa jossa asiat muuttuvat koko ajan: nyt. Se mitä on nyt, on se mitä on nyt ja jos haluat, voit suunnata huomiosi siihen. Sisälläsi tapahtuu niin paljon, mutta havainnoit sitä murto-osan verrattuna ulkopuoliseen ympäristöösi.

Mutta alleviivaan että jos saat itsesi kiinni jostain yllä mainituista, tai vastaavista, käytöksestä ja toiminnasta, niin ei ole syytä laittaa itseään lopettamaan sitä. Motiivisi lopettamiseen voisi olla halu lakata tekemästä jotain mikä on kenties paljastunut "kehittämättömäksi". Eli se voisi olla saman pakenemisen uusi muoto. Toisaalta, jos haluat lopettaa niin ei ole myöskään syytä olla lopettamatta. Tee mitä teet. Mutta mitä teetkin, onnittele itseäsi aina kun havaitset ja tulet tietoiseksi jostain pakenemismallista jota olet toistanut ties kuinka kauan, mutta et ole vielä aiemmin huomannut.

--

Jälkikirjoitus 12.11:
Yritän pitää blogautukset luettavan mittaisina, joten tässä jäi kaivelemaan tietty yksipuolisuus. Mutta ei mun tarvitsekaan täydentää tätä tekstillä, kun linkitän toistamiseen yhden Colin Sissonin videohaastattelun:

"Don't love yourself, just be with yourself."

Mihin täältä pääsee?

Palasin Puolasta jossa osallistuin Colin Sissonin vuosittaiselle Meeting with shadow -ryhmäkurssille. Kurssi on aina neljän päivän mittainen "trippi" jossa tarkastellaan joka kerta eri aluetta. Toissa vuonna osallistuin "Man and woman"-kurssille, viime vuoden "Love and fear" jäi väliin ja nyt uppouduttiin aiheeseen "Life and death". Neljässä päivässä valaisimme mm. miten turvallisuuden hakeminen ja vaaran välttäminen vaikuttaa käytökseemme ja tekemisiimme – kuinka turvallisuushakuinen asioiden ja itsen kontrollointi vähentää vapautta – mitä yleensä haluan kun kontrolloin muita sekä miltä minusta tuntuu kun en saa sitä – mitä on olla elossa sekä miten tukahdutamme sitä. Noista sitten sukellettiin syviin vesiin käytännön harjoitusten avulla.

Viimeisen illan harjoituksessa tökittiin uskomuksiamme kuolemanjälkeiseen elämään, joka oli monelle tarkoin varjeltu Pyhä Lehmä. Luennon alettua salissa pystyi tuntemaan vastahankaisuuden ja torjumisen jonka tuo tökkiminen nosti pintaan. Kuolemanjälkeinen elämä on ollut minulle ajatusleikkiä, ja olen muodostanut vain jonkinlaisen "mitä se voisi olla"-skenaarion muiden kirjoittamien näkemysten pohjalta. En ole ottanut sitä kovin vakavasti, mutta pian tuli ilmi että silläkin ajatusrakennelmalla oli ollut minulle jokin tiedostamaton tarkoitus. Isompi kuin tiesinkään.

Kun ajelehdin sisäavaruudessa tuon asian kanssa ja päätin olla rehellinen itselleni, totesin että näinhän se on: en voi tietää onko olemassa elämää kuoleman jälkeen, ja kaikki kuvitelmat siitä ovat lopulta vain mielen kuvitelmia eli mielikuvitusta. Se ei ollutkaan kovin mukavaa myöntää, koska tajusin että ajatus tuonpuoleisesta oli antanut minulle sekä lohtua kun elämä ei tuntunut mielekkäältä, että mahdollisuuden pakoilla vastuuta kun elämä ei mennyt haluamallani tavalla. Oli helppo ajelehtia tuudittautuen siihen ajatukseen että "olkoon, ihan sama" koska tämä elämähän on kuitenkin vain väliaikainen juttu ja illuusio, jonka jälkeen tapahtuu siirtyminen jollekin todelliselle tasolle: sinne josta alunperinkin olemme tulleet tänne kokemaan ihmiselämää opetuksineen.

Tiedostamisen myötä tapahtui irtipäästäminen noista rakennelmista. Sillä oli melkoinen vaikutus: oleminen, ajatukset, tuntemukset ja energiat palasivat intensiivisesti siihen kuuluisaan nykyhetkeen. Totesin että kun kuoleman jälkeinen elämä ei ole minulle totta, ja ainoa mikä on totta on se-mitä-on-minulle-tässä-ja-nyt, niin ainoa millä on oikeasti väliä on nykyhetki. Vain sillä on väliä mikä on minun nykyhetkeni ja minun totuuteni siitä, ja sillä millaiseksi minä koen sen olipa se millainen tahansa. Valitettavasti en saanut pitää tuota ajatusta kauaa kun huomasin että se oli vain uusi uskomus, jonka mieleni kehitteli lennosta korvaamaan edellisen josta juuri päästin irti. Jouduin myöntämään että se mitä koen kussakin hetkessä on vain minun subjektiivinen kokemukseni tästä elämästä ja nykyhetkestä, enkä voi tietää sen paremmin kuinka totta sekään on missään mielessä. Sitä ei voi tutkia, mitata tai todistaa oikeaksi tai vääräksi, joten miksi se olisi jollain tavalla merkittävämpää kuin muut uskomukseni?

Siihen kysymykseen sain mielestäni hienon vastauksen. Nyt tiedän! Siksi, että kaikista uskomuksistani se ainakin on lähimpänä Universaalia Totuutta olemisen luonteesta ja Kaiken Eksistenssistä. Jeeeah. Kyllä vain. Mutta sitten: ai mikä universaali totuus? Missä se on kerrottu? Eäääähhh, siinä meni sekin. Jäljellä ei ollut enää muuta kuin että oleminen on olemista, kaikki muu on tulkintaa, uskomuksia ja vakuutteluja. Ne ovat kuin häkki ympärilläni, suojaten minua tiedostamattomien pelkojeni synnyttämiltä epävarmuuksilta ja "vaaroilta" maailmassa jossa mikään ei ole pysyvää ja kaikki hyödylliset tietoni ovatkin vain "tietoja".

Olin nyt saanut nähdä läheltä kuinka mieleni haluaa keksiä erilaisia uskomuksia ja "totuuksia" jotka yhtäältä ovat elämääni rajoittava häkki, ja toisaalta vievät minua pois nykyhetkestä ajattelemaan jotain tulevaa helpostusta. Jäljellä oli viimeinen kysymys joka pulpahti esiin: "Kun tuo keksiminen on niin automaattista niin mihin minä tarvitsen, tai luulen tarvitsevani, noita uskomuksia?"

Vastaus ei tullut sanallisessa muodossa, joten en voi valottaa sitä tässä sen enempää kuin kertomalla että vanhoja, tukahdutettuja pelkoja nousi esiin. Enkä tiedä mistä niissä oli kyse, voin vain aavistella että ne olivat väärinymmärryksistä johtuvia kuvitelmia siitä että maailmassa ympärilläni olisi jotain pelättävää tai jotain vaarallista, jotain "ulkopuolista pahaa". Ja siinä on jälleen jotain minkä tökkimistä ja havainnointia sietää jatkaa.

Pari päivää tämän jälkeen pintaan ponkaisi uusi oivallus itsensä pakenemisesta, ja sillä on suora analogia uskomukseen kuolemanjälkeisestä elämästä. Siitä enemmän seuraavassa blogimerkinnässä.