Juttelimme kaverin kanssa nukahtamisongelmista, jotka minulla tarkoittivat sitä että kerran tai kahdesti kuussa sattui useita peräkkäisiä iltoja jotka venyivät pyörimiseksi sängyssä. Joskus huolten takia, joskus taas näennäisesti ilman syytä. Tosin veikkaan että silloinkin syynä olivat pinnan alapuolella lymyilevät tiedostamattomat huolet – tai paremminkin niiden vastustaminen jotta ne eivät pulpahtaisi pintaan. Vastustaminenhan se stressiä ja kireyttä luo.
Kerroin hänelle mullistavasta käänteestä joka minulle tapahtui vajaat pari vuotta sitten, ja jäin ihmettelemään että se ei päätynyt silloin blogiini. Ei se mitään, aihe on niin ajaton että nyt päätyy.
Minulle tyypillinen kuvio unettomina iltoina oli että nukahdin normaaliin tapaan, mutta sen sijaan että uni syvenisi pingahdinkin jostain syystä hereille ja olin virkistynyt lyhyistä "nokkaunista". Saatoin olla väsynyt, mutta ei nukuttanut. Yleensä tuntui olevan tuurista kiinni nukahdinko kunnolla tunnin, kahden vai useamman päästä. Todella pitkälle yöhön kestävät valvomiset olivat onneksi harvinaisia, mutta yhtenä yönä olin tuskaillut, pyörinyt ja lojunut aamukolmen paremmalle puolelle asti yrittäen nukahtaa. Jos olet kokenut samaa, tiedätkin että siinä hommassa yrittäminen ei auta koska itseään ei voi pakottaa nukahtamaan. Yrittäminen on tekemistä, ja varsinkin tässä asiassa se kääntyy itseään vastaan kun patologisesti yrittää pakottaa itseään rentoutumaan. Kuulostaako rentouttavalta? Unettomuus sai minut aina miettimään seuraavan päivän väsymystä ja toivottomuutta, ja jo ajatuskin siitä herätti ärtymystä ja vihaisuutta. Niiden tuntemiseen minulla ei sillä hetkellä ollut varaa koska halusin olla rento voidakseni nukahtaa, joten siinä oli hurja noidankehä jota ei tajunnut itse, ennen kuin…
Minulla se kävi tuona yönä niin, että havaitsin hengitykseni olevan todella pinnallista ja "jäykkää". Tammikuusta 2006 saakka olen harjoittanut menetelmää jossa hengityksen havainnointi on keskeisin työkalu, mutta niin vain en ollut tuskaannuksissani huomannut asiaa lainkaan. Tajusin hengityksestäni heti kuinka kireä todellisuudessa olinkaan, "valveuduin" horteesta täysin hereille ja siihen loppui rentouden teeskenteleminen. Totesin tilanteen ja sen, että yritykseni nukahtaa eivät auttaneet joten minulla ei olisi enää mitään hävittävää vaikka tekisin mitä tahansa muuta. En kuitenkaan aikonut kokeilla lähtöä kävelylle tai ryhtyä lukemaan jotain unettavaa, en! Minulla oli jo mielessä jotain parempaa. Aioin tehdä jotain täysin päinvastaista kuin mitä olin siihen asti tehnyt!
