Tämä teksti alkaa samalla tavalla kuin pari kuukautta sitten julkaistu 'Miksi tietoista läsnäoloa voi oppia vain itseltä?' Siinä oli kohta jossa minusta tuntui siltä että "mutta jos tätä tarkasteltaisiin lähemmin niin...", ja siitä kohtaa olen kirjoittanut tekstin uusiksi. Tämmöistä tänään!
--
Minulla on kysymys johon ei tarvitse vastata ääneen, mutta vietetään hetki niin että jokainen odottaa hiljaa että vastaus tulee mieleen. Voit laittaa silmät kiinni jos haluat oikein keskittyä.
Mikä on seuraava ajatuksesi?
Ja nyt kun olette havainneet sen, niin kuka oli se joka odotti ajatusta? Usein mielletään että ihminen on yhtä kuin hänen ajatuksensa, tunteensa ja kehonsa. Se mistä puhun tänään perustuu näkemykseen että ihmisellä on ajatukset, tunteet ja keho mutta ne ovat pintaa, ikään kuin tölkin kansi, ja sen alla itse tölkissä on jotain syvempää. Se on se joka havaitsee ajatukset ja tunteet sekä kehon tuntemukset, mutta se on myös jotain enemmän kuin vain havaitsija.
Se voi olla se paljon puhuttu todellinen minä, ja käytän itse siitä nimitystä luonnollinen minä. Se on koko ajan läsnäolon tilassa joka on ihmisen luonnollinen tila. Ja vaikka sanotaan että ajatuksemme voivat olla huolissaan tulevista ja tunnetasolla voimme olla kiinni menneissä, niin missä ajattelu ja tunteminen tapahtuu? Tässä hetkessä, nyt.
Tietoisen läsnäolon tila on koko ajan mukanamme pinnan alla. Te kaikki olette eläneet elämänvaiheen jossa läsnäolo tässä ja nyt on ollut ainoa olemisen tila minkä olette tienneet. Milloin se mahtoi olla? Lapsena: pieni lapsi syntyy ja elää aluksi tuossa tilassa. Ajatelkaa kuinka vauva katselee ympärilleen, ryömii, ottaa esineen käteensä ja tutkii sitä laittamalla sen suuhunsa. Ainoa mitä hänelle on olemassa on se mikä on tässä ja nyt. Isän tai äidin hassu ilme naurattaa joka kerta yhtä paljon koska se on joka kerta yhtä uusi ja ainutkertainen.
Nyt olemme siis aikuisia jotka yrittävät oppia läsnäoloa ja löytää tuon erityisen läsnäolon tilan. Mitä siinä välissä mahtoi tapahtua?
Kun vartumme, huomaamme ensin fyysisen erillisyytemme: voimme tarttua isän tai äidin sormeen tai esineisiin, tai voimme työntää niitä pois. Samoin toiset ihmiset voivat tarttua meihin, joku toinen olento voi kantaa meitä tai nostaa paikasta toiseen. Silloin kun emme vielä osaa kieltä, emme voi saada tietoa maailmasta puhumalla. Saamme sitä suoran kokemuksen kautta, eli tekemällä havaintoja näkemällä, kuulemalla, tuntemalla, maistamalla ja haistamalla. Emme siis analysoi kokemuksiamme sanoilla tai jauha niistä mitään tarinoita itsellemme, vaan otamme vastaan sellaisina kuin koemme ne.
Kun opimme kielen alamme ymmärtää itsestämme uusia asioista, kuten sen mikä on nimemme ja sukupuolemme. Alamme pian kuulemaan mielipiteitä siitä millaisia olemme. Vanhempamme, sisaruksemme, kaverimme, sukulaisemme, lastentarhanopettajamme... he kaikki katsovat maailmaa omien ”linssiensä” läpi, ja päästelevät korviimme ajatuksiaan siitä millaisena pitävät meitä. Liitämme noita ajatuksia itseemme, jonka siis koemme nyt erillisenä muusta maailmasta, ja rakennamme niistä kokonaisia käsitteitä joihin samastumme: Ville, eikä vain Ville vaan Teemu Ville Tapani Toivanen, suomussalmelainen, kainuulainen, suomalainen, valkoihoinen, ihan fiksu, vähän introvertti, joskus kärsimätön ja äkkipikainen, nopeasti leppyvä, luotettava, musikaalinen, sitä ja tätä. Samastumme myös tunteisiimme – emme sano että "tunnen surua" vaan olen surullinen, olen vihainen, olen hyväntuulinen, olen innostunut, olen turhautunut (toisinaan emme tunne tunnetta niinkään paljon kuin ajattelemme sitä, ja kenties myös sitä että emme pidä tuosta tunteesta jos se on ns. negatiivinen). Tai kehoomme – olen se miltä kehoni näyttää; olen pitkä, olen pyöreä, olen kapeaharteinen, olen huonoryhtinen, olen lihaksikas. Itse asiassa samastumme enemmän ajatuksiimme tunteista ja kehosta, kuin suoraan kokemukseen siitä miltä keho ja tunteet tuntuvat.
Samastumme siis mielessä pyöriviin ajatuksiin ja käsitteisiin siitä millaisia ja keitä olemme, ja uskomme niihin vaikka ne eivät olisi totta.
Kun samastumme tähän tölkin kanteen, unohdamme luonnollisen minämme. Erkaannumme siitä. Eikä siinä mitään, se on normaali tila jossa suurin osa ihmisistä elää koko ikänsä, mutta se ei ole ihmisen luonnollinen tila. Ja se on elämämme suurin illuusio.
Kuvittele itsesi puolen vuoden iässä. Sinulla ei ollut silloin käytössäsi sanoja etkä ajatellut itsestäsi mitään. Sinulla oli keho, tunteet ja älyllinen kapasiteetti. Ne olivat toki eri kehitysvaiheessa, mutta et tarvinnut elämiseen käsitettä siitä että olet ”minä”. Jo silloin olit täysillä elävä ja oleva ihminen, toimit tilanteen mukaan ja teit havaintoja: näkeminen, kuuleminen... ne tapahtuivat vaikka ei ollut erillistä minää tai minua joka sanoo itselleen että ”minä näen” tai ”minä kuulen”.
Et tarvinnut elämiseen käsitettä ”minä”. Mihin tarvitset sitä nyt, kun olet täysikasvuinen joka osaa huolehtia itsestään? Et mihinkään.
Ja jos asetat minän käsitteen mikroskoopin alle, mistä se koostuu? Siitä, mitä olet oppinut uskomaan itsestäsi. Mistä tiedät että ne uskomukset ovat totta? Et mistään. Mistä tiedät että ”minä” on todellinen? Et mistään. Eikä se olekaan. Siitä tekee totta ainoastaan se, että uskot siihen etkä ole kyseenalaistanut sitä.
Ja itse asiassa, jos käännät huomion sisäavaruuteesi ja alat etsimään sieltä sitä joka on ”minä”, niin missä sen on?
Missä?
