"Onko elämää nykyhetkessä?"

Jatkuu edellisestä numerosta.

Summaan aluksi että kuolemanjälkeisen elämän pohdiskelu on paremminkin pohdiskelua elämän jälkeisestä elämästä: Kun olen elänyt tämän maallisen elämäni, niin onko sitten vielä elämää? Siihen voi liittyä haaveilua jostain paremmasta kuin mitä tämä rahjustaminen maan päällä on. Toisaalta dogmaattiset uskonnot osaavat käyttää valtaa ja kontrolloida vetoamalla syyllisuudentuntoon ja pelottelemalla elämänjälkeisellä kärsimyksellä. Ateismi kiistää molemmat vaihtoehdot ja on tässä aiheessa hyvillä jäljillä todetessaan että elämä on tässä, mutta kokonaisuutena sekin on uskomusjärjestelmä, eli samaan aikaan sekä suojaava että rajoittava häkki.

Tulin aiemmin siis siihen tulokseen että turvaaminen ajatukseen elämänjälkeisestä elämästä vie huomion pois "pääasiasta": Elämä ei koskaan ole missään muualla kuin nyt. Ei missään muussa paikassa tai hetkessä kuin nyt.

Lohtuajatus elämän jälkeen koittavasta autuudesta on siis yksi tapa paeta todellisuutta, mutta se ei tosiaankaan ole ainoa tapa jolla pakenemme itseämme. Mitä "itsensä pakeneminen" tarkoittaa minulle tässä yhteydessä? Sen pakenemista, että kokisimme itsemme kaikki puolet, tunteemme, tuntemuksemme sekä elämän täysin ja totaalisesti kaikkinensa; ollen niiden kanssa siinä ainoassa paikassa jossa se voi tapahtua: nyt.

Olemme koteloineet osia kokonaisesta itsestämme tajuntamme tiedostamattomiin uumeniin aina silloin, kun emme ole halunneet kokea jotain kokemusta, tunteita ja ajatuksia vaan olemme suunnanneet huomiomme pois niistä. Tukahdutettuinakin ne ovat kuitenkin mukanamme osana meitä koko ajan. Niiden pitäminen tukahdutettuna vaatii jatkuvaa tiedostamatonta vastustamista jotta ne eivät pomppaisi pintaan, ja siitäkös sitä jännityksiä ja stressiä syntyy. Ajatuksissamme haluamme jotain parempaa oloa, jota emme välttämättä osaa edes määritellä täsmällisemmin. Ihan sama mitä se olisi, kun nyt vain olisi jotenkin parempi olo – ja niinpä ajatukset suuntautuvat jatkuvasti tulevaisuuteen odottaen jotain parempaa.

Lokakuussa kävin Life & Death -työpajan, jossa vääntelin vanhan kysymyksen "onko elämää kuoleman jälkeen?" muotoon "onko elämää nykyhetken jälkeen?" Sen myötä tajusin pian että uskomuksella elämänjälkeisestä vapahtumisesta on sisaruspari, joka on uskomus tämän hetken jälkeen tapahtuvasta helpotuksesta. En tiedä milloin ja miten se koittaa, mutta…

…kunhan ensin kärsin läpi nämä masikseni, tukahdutetut pelot, häpeät ja syyllisyydet niin sitten olen vapaa niistä ja kaikki on paremmin!

…kun vain harjoitan uutterasti joogaa ja meditaatiota ja luonnollisen läsnäolon tapaa, tulen tietoiseksi negatiivisista uskomuksistani, vapaudun niistä ja kaikki on paremmin!

…kun kehitän itselleni rohkeutta, myötätuntoa, rakkautta sekä kyvyn olla tietoisena läsnä tässä hetkessä ja hyväksyn kaikki, olen parempi ihminen ja kaikki on paremmin!

Niinpä varmaan. Ei sitä tule, mitä tahansa se sitten onkaan mitä odotat. Sitä ei voi tulla joskus tulevaisuudessa, koska tulevaisuutta ei ole olemassa – paitsi ajatuksissasi, jossa luot kuvitelman siitä miten asiat voisivat joskus olla. Mutta jos ne eivät nyt ole niin, ne eivät ole niin. Joka kerta kun suuntaat ajatuksesi tulevaan ryöstät itseltäsi mahdollisuuden olla ainoassa paikassa jossa asiat muuttuvat koko ajan: nyt. Se mitä on nyt, on se mitä on nyt ja jos haluat, voit suunnata huomiosi siihen. Sisälläsi tapahtuu niin paljon, mutta havainnoit sitä murto-osan verrattuna ulkopuoliseen ympäristöösi.

Mutta alleviivaan että jos saat itsesi kiinni jostain yllä mainituista, tai vastaavista, käytöksestä ja toiminnasta, niin ei ole syytä laittaa itseään lopettamaan sitä. Motiivisi lopettamiseen voisi olla halu lakata tekemästä jotain mikä on kenties paljastunut "kehittämättömäksi". Eli se voisi olla saman pakenemisen uusi muoto. Toisaalta, jos haluat lopettaa niin ei ole myöskään syytä olla lopettamatta. Tee mitä teet. Mutta mitä teetkin, onnittele itseäsi aina kun havaitset ja tulet tietoiseksi jostain pakenemismallista jota olet toistanut ties kuinka kauan, mutta et ole vielä aiemmin huomannut.

--

Jälkikirjoitus 12.11:
Yritän pitää blogautukset luettavan mittaisina, joten tässä jäi kaivelemaan tietty yksipuolisuus. Mutta ei mun tarvitsekaan täydentää tätä tekstillä, kun linkitän toistamiseen yhden Colin Sissonin videohaastattelun:

"Don't love yourself, just be with yourself."