Samalla kun olin alkanut tunnustaa itselleni kuinka kireä olin minulle alkoi selkiintyä kaikkein tärkein havainto, ja siihen aioin pohjustaa uuden kokeiluni. Pääni läpi oli nimittäin kulkenut ajatus siitä kuinka kummallista on että olen väsynyt, mutta että minua ei silti nukuta. Se sai minut kysymään itseltäni että vaikka tiedän olevani väsynyt, tunnenko väsymystä? No en! Kun suuntasin huomion kehooni tunsin kireyttä joka juili ohimoita, ja tunsin lihaksissa jännityksiä jotka pingottivat alaselkää ja hartioita estäen hengitystä kulkemasta minkään vertaa. Mutta väsymyksen tunne, joka saisi haukottelemaan makeasti ja painaisi silmiä raskaasti kiinni, loisti poissaolollaan. Jatkoin valitsemallani taktiikalla ja päätin tuntea jännitykseni koska niiden olemassaoloa oli turha kiistää. Ja kiistämistähän olin jo kokeillut tuloksetta. Kysyin itseltäni mitkä ovat ne jännitykset jotka estävät minua tuntemasta väsymystä, ja suuntasin huomion täysillä kaikkiin niihin kireyksiin jotka pystyin tuntemaan. Ja niitähän oli! Antaessani itselleni täyden luvan tuntea kaikki jännitykset – sekä sen kuinka vastustin niitä – ne alkoivat vähitellen antaa periksi. Hengitys alkoi kulkea rauhallisemmin ja syvemmin. Samalla aloin tuntea orastavaa väsymystä ja huomasin haukottelevani niin että leuat venyivät.
Mieleeni juolahti kysymys, jonka myötä tein toiseksi tärkeimmän havainnon: Jos kerran olen tiedostamattani estellyt väsymystä tuntumasta niin mitä sen takana piilee? Millainen suhde minulla on väsymykseeni? Heitin kysymyksen sisäavaruuteen, havainnoin hengistystäni ja kaikkia mahdollisia tuntemuksiani ja aloin oivaltaa mistä noidankehässäni oli kyse. Minulle oli vuosien mittaan karttunut lukemattomia päiviä jolloin olin todella väsynyt valvotun illan tai yön jälkeen, mutta jolloin piti olla skarppina ja toimintakykyisenä heti aamusta alkaen. Silloin väsymys ei tietenkään sopinut kuvioon joten olin alkanut pitämään sitä pahana tuomiten sen kertakaikkiaan, ja tietysti alkanut tukahduttaa sen tuntemista. Olin oppinut manipuloimaan itseni olemisen tilaan jossa olin näennäisen virkeä ja toimintakykyinen huolimatta rankastakin univajeesta. Ha! Toisin sanoen: olin väsynyt mutta en tuntenut sitä eikä minua nukuttanut! Siitä oli tullut minulle tiedostamaton ehdollistuma! Ne taas ovat sellaisia psyyken aliohjelmia jotka eivät välttämättä lakkaa toimimasta hetkeksikään ennen kuin niistä tulee tietoiseksi. Ne ohjaavat käytöstämme ja toimintaamme joka hetki kokonaisvaltaisesti, ja nukahtamisongelmani olivat minulle havainnollinen esimerkki siitä mitä ne voivat tehdä silloinkin, kun minun ei tarvitse konkreettisesti käyttäytyä tai toimia.
Samalla kun tulin tietoiseksi siitä kuinka ehdollistumani "käyttivät" ja ohjasivat minua jännitykset sulivat vähä vähältä pois ja väsymyksen salliminen tapahtui. Se valtasi minut totaalisesti tuon viitisentoista minuuttia kestäneen prosessin aikana, jonka loppusuoralla painuin syvään sikiuneen.
Unettomia iltoja tulee edelleenkin silloin tällöin eikä niissä aina ole kyse stressistä, niitä vain tulee. Valtavaa edistystä tapahtui sikäli että nykyään saan itseni aika pian kiinni jos alan hermoilemaan nukahtamattomuutta, ja silloin voin aina kysyä itseltäni mikä estää minua tuntemasta väsymystäni. Se ei ole tekniikka jonka voisi toistaa aina samanlaisena sillä jokainen ilta on omansa, ja väsymyksen tunnekin voi olla erilaisensa. Mutta tiedän miten voin siinäkin tilanteessa "olla sen kanssa mikä on" ja havaita pidänkö itse itseäni hereillä. Jos pidän, voin päästää siitä irti, olla yrittämättä ja antaa itselleni mahdollisuuden nukahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti