En usko että elämällä on päämäärää tai tarkoitusta siinä mielessä että meidän pitäisi löytää joku tietty asia, kohtalomme, jonka toteuttaminen toisi maagisesti elämälle merkityksen. Elämä on tarkoitus itsessään, poluton polku joka jo on koko ajan ilman että meidän tarvitsee edetä johonkin tiettyyn suuntaan ja päämäärään.
Tämä ei sulje pois sitä etteivätkö tietyt asiat olisi kiinnostavampia ja tekisi elämisestä mahdollisesti hauskempaa ja mielekkäämpää. Oma elämäni on ulkoisesti kunnossa, mutta sisäisesti se on viime aikoina tarjonnut, noh, haasteita siinä muodossa että päädyin kontemploimaan elämän mielekkyyttä ja meditoimaan suhdettani siihen.
"Millaisena minä koen elämäni? Millaisena minä kokee tämän elämän, jota elän?"
Sisäavaruudessa risteillessä hauskinta ovat yllättävät näkökulman muutokset. Taaskin se tuli odottamatta, tällä kertaa kas näin: "Millaisena Elämä kokee minut?"
Ymmärsin sen liittyvän lukemiini viisauksiin: Tunne erillisestä minästä on harhaa, sillä kaikki on yhtä – maailmankaikkeus muodostuu kollektiivisesta tietoisuudesta, josta ihmisen yksilöllinen tietoisuus kumpuaa – tuo kollektiivinen tietoisuus uusintaa itseään jokaisessa meissä koska se haluaa kokea itsensä ja maailman meidän kauttamme – olemme koko ajan täydellisiä koska olemme juuri siinä tilassa ja vaiheessa jollaisena universumi haluaa kokea itsensä kauttamme. Raskaan sarjan metafysiikkaa siis.
Tämä yhdistyi siihen ymmärrykseen, että emme koe maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on – neutraalina, ilman arvoja ja leimoja – vaan sellaisena kuin uskomme sen olevan. Havainnoimme maailmaa erilaisten linssien ja filttereiden läpi.
Koen elämän sellaisena kuin millainen itse olen. Sellaisena kuin Elämä minussa kokee minut.
Voisinpa leuhottaa että olisin täysin sisäistänyt tai integroinut tämän havaintoni, mutta ei suinkaan. Vaan tuntuuhan se hiton hyvältä havainnolta jota on syytä tutkailla lisää sisäavaruuden puolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti